Jumalanpalvelus elämäksi, seurakunta kodiksi!

Yksi kirkko, kaksi avioliittokäsitystä?

Helsingin hiippakunnan tuomiokapituli päätti istunnossaan 13.9.2017 äänin 5-2 antaa vakavan moitteen pastori Kai Sadinmaalle, joka oli vihkinyt avioliittoon samaa sukupuolta olevia pareja. Ratkaisu oli Helsingin tulevaksi piispaksi valitun Teemu Laajasalon vastaesityksen mukainen. Kukaan ei tunnu tietävän, mitä tuo moite merkitsee, kun kirkkolaki ei sitä tunne. Kapitulin vähemmistöön jääneet jäsenet olisivat antaneet kirkkolain tunteman varoituksen.

Muokattu mielikuvamaailma

Tuskin on sattumaa, että maamme valtalehti Helsingin Sanomat julkaisi kaksi näyttävää haastattelua edeltävällä viikolla ennen tuomiokapitulin päästöstä. Ensimmäisessä artikkelissa (HS 9.9.) summattiin Irja Askolan seitsenvuotinen piispakausi. Siinä tunteisiin vetoavasti Askola kuvattiin vihapuheen uhrina, joka on joutunut vastaanottamaan törkyä naispappeutta ja homoliittoja vastustavilta. Henkilökohtaisuuksiin ja asiattomuuksiin menevät primitiivireaktiot ovat tietenkin tuomittavia ja ne ovat ymmärrettävästi raskaita kantaa kenelle tahansa. Toki samantyylisistä viesteistä voisi kysyä kansanedustaja Päivi Räsäseltä, piispa emeritus Matti Väisäseltä tai vaikkapa allekirjoittaneelta, joka yhä säilyttää työpöydällään postissa tullutta luotia. Joka tapauksessa synnytetty mielikuva leimaa tunteen – ei perustelujen – tasolla Irja Askolan edustaman linjan vastustajat vihaa ja helvetin liekkejä täynnä olevien äärikiihkoilijoiden leiriin.

Toisessa jutussa (HS 12.9.) kerrotaan näyttävästi Kai Sadinmaan performanssista, jossa hän aikoo istua Bulevardilla jalkapuussa kapitulin käsitellessä hänen asiaansa. Jos asia ei olisi niin vakava, Sadinmaan teatteri herättäisi lähinnä hilpeyttä. HS:n antamalla ilmaisella mainostilalla on kuitenkin merkittävä propaganda-arvo: Jos tuomio annetaan, heteronormatiivista avioliittokäsitystä edustava kirkko ei kunnioita yksilöä eikä puolusta syrjittyjä vaan edustaa kovaa ja sortavaa kirkollista vallankäyttöä. Vaikka Helsingin kapituli kuinka yritti pehmein hansikkain käsitellä Sadinmaata, suuri yleisö kuulee tuomitsevan viestin. Paine jatkaa kasvamistaan!

Muokattu kirkollinen kenttä

Tuskin on sattumaa, että viikko ennen Helsingin hiippakunnan tuomiokapitulin päästöstä Kotimaa-verkkosivut (8.9.) uutisoi, että maaliskuussa uuden avioliittolain voimaantulon jälkeen sateenkaaripareja on siunattu tai vihitty jo noin viisikymmentä paria. Tämä tarkoittaa, ettei kyse ole yksittäistapauksista, poikkeusseurakunnista tai muutamasta ääriliberaalista papista vaan laajalle levinneestä käytännöstä. Jos Sadinmaa olisi tuomittu menettämään virka, kuinka monta jalkapuuhun ilmoittautuvaa pappia jonottaisi kapitulien eteisissä!

Uusi normaali on jo totta, sanoivat kirkolliskokousten komiteat ja piispainkokousten selvitykset mitä muuta tahansa. Hyvin organisoidut sateenkaaripapit ja -seurakunnat ovat luoneet kirkollisen käytännön ilman kirkolliskokouksen hankalasti saatavan määräenemmistön (3/4) tukea. Sateenkaaripappien de facto vie ja hallinnon de iure vikisee perässä.

