Rippileiri käynnissä Kiponniemessä
26.6.2026
Daniel profetoi, ettei ihmisen tarina pääty maan tomuun, sillä kaikkien ruumiit herätetään viimeisenä päivänä, kirjoittaa pastori Markus Pöyry blogissa. Kuva: Pexels
”Maaksi pitää sinun jälleen tuleman.” Nämä Jumalan sanat kaikuivat synkkinä Aadamin korvissa syntiinlankeemuksen maassa. Maasta muovattu Adam oli kapinoinut Jumalaa vastaan ja langennut syntiin. Kuolema tuli Adamin kautta ihmisen osaksi ja hänet laskettaisiin takaisin maan tomuun tullakseen maaksi jälleen.
Muun muassa Daniel kuitenkin profetoi, ettei ihmisen tarina päättyisi maan tomuun: “Ja monet maan tomussa makaavista heräjävät, toiset iankaikkiseen elämään, toiset häpeään ja iankaikkiseen kauhistukseen” (Dan. 12:2). Alkuteksti puhuu maan tomussa nukkuvista. Termi nukkuminen alleviivaa, että kyseessä on vain väliaikainen tila, josta herätään.
Daniel ei puhu sielujen astumisesta johonkin korkeampaan henkiseen tilaan, vaan maan tomussa olevien, eli ruumiiden, ylösnousemuksesta. Samaa julistaa Jesaja: “Mutta sinun kuolleesi virkoavat eloon, minun ruumiini nousevat ylös” (Jes. 26:19).
Jo muinaisissa pakanauskonnoissa oli usko kuolemanjälkeiseen elämään, mutta usko viimeisenä päivänä tapahtuvaan, kaikkia koskevaan, ruumiin ylösnousemukseen löytyi vain Jumalan kansalta. Pakanauskonnoissa uskottiin, että ihminen oli varsinaisesti olemukseltaan sielu, ja ruumis oli siksi jotain alempiarvoista, joka ei voinut päästä tuonpuoleiseen. Elämä ruumiissa täällä maan päällä nähtiin väliaikaisena tilana, joka päättyisi, kun sielu vapautuisi ruumiin vankeudesta ja pääsisi kuoleman jälkeen uuteen elämään.
Raamattu sen sijaan opettaa, että ihminen on ruumiin ja sielun kokonaisuus, jossa toinen osa ei ole toista arvokkaampi tai hengellisempi. Kun Jumala meidät valmisti, ei hän siinä arvokasta sielua koteloinut arvottomalla lihalla, vaan Daavid sanoo, että “sinä kudoit minut kokoon äitini kohdussa” (Ps. 139:13).
Ruumiillinen elämämme ei ole väliaikainen tila, josta odotamme pääsyä kerran ikuiseen ruumiittomuuteen. Vain se, että kuoltuamme ruumiimme lasketaan nukkumaan maan tomuun ja ruumis joutuu nukkumaan hetken erossa sielustamme, on tilapäistä, sillä ruumiimme nousee ylös viimeisenä päivänä ja yhtyy jälleen sielun kanssa. Maan tomussa nukkuvat heräävät.
Danielin profetoima lopullinen tila koittaa siis ihmisille vasta viimeisen päivän jälkeen, kun kaikkien ruumiit herätetään maan tomusta. Profeetta mainitsee, että ihmiset heräävät vain erilaiseen lopulliseen tilaan: toiset iankaikkiseen elämään, toiset häpeään ja iankaikkiseen kauhistukseen.
Juutalaiset uskoivat, että viimeisen päivän ylösnousemus alkaa yhden ihmisen ylösnousemuksesta katoamattomuuteen ja hänen perässään nousevat kaikki muutkin. Paavali opetti, että Jeesus on seurakuntaruumiin pää, joka nousi kuolleista ensimmäisenä, esikoisena kuoloon nukkuneista (1. Kor. 15). Kun pää nousee vuoteelta, seuraa ruumis hetken päästä väistämättä perässä.
Ihmisen lopullinen kohtalo – se, mihin hän viimeisenä päivänä yleisessä ylösnousemuksessa herää – riippuu siitä, onko hän tämän elämänsä aikana ollut uskon kautta osa Kristuksen ruumista. Jeesus, ruumiin pää, heräsi ensimmäisenä iankaikkiseen elämään, ja hänen ruumiinsa seuraa hänen perässään iankaikkiseen elämään. Muiden ruumiit nousevat iankaikkiseen kauhistukseen ja häpeään, jota helvetiksi kutsutaan.
Paavali opettaa, että meidät on kastettu yhteen ruumiiseen, Jeesukseen Kristukseen. Kaste siis liitti meidät tuohon ainoaan ruumiiseen, joka nousee iankaikkiseen elämään. Paavali jatkaakin, että saamme siksi yhtäläisen ylösnousemuksen hänen kanssaan, eli saamme nousta kuolleista ikuiseen elämään, kuten hän (Room. 6). Tämä Jumalan riemullinen lupaus kaikukoon ilosanomana korvissamme täällä syntiinlankeemuksen maassa.
Teksti on julkaistu Pyhäkön lampun numerossa 2/2026.
