Julkaisemme blogina Tuusulassa 3.11. pidetyn seurapuheen. Kuva: Janne Koskela
Kerran ennen seurakuntamme hallituksen kokousta eräs hallituksen jäsen mainitsi ohimennen kokevansa seurakunnassamme ulkopuolisuutta. Hän sanoitti kokemustaan niin, että koska monella muulla on seurakunnan kokoontumisissa mukana puoliso ja lapsia, hän kokee jäävänsä ulkopuolelle. Tästä seurasi keskustelu. Seuraava kertoi melkein päinvastaisesta tilanteesta. Hän kertoi kokevansa ulkopuolisuuden tunnetta siksi, että hänen perheensä ja lapsensa ovat mukana. He vievät niin paljon aikaa ja huomiota, ettei kohtaamisille muiden seurakuntalaisten kanssa tahdo jäädä tilaa. Sitten yksi kertoi tulevansa seurakuntaan ilman perhettään eikä koe muutenkaan pääsevänsä kovin lähelle muita seurakuntalaisia.
Yksi keskustelijoista kuvasi ulkopuolisuutta jopa eräänlaiseksi omaksi sielunmaisemakseen: mitä hälyisämpää ja kiireisempää ympärillä on, sitä vaikeampaa on saada yhteyttä muihin ja sitä ulkopuolisemmaksi itsensä voi tuntea. Myöhemmin olen kuullut muitakin samanlaisia kokemuksia. Jos seurakunnan tilaisuuksiin on aikaisemmin tultu puolison kanssa mutta nykyään yksin, jo lähtötilanne voi tuntua ulkopuoliselta. Ulkopuolisuutta voi siis syntyä hyvin erilaisista taustoista, vastakkaisistakin tilanteista. Yhdelle perhe luo yhteyttä, toiselle juuri perhetilanne synnyttää kokemuksen siitä, ettei kuulu joukkoon. Eräs seurakuntalainen puolestaan koki muut seurakuntalaiset yksinkertaisesti itseään paremmiksi, mikä aiheuttaa ulkopuolisuuden tunnetta.
Raamattu tuntee ulkopuolisuuden kokemuksen hyvin.
Raamattu tuntee ulkopuolisuuden kokemuksen hyvin. Job kertoo, kuinka hänen veljensä ovat kaikonneet, tuttavat vieraantuneet, ystävät unohtaneet hänet ja ne, joita hän rakasti, ovat kääntyneet häntä vastaan. Psalmissa 22 kuuluu huuto: ”Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?” ja edelleen: ”Minä olen mato, en ihminen, ihmisten pilkka ja kansan hylky.” Jesaja kuvaa kärsivää Herran palvelijaa: ”Hyljeksitty hän oli, ihmisten torjuma.” Uudessa testamentissa Johannes kertoo Jeesuksesta: ”Hän tuli omiensa luo, mutta hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan.” Kun Jeesus vangittiin, ”kaikki opetuslapset jättivät hänet ja pakenivat”. Pietari kielsi kolmesti edes tuntevansa Jeesusta. Ja lopulta ristiltä kuuluu sama Psalmin 22 huuto: ”Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?” Raamattu siis tuntee yksinäisyyden, vieraantumisen, torjutuksi tulemisen ja hylkäämisen. Ennen kaikkea ne eivät ole Kristukselle vieraita kokemuksia. Kristillisen uskon keskuksessa on hän, josta sanottiin: ”Hyljeksitty hän oli, ihmisten torjuma.”
