Blogissa piispa Juhana Pohjola pohtii äskettäin perustetun Kirkkokansan liiton tulevaisuutta. Kuva: Janne Koskela
28.10.2026 Suomen teologisessa instituutissa kuusi kirkollista järjestöä perusti uuden yhteistyöjärjestön. Perustajina olivat Suomen Ev.lut. Kansanlähetys, Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys, Suomen Raamattuopiston Säätiö, Länsi-Suomen Rukoilevaisten yhdistys sekä ruotsinkieliset Laestadianernas Fridsföreningars Förbund ja Svenska Lutherska Evangeliföreningen i Finland. Hyvä on huomata, että Opiskelija- ja koululaislähetys (OPKO) ja lähetysjärjestö Kylväjä eivät ole hankkeessa mukana. Siitä huolimatta neljän heräysliikkeen uusi yhteistyöelin, joka jatkaa Suomen teologisessa instituutissa vallinnutta yhteistyön perinnettä, on merkittävä suomalaista kirkkokansaa ajatellen.
Erityisen ilahduttavaa se on kansankirkon sisällä Raamattuun ja luterilaiseen tunnustukseen pitäytyvien kannalta, koska näissä järjestöissä monelta osin uidaan vastavirtaan kansankirkon luopumuskehityksen kohdalla. On nähtävä Pyhän Hengen kokoavaa työtä, kun eri traditioista tulevat löytävät yhteistä teologista lattiapintaa ja halun syventää yhteistyötä.
Kirkkokansan liitto ottaa vasta ensiaskeleita, mutta järjestöjohtajien kommenteista nousee esille kolme keskeistä kysymystä: messuyhteisöt, pappisvihkimykset ja suhde Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon.
Kirkkokansan liitto ottaa vasta ensiaskeleita, mutta järjestöjohtajien kommenteista nousee esille kolme keskeistä kysymystä: messuyhteisöt, pappisvihkimykset ja suhde Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon.
Messuyhteisöt ovat nousseet useassa järjestössä työn ytimeen. Ne kasvavat ja niiden tarve kasvaa. Pappisvihkimykset ovat polttava kysymys, koska Raamatun selvän sanan mukaisesti ei osallistuta kansankirkon vihkimyksiin, joissa naisia vihitään vastoin Herran käskyä paimenvirkaan. Ulkomailla useita nuoria teologeja on vihitty, mutta sekään ei ole ongelmatonta. Suhde kansankirkkoon jatkuu jännitteisenä varsinkin kolmen kansankirkon virallisen lähetysjärjestön kohdalla ja piispojen rajoittaessa messuyhteisöjen ja joidenkin järjestöjen pappien toimintamahdollisuuksia. Oman paineensa tuovat kasvava joukko herätysliikkeiden vastuunkantajia, jotka ovat jättäneet jäsenyyden kansankirkossa.
On suurenmoista, että monissa pietististä perinnettä kantavissa liikkeissäkin halutaan rakentaa luterilaisia alttareita ja saarnatuoleja, joita hoitavat siihen vihityt paimenet. Tämä on kirkkohistoriallinen muutos. Eri traditioista tuleville yhteyttä rakentavaa ja varjelevaa olisi pitäytyä maamme luterilaiseen liturgiseen perintöön. On myös hyvä sanoa ääneen, että Suomessa ei ole koskaan liikaa tällaisia hengellisiä keitaita. Elämme maallistuneessa maassa valtavan lähetyshaasteen keskellä. Lähetyshiippakunnasta toivotamme tälle työnäylle siunausta ja menestystä!
Näillä järjestöillä on pitkä historia ja moniulotteiset verkostot kansankirkkoon. Tässä suhteessa Kirkkokansan liitolla ja vuonna 2013 perustetulla Lähetyshiippakunnalla on erilainen lähtökohta. En lähde ulkopuolelta neuvomaan Kirkkokansan liittoa, mutta nuo kolme kysymystä ovat kuitenkin tutut Suomen Luther-säätiön historiasta. Aivan samat kysymykset kävimme ilolla ja kivulla läpi vuosina 2000–2013. Kokemusasiantuntijana saanen nostaa joitakin kysymyksiä, jotka varmasti ovat myös järjestöjohtajien tiedossa ja työpöydällä.
Ensinnäkin meidän polkumme kulki vaihtoehtoisista jumalanpalveluksista, jumalanpalvelusyhteisön kautta seurakunniksi. Se, mitä ihmiset tarvitsivat, ei ollut ”vain” naispapiton messu ravitsevalla saarnalla ja ehtoollisella. Oli tarve saada seurakunta, johon liittyä, lapset kastaa, nuoret konfirmoida ja jonka parista hautaan siunata. Oli tarve kutsua oma paimen. Tarvittiin se Jumalan perhe, jonka yhteydessä elää koko taivasmatka kutsuvaa työtä tehden. Kysymys silloin meillä – ja nyt järjestöissä – onkin se, missä määrin messuyhteisöt ovat seurakuntia ja onko tavoitteena synnyttää seurakuntia sanan täydessä merkityksessä. Ja jos näin on, ovatko ne itsenäisiä vai kuitenkin osa kansankirkkoa. Lisäksi kysyimme, mitä seurakunnat tarvitsevat elääkseen ja yhdessä toimiakseen. Me päättelimme Raamatun ja tunnustuksemme valossa, että eivät järjestöt, vaan seurakunnat ja kirkko ovat hengellisen elämän juttu ja ydin. Me löysimme vastaukseksi luterilaisien kirkon jatkamisen kansankirkon ulkopuolella perustamalla, ei järjestöjen vaan seurakuntien toimesta, Lähetyshiippakunnan.