Ei liioin liene sattumaa, että viime viikolla (6.9.) professori Eila Helander antoi piispainkokoukselle selvityksen Suomen evankelis-luterilaisen kirkon mahdolliseen vihioikeudesta luopumiseen liittyen. Laajan asiakirjan painoarvoa lisää, että selvityksen ohjausryhmän puheenjohtajana toimi arkkipiispa Kari Mäkinen. Selvityksen mukaan vihkioikeudesta ei kannata luopua, koska se palvelee hyvin kirkon jäseniä, kirkkoa ja yhteiskuntaa. Palveluita ilman ehtoja kansakirkolta onkin totuttu odottamaan. Ongelmaksi jää, mitä kirkko voi tehdä uuden sukupuolineutraalin lain tultua voimaan.

Helander viitta galluptuloksiin, joiden mukaan 55 % suomalaisista ja 54 % kirkon jäsenistä kannattaa samaa sukupuolta olevien kirkollista vihkimistä. Luku on yli 60 % nuorten aikuisten joukossa, jossa kirkkoonkuulumisprosentti on matalin. Kun lisäksi kirkko haluaa identifioida itsensä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja syrjittyjen kanssa, on vaikea jäädä kansan enemmistöä, valtion lainsäädäntöä ja pohjoismaisten sisarkirkkojen esimerkkiä vastaan. Helander sanoo ääneen, etteivät kirkon julkisuuskuva ja talous jäsenkadon myötä kestäisi sitä. Kun kirkkososiologian professori emeritalta tilaa selvityksen, saa myös kirkkososiologiaa.

Helander rajaa teologisen keskustelun selvityksensä ulkopuolelle. Se ei estä häntä tulemasta suureen teologiseen johtopäätökseen: sekä samaa sukupuolta vihkimisten kannattajilla että sen vastustajilla on teologiset perusteet kannoillensa. Kahdella päinvastaisella käsityksellä on siis yhtälailla lailla Raamattu ja luterilainen tunnustus takanansa! Kuinka kukaan järkevä ihminen voi ottaa teologista työskentelyä vakavasti, jos professorit ja piispat silmät kirkkaina mitätöivät vakavan raamatullis-tunnustuksellisen teologian ja sen merkityksen kirkollisessa päätöksenteossa?

Kyseessä onkin sama temppu kuin naispappeuden toteuttamisessa. Tarvittavat teologiset perusteet näyttävän löytyvän, kun toistetaan riittävästi niiden olemassaoloa.

Mitä sitten sateenkariteologian ytimestä löytyy? Uskon ja rakkauden erottelu. Tällä Raamatun ja tunnustuksen yhteyksistä irrotetulla rakennelmalla professori Tuomo Mannermaa aikoinaan ajoi naispappeuden läpi. Sama käsikassara näyttää yhä toimivan Helanderinkin selvityksessä. Avioliitto ei ole sakramentteihin kuuluva opinkysymys, joka sijoittuisi muuttumattomaan uskon koriin. Sen sijaan kysymys kuuluu järjen ja kultaisen säännön piiriin ja näin muuttuvaan rakkauden koriin. Kun avioliitolla ei ole Jumalan asettamaa muuttumatonta luomisperustetta ja yleinen käsitys avioliitosta on muuttunut, kirkko voi ja sen tulee rakkauden tähden ”laajentaa” käsitystä avioliitosta. Rakkauden korissa ovat nyt homoliitot. Ovatko seuraavana jonossa puolisoiden lukumäärä ja avioiän muutos?

Tämä moneen kertaan ja monella suulla kestämättömäksi osoitettu koriargumentti kuorrutetaan vielä yhtä kestämättömällä uskon keskus ja reunus -jaottelulla. Avioliittokysymys ei ole evankeliumiin ytimessä eikä näin ollen pelastusasia. Asiasta voi näin olla perustellusti eri mieltä samassa kirkossa. Joku voisi kysyä, että eihän muukalaisvihakaan liity uskon keskukseen, joten voiko siis kirkossa rasismista vallita hyväksyttävästi vastakkaiset käsitykset?

Piispainkokouksen tilaaman selvityksen lopputulos on reaalipoliittinen kompromissi: Kirkko säilyttää nykyisen avioliittokäsityksen miehen ja naisen välisenä, mutta avioliittoon voidaan vihkiä samaa sukupuolta oleva pari ja siviilivihityn samaa sukupuolta olevan parin avioliitto siunata. Jokaisella papilla tulisi olla täysi vapaus toimia omantuntonsa mukaisesti.

