Blogi: Nyt on vanhusten vuoro

Satuin vuosia sitten kuulemaan junanvaunussa keskustelun, jota olen sen jälkeen pohtinut usein. Käytävän toisella puolella istuvalla, eläkeikäisistä naisista ja miehistä koostuvalla iloisella ystäväporukalla riitti juttua elämän eri osa-alueista. Keskustelu oli sen verran vilkasta, että sitä oli vaikea olla kuulematta ja kuuntelematta.

Loppumatkasta seurueen puhe kääntyi lapsuusaikoihin ja siihen, miten erilainen nykymaailma on verrattuna siihen maailmaan, johon he syntyivät. Yksi miehistä lausui sanat, jotka jäivät soimaan päässäni: ”Kun me olimme nuoria, me kunnioitimme vanhempia. Nyt, kun me olemme vanhoja, me kunnioitamme nuorempia. Meidän aikamme ei tullut koskaan.”

Meidän aikamme ei tullut koskaan – miten pysäyttävä ja viiltävä analyysi! Näiden sanojen lausuja ja hänen ikätoverinsa kasvoivat maailmassa, jossa lapsia ja nuoria opetettiin kunnioittamaan vanhempia ihmisiä ja arvostamaan heitä. He tyytyivät osaansa luottaen siihen, että heidän itse vanhetessaan tuo sama kunnioitus ja arvostus tulisi heidän osakseen. Vaan kuinka kävikään. Kaikki kääntyi päälaelleen, eivätkä nuoret enää pitäneetkään kiinni maailman sivu vallinneesta järjestyksestä: he eivät enää kunnioittaneet vanhuksia ja pyrkineet oppimaan näiltä, vaan vaativat tuon kunnioituksen itselleen ja ikäisilleen.

Synnyin itse 80-luvulla, aikana, jolloin vanhempien ihmisten kunnioittamisen kulttuuri oli jo suurelta osin murenemassa. Minulla oli onneksi viisaat vanhemmat, jotka opettivat minut niiamaan isovanhemmilleni, teitittelemään vanhuksia ja ottamaan kahvipöydästä vasta heidän jälkeensä. Nämä olivat vain ulkonaisia tapoja, mutta viesti oli selvä: vanhukset ovat kunnioituksen ja arvostuksen arvoisia. Samankaltaista tapakulttuuria tahdon opettaa omille lapsilleni ja toivon, että he opettavat sen vuorostaan omille lapsilleen.

Arki on täynnä hyviä tilaisuuksia harjoitella tätä järjestystä. Kerron esimerkin omasta perheestäni. Olen innokas sisustaja ja remontoija, ja pienet tyttäreni ovat selvästi perineet tämän ominaisuuden. Muistan hyvin ajanjakson, jolloin huoneesta poistuessani jouduin aina muistuttamaan heitä siitä, etteivät he siirtelisi huonekaluja, kerrossänkyä ainakaan. Tyttärilläni on myös vahvoja mielipiteitä makuasioissa ja he yrittävät usein vaikuttaa kotimme sisustusvalintoihin. Olen kuitenkin kertonut heille, että vaikka kuuntelenkin heidän ehdotuksiaan, teen päätöksen itse. Minulle on jo riittävän kova pala, etten voi toteuttaa kaikkia visioitani täysin vapaasti, vaan joudun ottamaan huomioon mieheni melko erilaisen maun. Olen selittänyt tytöille, että nyt on minun vuoroni ja aikani olla vastuussa kodista. Kun he kasvavat, he saavat oman kodin, josta he saavat olla vastuussa. Silloin on heidän vuoronsa.

Jumala on tahtonut turvata kunnioittamisen ketjun erityisesti antamalla neljännen käskyn: ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi, että kauan eläisit siinä maassa, jonka Herra, sinun Jumalasi, sinulle antaa” (2. Moos. 20:12). Lapset kunnioittavat vanhempiaan, ja kun heistä tulee vanhempia, käsky suojelee vuorostaan heitä. Tällaista järjestystä seuraa siunaus. Kaikki eivät saa vanhemmuuden kutsumusta tai pääse muutoin nauttimaan kunnioitusta johtajina tai esivallan edustajina. Mutta kaikki, jotka saavat Jumalalta elinvuosia, saavat elämänsä lopulla olla vanhuksia. Juuri tuohon elämänvaiheeseen, johon ei inhimillisesti ajateltuna sisälly suurta loistokkuutta, voimaa tai vastuuta, Jumala on liittänyt erityisen kunnian. Hän on tahtonut pitää huolta siitä, että kaikkien vuoro tulee joskus: myös niiden, jotka eivät elämässään ole saaneet osakseen kunniaa muissa rooleissa. En koskaan unohda, miten nyt jo edesmennyt isoisäni liikuttui kyyneliin, kun mieheni, silloinen sulhaskokelas, teititteli häntä ensi tapaamisella. Koko aikuisikänsä kartanonherran tyttären kanssa naimisissa ollut rekkakuski ei ollut tottunut ajatukseen, että hän kuuluisi teititeltäviin. Nyt hän kuului, sillä hän oli vanhus.

J.L. Runeberg on aikoinaan kirjoittanut näin: ”Kunnioita vanhusta, jos ei muun vuoksi, niin ainakin siksi, että hän niin kauan on kantanut elämän taakkaa.” Kristityllä on vielä parempi syy kunnioittaa vanhuksia. Se syy on myös parempi kuin toivo siitä, että oma vuoro nauttia kunnioitusta koittaa kerran. Kristittyinä kunnioitamme vanhuksia ennen kaikkea siksi, että niin tekemällä tunnustamme sen kunnian, jonka Jumala itse on vanhuksille antanut. ”Nouse harmaapään edessä ja kunnioita vanhusta sekä pelkää Jumalaasi”, opetetaan 3. Mooseksen kirjassa (19:32). Ihmisten kunnioittamisessa on lopulta aina kyse siitä, että heidän Luojansa saa kunnian. Kun kunnioitamme heitä, joita Jumala on käskenyt kunnioittaa, kunnioitamme itse Jumalaa.

Olkoon siis seurakunta paikka, jossa kunnioittamisen ketju ei katkea ja jossa tämän päivän vanhukset saavat sen kunnioituksen, joka heille lapsina luvattiin. Olkoon se paikka, jossa lapsia ja nuoria rakastetaan, mutta jossa heitä myös opetetaan odottamaan omaa vuoroansa ja aikaansa. Olkoon se paikka, jossa vanhusten elämänviisaus ja koeteltu hurskaus pääsevät kuuluviin ja jossa nuoremmat haluavat oppia vanhemmilta. Ja olkoon se paikka, jossa kunniaa ei jaeta elinvoiman, yhteisön hyödyttämisen tai potentiaalin perusteella vaan Jumalan Sanan perusteella.

Ida Heikkilä