Musiikkityön verkkotapaaminen 18.5.24
24.4.2024
Pastori, perheterapeutti Jari Kekäle
Tänään tuli aavistus asiasta. Uusi ystäväni Gordon Neufeld (neufeldinstitute.org) avaa kauniisti ahdistuksen olemusta. Hän esittää kuvan liikenneympyrästä eli kiertoliittymästä, jossa on neljä sisääntuloa.
Jos kuvitellaan, että tullaan ylhäältä sisään, ensimmäinen sisääntulo on siis ahdistus itse, joka on turvallisuusjärjestelmämme hälytys. Ahdistus on siis kuin Kiovan sireenit. Sireenin soitto eli hälytys ei kerro kuin karkeasti, mistä on ehkä kyse. Joku uhkaa eli jostain on todennäköisesti tulossa jonnekin pommeja, mutta minne ja mistä suunnasta, sitä ei voi tietää useinkaan heti. Hälytykset ovat hyvä analogia ahdistukselle myös toisessa mielessä. Ilmahälytysten ja myös ahdistuksen suhteen pätee kolme vaihtoehtoa. Reaktio eli hälytys voi osua oikeaan. Hälytys syttyy, kun sen pitääkin syttyä. Tämä on tietenkin tarkoitus niin sodan ilmahälytyksissä kuin ihmisen puolustusjärjestelmän hälytyksissäkin. Mutta hälytys voi mennä myös yli – eli se alkaa silloin, kun ei olisi varsinaisesti syytä. Kyseessä on tällöin väärä hälytys.
Kokemuksellisesti ihmisen kannalta väärä hälytys voi olla silti hyvin hankala ja kuormittava. Asia ei tietenkään helpotu, jos vääriä hälytyksiä on usein ja ne kestävät pitkään. Asiassa on kolmaskin vaihtoehto eli se, että hälytys ei syty kun sen pitäisi syttyä. Jos hankalaa voi olla se, että hälytys tulee, vaikka ei pitäisi, myös tämä toinen ääripää voi olla hankala. Joskus ihmiset voivat myös etsiä niin sanotusti ”kiksejä” vaarallisista suhteista tai harrastuksista saadakseen sitä kautta kokemuksen ”elossa olemisesta”. Kun ihmisen vaaran taju ei toimi kunnolla, hän voi altistaa itsensä vaarallisille asioille ja suhteille omaksi turmiokseen ymmärtämättä itse asiaa välttämättä kunnolla.
Vaikka monilla meillä lienee ollut taipumusta syyllistää itseämme omasta ahdistumisestamme, siihen ei ole mitään tarvetta. Olennaista on ymmärtää, että ahdistuksen hälytys ei synny tahdonlaisesti päätöksellämme, vaan autonomisesti turvallisuuttamme valvovan puolustusjärjestelmämme reaktiona. Vastaavasti on tärkeää ymmärtää, että ahdistuksen herättämä hälytys meillä ihmisillä voi herätä myös paitsi ulkoiseen turvallisuuteen liittyen, myös sisäiseen turvallisuuteemme tai tärkeisiin suhteisiimme liittyen. Ihminen on luotu ja tarkoitettu yhteyteen, kiintymyksen ja rakkauden kohteeksi. Siksi moni ahdistuksen hälytys herää siitä, että tavalla tai toisella ihminen kokee läheiset suhteensa tai läheistensä suhteet uhatuiksi. Uhka voi olla joko suhteessa toisiin tai itseen tai molempiin. Aina ei tiedä tarkalleen, mikä on meneillään, mutta jokin ehkä on, koska sisäinen sireeni soi.
Hälytyksen luontainen seuraus on valpastuminen, joka on ympyrän toinen eli seuraava mahdollinen exit. Ahdistus herättää valpastumisen ja hyvin usein valpastuminen saa hälytyksen tuntumaan selvempänä ja kirkkaampana. Näin voi syntyä myös ahdistusluuppi. Mitä enemmän valpastumista, sitä enemmän ja kovempana hälytys, joka valpastuttaa jne. Näin ahdistus pyörii ja saa esimerkiksi paniikkikohtauksen piirteitä äityessään innokkaaksi. Joskus ahdistus on niin voimakas, että tuntuu siltä, että koko kone menee tilttiin. Ei saisi mennä, mutta tuntuu, että menee.