Muokkaava kirkollinen päätös

Tuomiokapitulin päätöksen taustalla on perustava siirtymä homosuhteessa elämisen synnillisyydestä sen sallittavuuteen ja jopa Jumalan tarkoittamaan elämänmuotoon. Päätös on looginen jatko vuoden 2010 piispainkokouksen linjaukselle, jonka mukaan samaa sukupuolta rekisteröineiden parien kanssa ja puolesta voi rukoilla jopa kirkossa, häävieraiden läsnä ollessa ja julkisesti.

Merkittävää tässä päätöksessä on, että ensi kertaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon hiippakunnan tuomiokapituli otti kantaa pappien homoparien vihkimiseen. Kyse ei ole vain hiippakunnan piispan henkilökohtaisesta käsityksestä. Askolahan oli viestittänyt papistolleen, että kirkon hyväksyntä ja Jumalan siunaus on tärkeä välittää maistraatissa vihityille sateenkaaripareille.

Pastori Sadinmaa on tietoisesti ja jatkuvasti toiminut vastoin kirkon tunnustusta ja järjestystä, jota kirkkokäsikirjan avioliittokaava miehen ja naisen välisestä avioliitosta ilmentää. Kirkkolaki on selvä:

Papille, joka ei ole pysynyt kirkon tunnustuksessa, tuomiokapituli voi antaa kirjallisen varoituksen tai pidättää hänet pappisvirasta vähintään yhdeksi ja enintään kuudeksi kuukaudeksi. (…) Jos papin sopimaton käyttäytyminen, laiminlyönnit pappisvirassa tai käyttäytyminen muutoin osoittaa hänet ilmeisen sopimattomaksi olemaan pappina, tuomiokapituli voi määrätä hänet menettämään pappisvirkansa.” (KL 5 luku 3 §)

Jättämällä Sadinmaan ilman rangaistusta kapituli linjaa, että samaa sukupuolta olevien parien vihkiminen ja siunaaminen on teologisesti mahdollista, vaikkakaan ei yhteisten pelisääntöjen mukaista. Sadinmaa rikkoi hiippakunnan ohjeistusta, mutta ei Raamattua ja kirkon tunnustusta vastaan. Vaikka Helsingin päätös ei sido muita hiippakuntia, se viitoittaa tietä.

Mieleeni palautuu Oulun hiippakunnan päätös 5.8.2014. Saman pykälän perusteella minut erotettiin pappivirasta, ei tunnustuksen rikkomisen tähden, vaan ilmeisen sopimattomana, koska olin toiminut Lähetyshiippakunnan tehtävissä. Kuka on sopiva ja sopimaton pappi Suomen ev.lut. kirkossa, ei sittenkään taida olla ainoastaan tunnustuksen ja järjestyksen asia, vaan välillä myös kirkkopoliittinen tarkoituksenmukaisuus näyttää ohjaavan päätöksiä.

Miten tästä eteenpäin?

Nyt on siis viimeistään selvää, että Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa voi vihkiä ja siunata samaa sukupuolta olevia pareja ilman vakavia seuraamuksia. Varsinainen kysymys onkin, että kun yksi kirkko kaksine avioliittokäsityksineen on nyt voimassa, mitä tästä seuraa?

Kapitulin päätös saa aikaan joukon ainakin tällaisia blogeja, iloisia ilmauksia, teologisia analyysejä ja pettyneitä kirjoituksia. Monet taputtavat käsiään, toiset pettyneinä huokaavat. Mutta muuttuuko mitään? Lapset viedään samaan perhekerhoon. Sukulaisen rippijuhlaan mennään ensi viikolla. Lähetysmyyjäisiin osallistutaan seurakuntatalolla… Vaikeaa on yksilötasolla tehdä mitään muuta kuin hämmentyä ja niellä, koska ev.lut. kirkko kuuluu monien maisemaan, tapahtui siellä melkein mitä tahansa.

