Blogi: Papit ja papit

Olen kuullut monta kertaa, kuinka Lähetyshiippakuntaa on syytetty pappiskeskeisyydestä. Monia syytöksiä vastaan tekee mieli puolustautua ja sanoa, ettei syytöksen esittäjä taida nyt oikein olla perillä asiasta. Mutta tämän syytöksen esittäjät – olivatpa he asiasta perillä tai eivät – ovat aivan oikeassa! Lähetyshiippakunnan seurakunnissa eletään todellakin pappiskeskeistä elämää, useammassakin merkityksessä.

Seurakunta – kuninkaallinen papisto

Jokaisessa seurakunnan jumalanpalveluksessa on kyseessä kuninkaallisen papiston kokoontuminen. Apostoli Pietari kirjoittaa:”Mutta te olette ’valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, omaisuuskansa, julistaaksenne sen jaloja tekoja’, joka on pimeydestä kutsunut teidät ihmeelliseen valkeuteensa; te, jotka ennen ’ette olleet kansa’, mutta nyt olette ’Jumalan kansa’, jotka ennen ’ette olleet armahdetut’, mutta nyt ’olette armahdetut’.” (1Piet 2:9-10)

Vanhassa testamentissa papistoon kuului vain ylipappi Aaronin jälkeläisiä. Vain heillä oli pääsy Jumalan temppelin pyhille paikoille. Vain heidän osaansa kuului palvella temppelin monissa erikseen määritetyissä tehtävissä. Vanhan liiton papit vihittiin tehtäväänsä pesemällä heidän ruumiinsa vedellä ja pirskottamalla heidän vaatteilleen uhriverta ja öljyä. Näin he saattoivat astua pyhän Jumalan eteen ja toimittaa temppelissä palvelustaan.

Raamatun mukaan uuden liiton aikana kaikki kristityt ovat pappeja. Meidät on kasteessa pesty puhtaaksi ei vain ruumiin liasta vaan synnin saastasta. ”He ovat pesseet vaatteensa ja valkaisseet ne Karitsan veressä” (Ilm 7:14). Meille, jotka emme ole Aaronin jälkeisiä, on annettu Jumalan lapsen asema ja meidät on Pyhällä Hengellä pyhitetty pavelemaan Jumalaa. Meillä on lupa tulla Herran huoneeseen ja kutsumuksenamme on osallistua monin eri tavoin palvelustyöhön Herran edessä.

Meitä kehotetaan ”rakentumaan elävinä kivinä hengelliseksi huoneeksi, pyhäksi papistoksi, uhraamaan hengellisiä uhreja, jotka Jeesuksen Kristuksen kautta ovat Jumalalle mieluisia.” (1Piet 2:5) Jotta tämä voisi tapahtua apostoli kutsuu meitä ”halajamaan sanan väärentämätöntä maitoa” ja ”tulemaan hänen tykönsä, elävän kiven tykö, jonka ihmiset tosin ovat hyljänneet, mutta joka Jumalan edessä on valittu, kallis.” (1Piet 2:2,4)

Kun sinua kutsutaan jumalanpalvelukseen, sinua kutsutaan Herran huoneeseen osana pyhää papistoa: kuulemaan Jumalan sanaa, tulemaan Kristuksen tykö, julistamaan Hänen pelastustekojaan, elämään armahdettuna Jumalan kansana ja uhraamaan hengellisiä uhreja kiittäen ja ylistäen Jumalaa sekä palvellen lähimmäistä.

Osallistuessaan jumalanpalvelukseen jokainen seurakuntalainen osallistuu tähän papilliseen palvelustyöhön. Eivät ainoastaan käytännön tehtävissä palvelevat suntiot, siivoojat, kanttorit, pyhäkouluopettajat, kahvittajat, äänittäjät ynnä muut nimettyjen tehtävien hoitajat, vaan aivan jokainen seurakuntalainen palvelee pappina avatessaan suunsa rukoukseen ja uskontunnustukseen, liittäessään äänensä virren veisuuseen, kiitokseen ja ylistykseen. Eikä pappispalvelus pääty messun loppuessa, vaan silloin meidät lähetetään jatkamaan samaa palvelusta koko maailman hyväksi. Niin pappiskeskeistä on seurakuntiemme elämä, että jos tämä papisto otettaisiin seurakunnasta pois, mitä sinne jäisi? Ei mitään.

Kristus – ylimmäinen pappimme

Vanhan liiton papistoa johti ylimmäinen pappi. Hänet oli ”ihmisten joukosta otettu, asetettu ihmisten puolesta toimittamaan sitä, mikä Jumalalle tulee, uhraamaan lahjoja ja uhreja syntien edestä” (Heb 5:1) Vain ylipapilla oli lupa mennä kerran vuodessa temppelin kaikkein pyhimpään, sovituksen paikkaan. Hänen tehtävänään oli kantaa toimittamansa syntiuhrin veri pyhän Jumalan eteen.

Hebrealaiskirje opettaa, että Kristus on tullut meidän ylimmäiseksi papiksemme. Hän, Jumalan Poika syntyi ihmiseksi, voidakseen hoitaa ylipapin tehtävät. Hän on toimittanut kertakaikkisen syntiuhrin antautumalla itse viattomana surmattavaksi meidän syntiemme tähden. Hän on sovittanut kaikki synnit, sillä hän ”meni, ei kauristen ja vasikkain veren kautta, vaan oman verensä kautta kerta kaikkiaan kaikkeinpyhimpään ja sai aikaan iankaikkisen lunastuksen.” (Heb 9:12) Kristuksen tähden Jumala antaa meille meidän syntimme anteeksi!

