
Blogissa piispa Juhana Pohjola avaa, miksi kirkkomme nimi on Suomen evankelisluterilainen lähetyshiippakunta. Kuva: Juuso Siltanen
Kirkkomme nimessä on sanapari, jonka itsestäänselvyytenä helposti ohitamme: evankelisluterilainen. Mitä muuta se voisikaan olla? Onhan tuo nimi kaiverrettu maamme historiaan. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon historiallisesta valta-asemasta kertoo se, että siitä itseriittoisestikin kutsutaan ”evlutiksi” tai ”kirkoksi”. Toki nimi on vasta vuoden 1869 kirkkolain perua. Lähetyshiippakunnan määritelmä evankelisluterilainen kertoo, että jaamme saman historian ja uskonperinnön, jota menneet polvet tunnustivat. Kirkkomme on kuitenkin poiminut historian janalla pykälää varhaisemman nimen, jolla tätä pohjoisen perukan kristillistyvää aluetta kutsuttiin. Suomi oli keskiajalla lähetyshiippakunta! Meillä ei ole siis uusi, vaan alkuperäinen nimi käytössämme. Juuremme menevät reformaation lisäksi läntisen kristikunnan varhaiseen perintöön ja lähetystilanteeseen. Olemme vain määritelleet jälkikristillisessä ajassamme ja lähetystilanteessa kirkkomme uskonpuhdistuksen perinnön mukaisesti evankelisluterilaiseksi lähetyshiippakunnaksi.
Mutta miksi nimessämme ei ole väliviivaa? Äidinkielenopettajani osaisi arvostaa kaikkien kanssani kokemiensa epätoivon hetkien jälkeen sitä, että osaan edes kysyä tällaista. Kyse ei ole vain kieliopista, vaikka kansankirkossa evankelisuutta ja luterilaisuutta on pidetty tietoisesti itsenäisinä ja samanarvoisina osina kirkon nimeä. Siksi väliviiva on käytössä. Ilman väliviivaa se saa sävyn, että evankelisuus määrittelee luterilaisuutta. En osaa nähdä tässä syvällistä eroa tai väitöskirjan aihetta, mutta niiden keskinäinen yhteys ja järjestys ovat tärkeitä.
Evankelisuus määrittää luterilaisuutta. Evankelisuus ei merkitse anglosaksista kristillistä evankelikaalisuuden suuntausta eikä evankelista herätysliikettä. Termi evankelisuus liittyy evankeliumiin. Kristuksen kaikkein pyhimmästä armon evankeliumista koko luterilaisessa uskonpuhdistuksessa oli kyse. Evankeliset olivat alkuperäinen nimi Wittenbergin reformaation tunnustajille. Jumalan sanasta oli löydetty kirkas ilosanoma Kristuksen ristin sovitustyöstä koko maailman edestä. Tämä evankeliumi sanassa ja sakramenteissa meille lahjoitettuna määrittelee, mitä luterilaisuus on ja mitä luterilaisen kirkon tulisi uskoa, opettaa ja myös hylätä. Tämä evankeliumi armosta ja syntien anteeksiannosta uskon kautta omistettavaksi saa julistettuna aikaan Pyhässä Hengessä tunnustuksen: Jeesus on Herrani ja Vapahtajani. Tämä on vain laajentunut oppitunnuksiksi kirkon historiassa.
Luterilaisuus määrittää evankelisuutta. Tuo sana luterilaisuus viittaa Martti Lutherin nimeen. Tunnetusti ”evankelisia” alettiinkin kutsua pilkkanimellä ”luterilaisiksi”. Se jäi elämään. Ei suinkaan Martti Lutherin tähden, vaan tunnustuksen tähden, jonka evankeliumi ja Pyhä Henki kristityissä ja kirkossa vaikuttivat. Syntyivät luterilaiset tunnustuskirjat, jotka määrittelivät, mikä on tuon evankeliumin sisältö, jotta se pysyisi evankeliumina eikä siihen lisättäisi mitään ihmistekoa. Jos jo Paavali kohtasi toisen evankeliumin (Gal.1:6), niin maailma on yhä täynnä puhetta Jeesuksesta ja evankeliumista olematta Raamatun Kristuksen armon evankeliumia. Luterilainen tunnustus tunnustaa Raamatun ilmoituksen mukaan, mikä on tuon evankeliumin sisältö ja mikä on sen kanssa ristiriidassa. Siksi sanalla evankelisuus on aina jokin lisämääre julkilausuttuna tai lausumattomana. Me avoimesti kerromme, että kirkossamme julistamamme evankeliumi Kristuksesta on luterilaisen tunnustuksen mukaista. Ja sen tunnustuksenmukaisen evankeliumin kanssa olemme valmiita myös viimeiselle tuomiolle.
Kun meillä on niin valtava, vapauttava ja lohduttava Jeesuksen veren evankeliumi kaiken perustana ja keskuksena, miten voisimme kirkkona olla sitä muille kuuluttamatta tässä maassa ja kauempanakin? Evankeliumi ensin ja sitten luterilaisittain lähetyksen asialla kirkkoa rakentamaan kirkon pitkässä jatkumossa Suomessa ja muilla lähetyskentillä.
Voilá Suomen evankelisluterilainen lähetyshiippakunta!