Mutta on kolmaskin ulostulo ahdistuksen eli hälytyksen ympyrästä ja se on adaptaatio. Adaptaatiossa avaimena on sen sureminen, mille ei voi mitään. Tällaisia asioita jokaisen elämässä on paljon. Ihminen voi sopeutua siihen, mille ei voi mitään, jos hän voi surra kohtaloaan. Suremiseen tarvitaan kuitenkin yleensä joku turvallinen ja luotettava toinen, joka mahdollistaa sen, että voi surra. Yksin ei ole helppoa surra. Ei ole helppoa olla valpas ja surra samaan aikaan. Siksi tarvitaan turvallinen toinen, joka antaa luvan surulle ja valppaudesta irti päästämiselle surun ajaksi. Tuo toinen antaa suojan, siksi minun on mahdollista surra sitä, mille en voi mitään. Surra mennyttä, jolle en voi mitään. Surra kauhua ja pelkoa ja mielettömyyttä. Surra omaa yksinäisyyttäni kaiken sen keskellä. Surra omaa haavoittuvuuttani, joka on aina ja kaikkialla totta, miten ikinä hyvin minut panssareilla peitettäisiin tai miten mahtavissa joukoissa olisinkaan. Surra kuolemaa, jolle viimeistään en voi mitään. Syvimmältään jokainen ihminen on alasti ja haavoittuva, kuten Kristus ristillä tämän elämän hulluuden keskellä. Katso ihmistä!.
Valpastumisen/suojautumisen ja surun ristiriita on valtava. Joku sanoi meille: Ette suinkaan kuole! Kun otatte elämän omiin käsiinne ja olette riittävän valppaita ja fiksuja, te tulette niin kuin Jumala tietämään hyvän ja pahan. Mutta valhe on valhe, vaikka se kuinka joukkosuggestiolla ja propagandalla kuorrutettaisiin. Siksi mahtava johtaja pelkää koronaa ja vetäytyy pitkien pöytien päihin suojaan näkymättömältä viholliselta. Hän eristää itsensä omaan kuviteltuun suojaansa, jos ei muualle, niin vaikka sitten ydinpommiensa suojaan. Paradoksi on äärimmäinen. Ette suinkaan kuole! Mutta kuolemmehan me – pommeihin tai ilman niitä.
Neufeld sanoo, että surun kautta tapahtuvan adaptaation vaihtoehto on turhautunut tai katkeroitunut aggressio. Se, joka ei kykene suremaan sitä, mille ei voi mitään, esimerkiksi Neuvostoliiton hajoamista omaan mahdolltomuuteensa, sille jää vaihtoehdoksi aggressio ja turhautuminen. Maailma on täynnä vihaisia miehiä ja naisia, jotka vimmaisesti, turhautuneina tai katkerina yrittävät vastustaa sitä, mille eivät voi mitään. Historiaa ei voi muuttaa. Siksi on traagista, että kukaan ei ole tarjoamassa heille mahdollisuutta opetella suremaan sitä, mille ei voi mitään. Yksin jääneitä ihmisiä elämän aallokossa. Yksin jääneitä lapsia,aikuisuuden raunioilla. Vihaisia pieniä miehiä pommittamassa kaikkea hajalle oman turhautumisensa käsittelemiseksi. Sureminen olisi parempi tie.
Mutta on neljäskin ulostulo hälytyksen keskeltä ja se on rohkeus. Rohkeus on aggression hyvän voiman positiivista hyödyntämistä hyvän ja elämän palveluksessa. Rohkeus on Jumalan lahja tarpeeseen. Ukrainan presidentti on omalla olemisella antanut tästä kauniin esimerkin. Emme aina voi pysäyttää vastaamme tulevaa hulluutta ja mielipuolisuutta, mutta voimme ehkä nostaa päämme ja kohdata sen rohkeina. Ukrainalaiselta nuorelta mieheltä kysyttiin eikö häntä pelota mennä rintamalle. Vastaus oli, että kyllä pelotti, mutta kun he alkoivat pommittaa naisia ja lapsia, kaikki kirkastui. Rohkeus ja selvyys löytyi. Tätä hulluutta täytyy vastustaa, se täytyy yrittää pysäyttää, vaikka henki menisi. Jos valppaus estää helposti suremisen, niin yhtä intuitiivisesti mahdollista on, että suru lamaannuttaa ja estää rohkeuden. Sodassa erityisesti tämä on totta. Tässä on ehkä syy siihen, miksi itkeminen ja panikointi on miehiltä ollut kielletty sodassa ja sodan jälkeen. Sodassa ei saa menettää toimintakykyä eikä rohkeutta. Ei saa jäädä tuleen makaamaan eikä saa itkeä! Tunteet on siis sodassa parempi sivuuttaa kokonaan eli työntää syrjään. Pitää totella käskyjä ja toimittaa se, mikä toimitettava on. Sodassa täytyy urheilla henkensä ja terveytensä hinnalla.
Jos ei ole sotaa, voimme urheilla turvallisesti. Olla yhteydessä positiiviseen aggressioonsa turvallisesti kamppailemalla ilman väkivallan uhkaa itselle tai toisille. Voi kamppailla ja voittaa tai hävitä – ja tarvittaessa surra. Urheilumaailman intuitio sanoo: Me emme halua urheilla ja leikkiä sinun kanssasi, sillä sinä et pelaa sääntöjen mukaan. Sinä tuhoat ja tapat. Nämä ovat kaksi aivan eri asiaa, vaikka haluatkin koplata ne yhteen ja omaan käyttöösi. Siksi tuossa urheilijoiden eissä Putinille on tärkeä totuuden tuoksu ja valo.