Ulkopuolisuuden tunne seurakunnassa ei tietenkään ole mikään tavoite eikä ihanne, tuskin tehokas mainostamisen aihekaan. Mutta me olemme inhimillisiä ihmisiä tunteinemme ja kokemuksinemme. Ulkopuolisuuden tunne on todellinen tunne, mutta se ei välttämättä kerro koko totuutta siitä, olenko todella muiden hylkäämä tai kuulunko joukkoon. Meidän ei tarvitse tehdä tunteistamme lopullista totuutta, mutta meidän ei myöskään tarvitse teeskennellä, ettei niitä olisi. Vuorisaarnassa Jeesus sanoo: ”Autuaita murheelliset: he saavat lohdutuksen.” Kristillinen usko ei siis ala siitä, että suru, yksinäisyys tai ulkopuolisuuden tunne käsketään pois. Murheellinen saa olla murheellinen. Ulkopuolisuutta kokeva saa sanoa kokemuksensa ääneen. Jeesuksen lupaus ei ole: lakkaa ensin olemasta murheellinen ja tule sitten minun luokseni. Hän lupaa murheelliselle lohdutuksen.
Lähetyshiippakuntaa on toisinaan nimitetty lahkoksi. Siksi hallituksen keskustelussa oli ehkä jotakin myönteistäkin. Jos seurakunnan hallituksen jäsenetkin toinen toisensa jälkeen kertovat kokevansa itse ulkopuolisuutta, emme ainakaan vaikuta onnistuneen rakentamaan kovin tehokasta lahkomaista sisäpiiriä, jossa sisällä olevat varmasti tietävät kuuluvansa ”meihin” ja muut ovat ”heitä”. Eikä tähän oletettuun sisäpiiriin pääseminen vaikuta erityisen vaikealtakaan. Vastuunkantajia ja uusia toimijoita kaivataan seurakunnissa jatkuvasti ja aidosti, ja moni nykyinen vastuunkantaja antaisi mielellään tilaa uusille.
Heprealaiskirjeessä ulkopuolisuus saa kuitenkin aivan uuden merkityksen: ”Lähtekäämme siis hänen luokseen leirin ulkopuolelle.” Kirjeen yhteydessä kyse on ennen kaikkea siitä, että Kristuksen kertakaikkinen uhri vie vanhan liiton uhrijärjestelmän ulkopuolelle. Jeesus itse kärsi kaupungin portin ulkopuolella. Tämä kuva puhuttelee tänä päivänä myös laajemmin. Kristinuskon sanoma ei ole jotakin, mikä pitäisi sovittaa ympäröivän maailman odotuksiin, kulloiseenkin ajan henkeen tai siihen, mikä juuri nyt tuntuu yleisesti hyväksyttävältä. Kristus kutsuu myös ulos siitä, mikä on turvallista, tuttua ja valtavirtaa. Jeesus sanoo opetuslapsilleen: ”Te ette kuulu maailmaan.” Paavali puolestaan kehottaa: ”Älkää mukautuko tämän maailman menoon.”
Tässä maailmassa voi pysyä hyvinkin turvallisesti sisäpuolella kulkemalla tämän maailman menon mukana. Mutta jos Kristus ei ole siellä, on lähdettävä ulkopuolelle. Ei siksi, että ulkopuolisuus olisi itsessään arvokasta tai hienoa, vaan jotta voisi olla siellä, missä Kristus on, ja niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa voi jakaa saman uskon ja tunnustuksen. Lähetyshiippakunnassa tämä ei ole aivan teoreettinen ajatus. Olemme monessa suhteessa suomalaisen kansankirkollisen järjestyksen ulkopuolella. Ulkopuolisuus itsessään ei tietenkään todista ketään oikeassa olevaksi. Ratkaiseva kysymys ei siis ole: olenko leirin sisällä vai ulkona? Ratkaiseva kysymys on: missä Kristus on?
Seurakuntaa tarvitaan, jotta olisi paikka, jossa voidaan kokoontua Kristuksen ja hänen sanansa äärelle – ja jossa myös yksin jäänyt voi löytää toisia, joiden kanssa jakaa yhteisen uskon.
