Jumalanpalvelus elämäksi, seurakunta kodiksi!

Erotettu

Oulun hiippakunnan tuomiokapituli istunnossaan 5.8.2014 määräsi allekirjoittaneen menettämään pappisvirkansa Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Kapitulin päätöksen mukaan olen toiminut virkani velvollisuuksia vastaan ja rikkonut pappislupaukseni toimimalla Lähetyshiippakunnassa. Näin minut on arvioitu ”ilmeisen sopimattomaksi” pappisvirkaan. Vastauksessani 6.6.2014 tuomiokapitulille esitin, etten ole rikkonut pappislupaustani, koska katson toimineeni vuonna 1999 samaisen kapitulin kelvolliseksi arvioidun opetuksen ja Luther-säätiön palvelukseen annetun virkamääräyksen mukaisesti. Näin olen pappislupaukseni velvoittamana palvellut kirkon tunnustuksen mukaisesti monenlaisessa heikkoudessani sanankuulijoita Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa.

Vaikka tuomiokapitulin päätös oli ennakoitavissa, en voi kieltää, etteikö se kouraisisi syvältä. Sanat ”ilmeisen sopimaton” eivät jätä tulkinnanvaraa. Ne ovat rajut varsinkin kun puhutaan virasta, jota hoidetaan jatkuvasti suuri tuomiopäivä silmien edessä.  On erottamisella omat häpeäänkin liittyvät ulottuvuudet. Tuskin kukaan haluaa olla sopimaton ja erotettu. Äitini puolelta Simojoki-suvussa on sukupolvesta toiseen palveltu pappisvirassa tätä kirkkoa 1600-luvun lopusta lähtien. Taidan olla ensimmäinen virasta erotettu. Kaiken keskellä koen kuitenkin olevani etuoikeutettu, kun olen saanut ensin pyhän kasteen ja sittemmin pappisvihkimyksen 18.12.1999 Kristuksen kirkkoon Suomen evankelis-luterilaisen kirkon yhteydessä. Ne vähän yli 14 vuotta paimenviran hoitoa tässä kirkossa ovat sisältäneet sekä hellettä että vilua ja uni on paennut usein silmästä. Mutta silti tämä aika ei ole tuntunut kiittämättömän ja kyltymättömän Laabanin palveluksessa ololta. Olenhan saanut palvella häntä, joka minua rakastaa ja jota minä rakastan. Kristus ja hänen seurakuntansa ovat kantaneet minua ja perhettäni. Vuodet ovatkin tuntuneet kuin muutamilta päiviltä.

Vaikka erottamispäätös osuu minuun henkilönä, kyse varsinaisesti on Suomen ev.lut. kirkon suhteesta Lähetyshiippakuntaan. Se näkyy kirkkaasti perusteluissa. Lähetyshiippakunnan perustamisen syyt on kerrattu moneen kertaan. Lähetyshiippakunnan asemointi liittyy taustalla olevaan suureen kysymykseen: Miten kirkkoa uudistetaan? Tämä on aina ajankohtainen reformatorinen teema. Uskonpuhdistuksen 500-vuotisjuhlaa vietetään 2017. Suomen ev.lut. kirkossa on vuosikymmeniä vaikuttanut tunnustusliike, joka on pyrkinyt kirkolliseen uudistukseen kirkon omasta hengellisestä olemuksesta ja lähtökohdasta käsin. Raamattu ja luterilainen tunnustus on se, jonka mukaan kirkkoa uskon yhteisönä rakennetaan ja uudistetaan eikä ajan hengen mukaiset kansalle kuuluvan kirkon enemmistöpäätökset. Nämä kilpailevat uudistusohjelmat ovat iskeneet vastakkain Raamatun äärellä niin evankeliumin olemuksen, kirkon tehtävän, lähetystyön luonteen, kasteen ja kummiuden, kirkon viran, pappisvihkimykseen pääsyn, syntymättömän lapsen oikeuksien, miehen ja naisen välisen avioliiton asetuksen ja monien muiden kysymysten kohdalla.

Ilman mitään suurempaa uhrautumisen syndroomaa voi sanoa, että tämä kapitulin päätös on taas askel Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa menossa olevasta uskonpuhdistuksesta. Sen sijaan, että kirkkoa puhdistettaisiin Jumalan sanalla, sitä ollaan puhdistamassa Jumalan sanasta.  Se näkyy selviten siinä, että piispa Rimpiläisen jälkeen sananpalvelijoiksi ei enää vihitty apostoliseen virkakäsitykseen pitäytyviä eikä ns. piispa Heikan paperin jälkeen seurakunnista ollut enää mahdollista saada sananpalvelijan virkoja. Nyt ollaan erottamassa ja uhkailemassa niitä sananpalvelijoita, jotka ovat rakentaneet jumalanpalvelusseurakunnissa Suomen ev.lut. kirkon sisällä luterilaista vaihtoehtoa, kun muuta vaihtoehtoa ei enää ollut. Sanaa kyllä saa edelleen julistaa, mutta yhä harvemmassa paikassa kokonaista Jumalan sanaa. Yhä useammin täytyy vaieta kipeän ajankohtaisista kysymyksistä tai pyydellä anteeksi, että Raamatussa näinkin sanotaan. Millainen tämä kirkko onkaan juhlavuonna 2017?

Helsingin hiippakunnan piispa Irja Askola totesi kesällä Pride-tapahtumassa kaksi rukoushetkeä saman sukupuolta olevien parien puolesta pitäneen papin toiminnasta, että tunneviesti hyväksynnästä on tärkeämpi kuin kirkkojuridiset kysymykset. Juridiikka ja tunne soveltuvat myös Lähetyshiippakuntaan, vaikkakin päinvastaisesti sovellettuna. Suomen ev.lut. kirkon tuomiokapitulien kurinpitotoimet ovat vakavimmalla mahdollisella tavalla ja tarkasti valikoiden kohdistuneet Lähetyshiippakuntaan, ensin piispa Soramieheen ja nyt allekirjoittaneeseen. Mutta Askola on sikäli oikeassa, että juridiikkaa suurempi merkitys on tunneviestillä. Olette ”ilmeisen sopimattomia Suomen ev.lut. kirkkoon” -viesti on annettu tuhansille Lähetyshiippakunnan messuissa käyville.

Minun osaltani työ Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappisvirassa on nyt päättynyt. Enää en saa palvella pappina seurakuntalaisia Suomen ev.lut. kirkon yhteydessä. Surullisena on tunnustettava, että Suomen ev.lut. kirkon uudistuspyrkimykseni on kertakaikkisesti torjuttu. Mutta Kristukselta saatu virka ja vihkimys eivät rauenneet kapitulin nuijan kopautuksella. Kutsu ja vihkimys saavat nyt seurakseen uuden lähettämisen. Haluan edelleen toimia Kristuksen kirkon rakennustyössä Lähetyshiippakunnan seurakuntien kautta.  Kieltämättä oudossa tilanteessa ensi viikolla summaan viimeisen neljän vuoden työni väitöstilaisuudessa, jossa puolustan väitöskirjaani, jonka aiheena on: Kutsuminen, siunaaminen ja lähettäminen – Ordinaatiokaavojen käsitys pappisvihkimyksestä ja virasta Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa 1963–2003.

Entä mitä tämän jälkeen? Eräs ystävä muistutti vapauttavasta raamatunkohdasta. ”Erotettu julistamaan Jumalan evankeliumia” (Room.1:1). Siinä riittää minullekin tehtävää apostolisessa virassa elämän loppuun saakka!

Juhana Pohjola, pastori

Lähetyshiippakunnan hiippakuntadekaani