Miten kirkon konservatiivit tähän reagoivat? Ehkä jotain tällaista: Päätöstä pidetään jälleen yhtenä luopumuksen askeleena. Sitä kritisoidaan kovasti, mutta sitten muistutetaan toisesta puolesta. Kirkolliskokous ei ole homoliittoja vielä hyväksynyt. Vielä Tunnustuskirjat ja kirkkokäsikirja ovat kirkossa voimassa. Kaikki hiippakunnat eivät ole tehneet samaa linjausta. Meidän kotiseurakunnassammekaan ei päätöksestä pidetty. Meidän ääntämme tarvitaan kirkon kaikilla tasoilla varsinkin, kun oikea avioliitto-opetus käy harvinaisemmaksi. Ovet ovat vielä meille ja evankeliumille auki.

Mitä siis pitäisi tehdä? On vaikeaa vastata yksityiskohtaisesti. Siitä olen vakuuttunut, että tämä kehitys on eksytys, luopumus ja koettelemus. Naispappeuteen sopeutuminen kertoo, miten tähänkin harhaan pelottavan pian totutaan. Kristillinen kirkko ei voi kuitenkaan koskaan hyväksyä perustavaa muutosta ihmis- ja avioliittokäsityksessä, luonnollisen lain asemassa, synnissä ja armossa sekä Raamatun arvovallassa. Vaikka kuinka kauniisti haluasi sanoa, tuli ja vesi eivät voi elää rauhallista rinnakkaiseloa. Jumalan kansa ei voi vieressä kuunnella Herran nimen turhaa käyttöä. Kristuksen kirkon särkijät ja rakentajat eivät voi sovussa astua samaan ehtoollispöytään ilman että Jumalan sanan totuus suhteellistetaan.

Jos tämä näkyvä yhteys ehtoollispöydässä ei katkea harhaan johtajiin, vallalla ei olekaan yksi kirkko ja kaksi avioliittonäkemystä vaan yksi sosiologinen kansankirkko ja yksi avioliittonäkemys, jonka mukaan on vain teologinen mielipidekysymys (ehdonvallan asia), millainen pari alttarilla seisoo vihittävänä.

Tullessani erotetuksi pappisvirasta erosin myös Suomen evankelis-luterilaisesta kirkon jäsenyydestä. Minulla ei siis ole varsinaista puheoikeutta toisen kirkon asioihin. Mutta kirjoitan, koska kun yksi jäsen alkaa amputoida itseään, kipu tuntuu koko Kristus-ruumiissa.

Lähetyshiippakunnan pastorina seuraan mielelläni Lähetyshiippakunnan Katekismuksen opetuksia ja sitä seuraavia käytäntöjä:

Jumala itse kieltää homosuhteet sekä Vanhassa (1. Moos. 19:5, 7; 3. Moos. 18:22; 20:13) että Uudessa testamentissa (Room. 1:22–32; 1. Kor. 6:9; 1. Tim. 1:9–10). Uusi testamentti kieltää sekä naisten (Room. 1:26) että miesten (Room. 1:27) homoseksuaaliset suhteet, jotka ovat Jumalan luoman seksuaalisuuden vaihtamista luonnonvastaiseen (Room. 1:26). Myös homoseksuaalisen käyttäytymisen hyväksyvät ihmiset syyllistyvät syntiin (Room. 1:32). Tällaiset Jumalan lain rikkojat eivät peri Jumalan valtakuntaa (1. Kor. 6:9) Kirkko voi siunata vain sellaista, mitä Jumala on luvannut siunata. Kirkko ei saa siunata, vihkiä eikä rukoilla sen puolesta, mitä Raamatussa kielletään. Niitä kohtaan, joilla on homoseksuaalisia taipumuksia, tulee osoittaa kristillistä lähimmäisenrakkautta. Heitä tulee ohjata tekemään parannusta elämäntavastaan ja elämään luomisjärjestyksen mukaan. Homoseksuaalien pilkkaaminen tai epäoikeudenmukainen kohteleminen on väärin ja syntiä.”

Kapituli on tehnyt ratkaisunsa. Someraivoa ei kaivata. Jalkapuuta ei tarvita. Kirkolliseen sopupeliin ei kannata lähetä.

Mutta voisimmeko levollisesti jatkaa luterilaisen vaihtoehdon rakentamista, kun vaihtoehdolle yhä vähemmän näyttää olevan vaihtoehtoa?

Juhana Pohjola
Lähetyshiippakunnan hiippakuntadekaani