Jumalanpalvelus elämäksi, seurakunta kodiksi!

Blogi: Jumala kutsuu todellisiin korkeuksiin

Lähetyshiippakunnan piispa Risto Soramies

Nuorena, aikuisuuden kynnyksellä meitä oli joukko, joka lähti maailmaa valloittamaan. Meille oli selvää, että Jumalan tahto on maailman evankelioiminen – mikään muu ei voinut olla tärkeämpää. Käytimme lomamme evankelioimismatkoihin ja kyselimme Jumalalta: ”Herra, mikä on minun paikkani? Näytä meille tahtosi!”. Emme voineet kuvitellakaan, että tavallinen opiskelu, työ ja asema tässä maailmassa voisi olla niin tärkeää kuin mennä ja tehdä kaikki kansat Jeesuksen opetuslapsiksi. Siinä vasta kutsumus!

Ymmärsimme elämämme kristittynä niin, että jokaisesta voisi tulla suuri evankelista ja vaikka Paavalin vertainen lähetyssaarnaaja, jos hän vain olisi täydellisen kuuliainen Jumalalle. Tavallinen elämä maallisessa ammatissa ja perheen isänä ja äitinä oli kyllä mahdollista kristitylle, mutta jotenkin alempaa kuin korkea kutsumus taistelurintamalla Jumalan valtakunnan edistämiseksi.

Kuitenkin juuri Paavali neuvoi kristittyjä merkillisen tavalliseen elämään (Ef. 5): ”Miehet, rakastakaa vaimojanne; vaimot, olkaa kuuliaisia miehellenne. Rakastakaa toisianne. Lapset, olkaa kuuliaisia vanhemmillenne ja palvelijat isännillenne. Täyttäkää velvollisuutenne työnantajaanne kohtaan. Isännät, kohdelkaa palvelijoitanne oikein.” Nämä neuvot tuntuivat liian tavallisilta ihannekristityn malliksi. Eikö kristityn kutsumuksen kuulu olla paljon jalompi? Eikö jokaisen pidä löytää oma kutsumuksensa? Onnellinen se, joka sen löysi, mutta sitä tuntui olevan vaikea löytää. Valitettavasti suurin osa meistä näytti kulkevan korkean kutsumuksensa ohi, päätyen johonkin tavalliseen asemaan. Uudet apostoli Paavalit ja Priskillat tai edes Urho Muromat jäivät löytymättä! Siltä meistä näytti.

Mutta mikä on kutsumus? Rippikoulunuoret kyselivät, miten löytää aviopuolisoksi ”se oikea”. Opettajan neuvo oli nuorille yllättävä, mutta naulan kantaan: Tärkeämpää kuin löytää oikea elämäntoveri, on itse pyrkiä olemaan ”se oikea”. Tämä pätee koko elämään. Korkeaan asemaan, mielenkiintoiseen, omia kykyjä vastaavaan työhön, loistaviin ihmissuhteisiin ja tieteen huipulle pääseminen on vain harvojen osa tässä vajavaisessa maailmassa. Työ maistuu yleensä työltä ja velvollisuus velvollisuudelta.

Adamia ja Eevaa houkutteli mahdollisuus tulla Jumalan kaltaisiksi. Jos he olisivat tyytyneet Jumalan heille antamaan asemaan, olisi se ollut heille ja jälkipolville suunnattomasti parempaa. Ensimmäisten vanhempiemme taipumus ei ole meillekään vieras. Kuinka moni käyttääkään elinvoimistaan suuren osan päästäkseen asemaan, jota ei voi koskaan saavuttaa näkemättä silmien edessä olevaa tehtävää. Muuan nuoruudenystävä ilmaisi tämän rehellisesti: ”Vaikka saisin kymmenen lasta, ei minun kutsumukseni ole olla äiti, vaan…”. Mutta kutsumus ei kysy, mikä minua kiinnostaa, vaan mikä on velvollisuuteni ja osani tässä elämässä. Mitä iloa on hienosta urasta, jos omat lapset jäävät hoitamatta?

Jumalan arvostamat asiat ovat huomattavan arkisia jopa viimeisellä tuomiolla: ruokkia nälkäisiä, pukea alastomia, antaa koti kodittomille, lohduttaa yksinäisiä ja sairaita ja niin edelleen. Kun äiti ruokkii ja vaatettaa lapsensa ja isä antaa perheelleen kodin, ja kun heiltä tässä tavallisessa elämässä liikenee vielä voimia huonommassa asemassa olevien auttamiseen, on se Taivaan valtakunnassa suurenmoista. Jos tämä kaikki tapahtuu vielä uskossa ja kiitollisin mielin, on vaikeaa kuvitella mitään korkeampaa maallista hyvää. Kyllä Jumala sitten vastaa myös hengellisiin tehtäviin kutsumisesta. Mutta kaikki on kutsuttu täyttämään oma paikkansa. Kutsumuksesi on juuri se paikka, missä nyt olet. Ne hyvät työt, jotka Jumala on sinulle edeltä käsin valmistanut (Ef. 2:10), ovat ilmeisiä, niitä ei tarvitse etsiä. Ne kuuluvat kutsumukseesi perheen isänä tai äitinä, lapsena, opiskelijana, ammatissa tai työttömänä, sairaana tai terveenä. Kristitty voi silloin hyvillä mielin jättää kaikki huolet Jumalalle tiettäviksi ja kannettaviksi. ”En minä sinua hylkää enkä jätä.”

Risto Soramies