Ulkopuolella oleminen voi siis joskus olla välttämätöntä. Mutta ihminen tarvitsee myös toisia ihmisiä. Seurakuntaa ei tarvita ensisijaisesti organisaation, hallinnon tai nimen vuoksi, vaan siksi, että olisi paikka, jossa voidaan kokoontua Kristuksen ja hänen sanansa äärelle – ja jossa myös yksin jäänyt voi löytää toisia, joiden kanssa jakaa yhteisen uskon. Raamattu ei nimittäin pidä yksinäisyyttä ihanteena. Jo luomiskertomuksessa Jumala sanoo: ”Ei ole hyvä ihmisen olla yksinään.” Paavali kirjoittaa: ”Me olemme yksi ruumis Kristuksessa mutta olemme kukin toistemme jäseniä.” Ja edelleen: ”Silmä ei voi sanoa kädelle: ’Minä en tarvitse sinua.’” Galatalaiskirjeessä kehotetaan: ”Kantakaa toistenne taakkoja.”
Aikaisemmin mainitsin seurakuntalaisen, joka koki muut seurakuntalaiset itseään paremmiksi. Tähänkin Raamatussa on kiinnostava näkökulma. Paavalihan kehottaa: ”Pitäkää kukin toista parempana kuin itseänne.” Ehkä ihminen, joka aivan vilpittömästi pitää muita itseään parempina, tietää jo jotakin sellaisesta nöyryydestä, jota jonkun toisen täytyy vielä opetella. Paavali sanoo itsestään: ”Minä olen apostoleista vähäisin.” Toisessa kohdassa hän kirjoittaa: ”Kristus Jeesus on tullut maailmaan pelastamaan syntisiä, joista minä olen suurin.” Jeesuksen vertauksessa publikaani ei vertaile saavutuksiaan muihin eikä korota itseään, vaan sanoo: ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen.” Ja juuri hän lähtee kotiinsa vanhurskaana, ei itseään korottava fariseus.
Kristillinen nöyryys ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ihmisen pitäisi ajatella olevansa arvoton tai tarpeeton. Sama Paavali, joka käskee pitämään toisia itseämme parempina, sanoo myös, että olemme toistemme jäseniä. Silmä ei voi sanoa kädelle: ”Minä en tarvitse sinua.” Ehkä juuri tällainen nöyryys rakentaa seurakuntayhteyttä: ei se, että joku pitää itseään muita parempana. Ihminen on perustavanlaatuisesti sosiaalinen olento. Me tarvitsemme toisiamme. Kristus kutsuu meidät leirin ulkopuolelle, mutta hän ei kutsu meitä sinne yksinäisyyteen. Hän kutsuu luokseen ja samalla toistemme luo.
Seurakunnan keskellä voi silti olla ihminen, jolle ulkopuolisuus on suorastaan sielunmaisema. Hän saa tulla sellaisena kuin on. Hänen ei tarvitse ensin muuttua seurallisemmaksi, tuntea voimakkaampaa yhteenkuuluvuutta tai vakuutella itselleen tuntevansa jotakin, mitä hän ei tunne. Hän saa tulla turvallisesti myös ulkopuolisena. Ei siinä mielessä, että hänet jätettäisiin ulkopuolelle, vaan siinä mielessä, ettei hänen tarvitse esittää tuntevansa ja kokevansa jotakin muuta voidakseen kuulua seurakuntaan. Emme ehkä koskaan rakenna seurakuntaa, jossa kukaan ei tunne itseään ulkopuoliseksi. Mutta voimme rakentaa seurakuntaa, jossa ulkopuolisuuden tunnetta ei tarvitse hävetä, jossa toisen ei tarvitse teeskennellä ja jossa opettelemme huomaamaan toisiamme, kantamaan toistemme taakkoja ja antamaan toisillemme tilaa.
Kristus itse tuntee ulkopuolisen paikan. Hän oli hyljeksitty ja torjuttu. Hän kärsi ulkopuolella.
Ja juuri sinne meitä kutsutaan hänen luokseen – mutta yhdessä.
Tervetuloa meidän ulkopuolisten joukkoon!
Teksti: Hannu Kovalainen, Pyhän Kolminaisuuden seurakunta, Vantaa