Jos ei olisi sotaa ja voisi olla turvassa, rauhoittua ja ehkä myös parantua haavoista, olisi mahdollista oppia olemaan sulkematta tärkeitä asioita pois. Voi olla peloissaan ja silti rohkea. Aika voisi olla itkulla ja aika rohkeudella eivätkä nämä sulkisi toisiaan pois. Aikuiset voisivat auttaa lapsia kuin liikennepoliisit elämän ahdistuksen kiertoliittymän eli hälytysten tulkitsemisessa ja siinä kulkemisessa. Joskus hälytyksen keskellä on hyvä valpastua ja sitten voi myös löytää turvaa, rauhoittua ja oppia rauhoittumaan. Ahdistusluupin voi saada sammumaan. Joskus on tärkeää surra sitä, mille ei voi mitään. Se suru ei ole pelkuruutta, vaan se juuri voi olla ja on usein rohkeutta – miehillekin. Sureminen ei ole merkki vain pelosta, vaan myös merkityksestä ja rakkaudesta. Sureminen on merkki sisäisestä elämästä, siitä että kaikkea tämän maailman diktaattorit eivät ole voineet kahlita ja tuhota, vaikka paljoon pahaan pystyvätkin. Joskus täytyy löytää sellainen rohkeus, jossa pahalle pannaan kampoihin, vaikka henki menisi.
Jos ei olisi sotaa, vaan olisi turvassa, voisi rauhassa ja turvassa olla vaiheessa, passiivinen ja lamaantunutkin. Mitäs siitä sitten? Ei turvassa tarvitse hötkyillä tai miettiä paniikissa tuleen makaamaan jäämisen tai itkun turmiollisuutta. Mutta sota muuttaa kuvan. Yksi osa sodan väkivaltaa on, että pitää valita tärkeistä asioista vain jotkut ja hylätä muut. Sota pakottaa karkeisiin, nopeisiin ja väkivaltaisiin valintoihin. Ulkoinen väkivalta tekee myös sisäisen väkivallan. Joko rohkeus tai suru. Ei molempia. Siksi miesten ei pidä itkemän. Siksi ei saa jäädä tuleen makaamaan. Sota typistää ihmisen ja karsii ihmisyyden. Siksi sota ja erityisesti sen aloittaminen tekosyiden nojalla on niin suuri rikos ihmisyyttä vastaan. Jeesus sanoi, että joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu. Samasta syystä Kristus ei ratkonut ihmisen pahuuden ongelmaa enkelilegioonilla, vaan alastomana ja haavoittuvana kärsimällä meidän ihmisten pahuuden tähden ja voittamalla kuolemalla kuoleman, niin uskomatonta kuin se onkin.
Ihmisyyttä voi oppia ja opetella siksi, että on ainakin yksi turvallinen toinen, joka auttaa kestämään elämän kiertoliittymän kyydissä silloinkin, kun se pyörii kuin pillastunut karuselli. Tätä voi opetella ihmiseksi syntyneen Jumalan kanssa. Voi opetella ilman kuvitelmaa siitä, että voisi tulla kuin Jumala päättämään hyvän ja pahan mieleisekseen tai voisi kaikesta huolimatta ja jollain konstilla välttää kuoleman.
Suru ja tunteet eivät ole mikään kartettava paha. Tunteet ovat se peili, joka avaa näkymän kunkin meidän sisäiseen maailmaan, jos tuohon peiliin vain uskaltaa katsoa. Eivät tunteet kaikkea kerro aukottomasti eikä koko totuutta ihmisestä mutta tärkeän osan meistä. Rauhassa ja turvassa voimme tunteiden kautta katsoa kuin kuvastimesta arvoituksen tavoin – myös itseämme. Ehdoton rakkaus mahdollistaa tämän.
Kristus tietää surumme ja ahdistuksemme. Kristuksen ahdistukset tiellä ristille ovat merkki meihin ihmisiin samaistumisesta ja meidän osamme ottamisesta. Hän ei ylenkatso meitä ahdistuksissamme, vaan kumartuu kärsimään kanssamme ja puolestamme. Kristus voittaa ristillä ja ylösnousemuksellaan kaikki ne tuhovoimat, synnin, perkeleen ja kuoleman, jotka meitä syvimmältään täällä ahdistavat. Kristuksessa meillä on apu ahdistuksissamme. Kristuksen ylösnousemus on meille tie toivoon. Rauha teille! Rauha kaikille teillesi! Herra kanssasi!
Jari Kekäle