Toiseksi sanan ja sakramenttien ympärille kokoontuva lauma tarvitsee paimenet. Meillä ne vihittiin aluksi piispa Olavi Rimpiläisen eläkkeelle lähdön jälkeen Ruotsissa Missionsprovinsenissa vuonna 2005. Pian kävi ilmi, että pappisvihkimyksen lisäksi paimenet ja seurakunnat tarvitsevat oman esipaimenen. Ordinaatio ei voi olla kertaluontoinen hengellinen salamanisku vierailevan kirkonjohtajan kätten alla. Pappisvihkimys edellyttää kirkollista rakennetta, jossa kandidaatit tutkitaan, jossa seurakunta heidät valitsee ja kutsuu, ja jossa piispallisesti heidät vihitään, piispan vierailuilla tuetaan ja tarvittaessa kurinpidollisesti työhön puututaan. Meillä hiippakuntajärjestys, konsistori ja piispa tarvittiin ennen omien vihkimysten aloittamista. Opimme, ettei voi olla pappisvihkimyksiä ilman kokonaiskirkollista rakennetta sen pohjalla ja tukena. Olimme silloin saman kysymyksen edessä kuin Kirkkokansan liitto, joka nyt suunnittelee pappisvihkimyksiä: Minkä kirkon palvelukseen ja kaitsentarakenteeseen nämä miehet vihitään? Meidän löytämämme vastaus oli jatkaa luterilaista kirkkoa perustamalla Lähetyshiippakunta ja vihkiä sille piispa.
Kolmanneksi matkamme alkoi ja kulki pitkään kansankirkon sisällä. On enemmän kuin ymmärrettävä, että Kirkkokansan liittoon liittyy olennaisesti kansankirkko ja ne liiton siteet, joita vuosikymmenien aikana on eri tavoin syntynyt. Nyt se haluaa samanaikaisesti olla sekä osa kansankirkkoa että rakentaa itsenäisiä messuyhteisöjä omilla paimenilla irrallaan valtakirkon piispallisesta kaitsennasta. Tämä on vaikea ja oman kokemuksemme mukaan mahdoton yhtälö. Me emme olleet irti kirkosta -liike vaan kiinni kirkon tuntomerkkeihin -liike, mutta oli selvää, että kun emme noudattaneet piispojen ja tuomiokapitulien tulkintaa kirkkolaista, törmäys oli vääjäämätön. Kun tie nousi niin teologiesti kuin kurinpidon seurauksena käytännöllisesti pystyyn kansankirkossa, me jatkoimme luterilaista kirkkoa kansankirkon ulkopuolella perustamalla Lähetyshiippakunnan.
Miten vanhat järjestöt ovat valmiita itse pienentymään, jos Kirkkokansan liiton tulisi ajan myötä kasvaa? Miten järjestöjen keskinäinen suhde ja ennen muuta niiden sisäinen yhtenäisyys lentoradan suunnasta ja raketin vauhdista kestävät?
Kirkkokansan liitto ei puheenjohtajansa Lauri Vartiaisen suulla ole uusi kirkko eikä järjestöjen yhdistyminen. Näin asia varmasti on, mutta lisäisin: tässä vaiheessa. Minun silmiini asia näyttäytyy siten, että Kirkkokansan liitto on kantoraketti, joka on mahdollistamassa myöhemmän vaiheen raketin irtautumisen. Nykyisellä kurssilla se – meidän kokemuksemme mukaan – ei voi johtaa muuhun kuin uuden luterilaisen kirkon syntyyn Suomessa. Kaksi vaikeaa kysymystä mahdollisten erottavien teologisten kysymysten lisäksi nousee minun mieleeni. Miten vanhat järjestöt ovat valmiita itse pienentymään, jos Kirkkokansan liiton tulisi ajan myötä kasvaa? Miten järjestöjen keskinäinen suhde ja ennen muuta niiden sisäinen yhtenäisyys lentoradan suunnasta ja raketin vauhdista kestävät? Tämä jää nähtäväksi.
Lähetyshiippakunnan puolelta haluamme jatkaa veljellistä yhteydenpitoa, olla avuksi, jos pyydetään, rakentaa yhteistyötä ja rukoilla Pyhän Hengen väkevää johdatusta.
Herran on Kirkko ja Jumalan on Kansa!