Eikö tämä ole meidän seurakuntiemme kaikkein keskeisin sanoma? Juuri tällaista ylimmäistä pappia me kaikki tarvitsemme. ”Kun meillä siis on suuri ylimmäinen pappi, läpi taivasten kulkenut, Jeesus, Jumalan Poika, niin pitäkäämme kiinni tunnustuksesta. Sillä ei meillä ole sellainen ylimmäinen pappi, joka ei voi sääliä meidän heikkouksiamme, vaan joka on ollut kaikessa kiusattu samalla lailla kuin mekin, kuitenkin ilman syntiä. Käykäämme sentähden uskalluksella armon istuimen eteen, että saisimme laupeuden ja löytäisimme armon, avuksemme oikeaan aikaan.” (Heb 4:14-16)

Kristuksen tähden meillä on lupa tulla pelkäämättä Jumalan eteen. Hän on avannut tien kaikkein pyhimpään, ei vain itselleen, vaan koko pyhälle papistolle. Ei vain kerran vuodessa, vaan joka hetki tuo tie on auki. Meidän osanamme on toki syntiemme tunnustaminen syntimme, mutta rohkenemme sen tehdä, koska ylimmäinen pappimme on valmistanut meille syntien anteeksiantamuksen. Sitä hän jakaa meille seurakunnassaan viikosta toiseen puhtaasti julistetun evankeliumin sanan ja oikein toimitettujen sakramenttien kautta. Niin pappiskeskeistä on seurakuntiemme elämä, että jos tämä ylimmäisen papin palvelutyö otettaisiin seurakunnasta pois, mitä sinne jäisi? Ei mitään.

Pastori – Sanan palvelija

Yllättävää voi olla se, että siitä seurakunnan palvelijasta, jota me olemme tottuneet nimittämään papiksi, Jumala puhuu aivan muilla sanoilla. Raamatussa pastorista käytetään sellaisia sanoja kuin paimen, evankelista, kaitsija, vanhin, palvelija tai opettaja, mutta ei koskaan sanaa pappi tai ylipappi.

Seurakunnan pastorikin on toki pappi kasteensa perusteella, ja siinä roolissaan hän osallistuu jumalanpalvelukseen yhdessä muun seurakunnan rinnalla tunnustaen omat syntinsä ja oman uskonsa, liittäen oman äänensä virsiin ja rukouksiin. Sanan julistamista ja sakramenttien jakamista hän ei kuitenkaan hoida siksi, että hän on pappi, vaan siksi koska hänet on vihitty Sanan palvelijan virkaan ja asetettu palvelemaan Herran eteen kokoontuvaa papistoa Kristuksen armonvälineillä: Jumalan sanalla, kasteella, synninpäästöllä ja ehtoollisella.

Pastorin tehtävänä on siis unohtaa oma äänensä ja omat toiveensa. Hänet on vyöttänyt toinen, joka vie hänet sinne minne hän itse ei välttämättä aina tahtoisi. Asettumaan seurakuntaa vastapäätä ja palvelemaan sitä Kristuksen suuna ja käsinä Herransa tahdon mukaan. Tätä auttaa se, että hänet puetaan liturgisiin vaatteisiin, jotka kätkevät hänet valtaosin sisäänsä. Samalla nuo vaatteet muistuttavat koko papistoa siitä, että pastori ei edusta itseään, vaan että Kristus on se, joka armonvälineiden kautta puhuu ja palvelee. Todellakin, pastorin uskollisen viranhoidon kautta kuninkaallinen papisto saa sanassa ja sakramenteissa vastaanottaa kuninkaansa ja ylimmäisen pappinsa Kristuksen kaikkine lahjoineen.

Pastori on yksi Kristuksen lahjoista seurakunnalle. (Ef 4:11) Hän on ”Kristuksen käskyläinen ja Jumalan salaisuuksien huoneenhaltija” (1Kor 4:1) sinun ja toisten seurakuntalaisten hyväksi, jotta yksikään Herran temppelissä ei jäisi paitsi Herransa armon aarteista. Siellä missä sekä papisto että pastori ymmärtävät oikein oman kutsumuksensa ja hoitavat uskollisesti omat tehtävänsä, siellä ei tarvitse kiistellä vallasta tai kilpailla seurakunta-ruumiin eri jäsenten erilaisten tehtävien arvostuksesta. Siellä ylimmäinen pappimme Kristus hallitsee sanallaan ja koko palvelusväki saa ruokaosansa ajallaan jokaisen tullessa toisen palvelemaksi.

Niin pappiskeskeistä on seurakuntiemme elämä, että jos paimenviran hoitaja otettaisiin seurakunnasta pois, koko pyhä papisto kokoontuisi kiireesti rukoilemaan ja anomaan, että ylimmäinen pappimme Kristus lahjoittaisi sille pian uuden uskollisen sananpalvelijan. Koska jos seurakunta jäisi tyystin ilman Jumalan sanan kuulemista ja sakramenttien vastaanottamista, mitä sille jäisi? Ei mitään.

Pastori Ville Typpö