Jumalanpalvelus elämäksi, seurakunta kodiksi!

Blogi: Mitä tehdä, kun omatunto syyttää?

Ja me tiedämme, että Jumalan tuomio on totuudenmukainen niille, jotka senkaltaisia tekevät. (Room 2:2)

Jokaisella on omatunto. Omatunto voi syyttää tai puolustaa. Omatunto on ihmisen suurimpia aarteita, ja se kuuluu niihin asioihin, jotka erottavat ihmiset eläimistä. Omatunto on vääjäämätön, sen syytöksiä ei voi väistää, mutta ne voi aikaa myöten vaientaa. Omatunto ei ole sama kuin Jumalan ääni: se erehtyy joskus, sillä sen arvot perustuvat yhtäältä jokaisen ihmisen sisällä olevaan luonnolliseen oikean ja väärän tuntoon, toisaalta ympäristön opetukseen, joka voi olla kristillinen tai jotakin aivan muuta. Jumala kuitenkin käyttää omaatuntoa palvelijanaan. Onnellinen se ihminen, jonka omaatuntoa hallitsee Jumalan sana.

Ihminen on jatkuvasti tekemisissä omantuntonsa kanssa. Jopa ateistiset hirmuhallitsijat joutuvat perustelemaan itselleen, miksi se, mitä he tekevät on lopulta oikein ja hyvää. Tämän huomasin ensimmäisen kerran lukiessani 15-vuotiaana Hitlerin ”Mein Kampf” (Taisteluni) -kirjan, jossa hän hämmästyttävän avoimesti toi julki kammottavan maailmankatsomuksensa ja päämääränsä. Hitlerin oli pakko vakuuttaa itselleen ja lukijalle, että hänen suunnitelmansa olivat ”oikein”.

Ihminen käy välillä huomaamattaan ja välillä hyvinkin tietoisesti keskustelua tai väittelyä jonkun kanssa. Se joku on omantunnon ääni. Olet ehkä itse havainnut harjoittavasi tietynlaista jatkuvaa selittelyä sellaisten tekojesi, ajatustesi, sanojesi ja tekemättä jättämiesi kohdalla, joista itse olet epävarma.

Kun tuo vääjäämätön syyttäjä ei hellitä, ja kun sen ääntä ei saa kokonaan vaiennetuksi, mitä on tehtävä? Jumalan edessä ei enää selitellä, ei puolustella eikä peitellä. Siellä ei myöskään siirretä omia syntejä toisten syyksi. Omantunnon ääni, silloinkin ja varsinkin silloin, kun se on kiusallinen ja häiritsevä, voi olla paras aarteemme. Mitä sille on tehtävä? Sille on pakko vastata jotakin. Joku puolustus on löydettävä.

Omantunnon syytös vie ihmisen kuin etukäteen viimeiselle tuomiolle, jotta asiamme voisi tulla ratkaistuksi ennen tuomiota. Syytös ei välitä lieventävistä asianhaaroista, sen normeille ei tehdä poikkeuksia eikä mitään voi enää muuttaa muuksi. Vaikka omantunnon ääni on epätäydellinen, sen syytös on ehdoton. Lisäksi sillä on yleensä Jumalan sana tukenaan.

Ihminen voi yrittää päästä rauhaan torjumalla ja puolustautumalla. Aina voi esittää syitä omiin synteihin ja niitä voi nimitellä virheiksi, joita kaikki tekevät. Vertailu toisiin, vielä raskaammin rikkoneisiin, tuo usein helpotusta syytetyn pahaan oloon. Varsinaisen syyn osoittaminen toisissa onkin ollut – ja on nykyään ehkäpä entistäkin enemmän – ihmiskunnan tapa: esivanhemmat, varsinkin isät, johtavassa asemassa olevat, rikkaat ja koko kieroutunut yhteiskunta ovat varsinaisia syyllisiä. Omatunto ei kuitenkaan hellitä, vaan jatkaa syyttämistä. Onnellinen se, joka huomaa tilanteen toivottomaksi. Nimittäin se, joka puolustaa itseään, joutuu väittelemään itse Jumalaa vastaan. Itsensä puolustajalla ei ole lopulta pienintäkään toivoa voitosta.

Mittaamattomasti parempi ratkaisu omantunnon syytösten edessä on turvautua puolustajaan, joka ei ole hävinnyt ainoatakaan tapausta. Johannes kirjoittaa: ”Lapsukaiseni, tämän minä kirjoitan teille, ettette syntiä tekisi; mutta jos joku syntiä tekeekin, niin meillä on puolustaja Isän tykönä, Jeesus Kristus, joka on vanhurskas. Ja hän on meidän syntiemme sovitus; eikä ainoastaan meidän, vaan koko maailman syntien.”

Kun siis ihminen puolustaa itseään omantunnon ja Jumalan lain syytöksiä vastaan, hän saa vastaansa itse Jumalan. Häntä vastaan ei yhdelläkään ihmisellä ole pienintäkään mahdollisuutta. Mutta joka tunnustaa syntinsä, puolustelematta ja selittelemättä mitään, saakin Jumalan omaksi puolustajakseen. Tätä Puolustajaa vastaan ei yksikään syyttäjä mahda mitään.

Syntisen ei tarvitse eikä hänen tule siistiä tai keventää syntilistaansa, vaan tunnustaa itsensä syypääksi. Silloin Jumala julistaa hänen Jeesuksen Kristuksen tähden syyttömäksi. Omantunnon ääni on tehnyt tehtävänsä ja evankeliumi on tuonut rauhan.

Piispa Risto Soramies