Dekaanin luento Kesäjuhlassa: ”Tule mukaan, tule omistamaan”
1.8.2026
Lähetyshiippakunnan dekaani, pastori Joel Kerosuo piti kirkkomme nykytilaa käsittelevän ajankohtaisluennon Kesäjuhlassa lauantaina 1. elokuuta. Kuva: Juho Pylvänäinen
Armo ja rauha lisääntyköön keskellämme Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen tuntemisen kautta.
Millaista siellä Lähetyshiippakunnassa oikein on? Millaisia tyyppejä te oikein olette ja mitä te oikein teette? Kuten tiedämme, kysyjiä ja tilanteita on monenlaisia. Joskus kysymys voi olla epäluuloinen tai kriittinen, mutta usein se on myös aito ja vakava. Se voi nousta vilpittömästä uteliaisuudesta tai oman hengellisen tien pohdiskelusta. Monella voi olla aivan vääräkin käsitys Lähetyshiippakunnasta, mutta yhä useammin se ajassamme kysytään myös avoimesti ja kiinnostuksella. Ympäristö ei suhtaudukaan vain kielteisesti kristillisiin arvoihin ja kirkkojen elämään. Samoin kiinnostunut saattaa kysyä tätä myös aika ohuella taustakäsityksellä kristillisestä uskosta ja seurakuntaelämästä. Mitä siis vastata?
Aika pitkään olen kysyjälle vastannut, että me olemme tällaisia tavallisia rauhallisia luterilaisia. Sen jälkeen on sitten voinut vastata jotakin hiukan lisää teologista ja hengellisyydestä, riippuen, miten on arvioinut, että jaksaako kysyjä kuunnella, lauseen, kolme, tunnin vai ei yhtään.
Mutta mitä enemmän aikaa kuluu, niin huomaan jääväni arvuuttelemaan vastaustani. Edelleenkin minusta tuntuisi luontevalta sanoa, että minähän olen aivan tavallinen rauhallinen luterilainen. Mutta voi ehkä olla, että se ikkuna, joka ihmisille avautuu perinteiseen luterilaisuuteen, on aika moninainen.
Toki edelleenkin siitä joillekin avautuu ihan mielekäs ikkuna. Jotakin kestävää ja koeteltua, perinteistä luterilaista elämää evankeliumin äärellä ilman nykyajan opillista sekamelskaa ja erilaisten äänten kakofoniaa. Mutta yhä useammalle perinteinen suomalainen luterilaisuus saattaa näyttäytyä myös niiltä vuosikymmeniltä katsottuna, jolloin julistukseen vielä saattoi luottaa, hieman jähmeänä asfalttikirkollisuutena.
Omasta ajastamme ja myös jo vuosikymmenten takaa nousee hyvin erilaisia horisontteja katsoa taaksepäin maassamme vallinnutta luterilaista perintöä. Jatkuvasti me palaamme aina syvimmiltään sanan äärelle. Me palaamme siihen, millaisen teologian ja julistuksen varaan me rakennamme. Ja samalla palaamme kysymykseen toimintakulttuurista. Millä tavalla kirkko elää tuosta sanasta ammentaen? Millainen ilmapiiri seurakunnissa on? Millaista kulttuuria rakennetaan? Miten auttaa sitä eteenpäin?
Suomen Luther-säätiön perustajaisä Simo Kiviranta tuskaili aikoinaan omassa tilanteessaan Suomen ev.lut. kirkon teologisten kriisien keskellä. Hän sanoi, että hän rakasti kirkkoa ja juuri siitä nousi myös kipu. Hän sanoi, että hän rakasti kirkkoa, ja hän rakasti teologiaa ja kipuili sen tuskan kanssa, kun näki edessään teologian muuttuvan merkityksettömäksi. Kirkon elämää rakennettiin aina enemmän jollakin muulla kuin kestävälle raamatulliselle ja luterilaiselle perustalle. Ja kun teologia muuttuu merkityksettömäksi, niin kuitenkin samaan aikaan hallinnon koneisto on ”pyörivä, rasvattu, kiillotettu”. Sen syöttöputkista tulee aakkosten kaikilla kirjaimilla nimettyjä ”ohjelmia”, ”teemoja”, viikkoihin ja vuosiin, mutta Kristuksen evankeliumi jatkaa hämärtymistään. Teologia katoaa, mutta tilalle tulee rasvattu hallinto.
Ja nyt on hyvä muistaa, että tietenkin me haluamme hoitaa hyvällä tavalla asioita Lähetyshiippakunnassa, mutta Jumala varjelkoon, että kaiken ytimessä saisi aina olla hänen evankeliuminsa, jotta kirkon työ saisi edistää sitä minkä tulee olla keskellä: Jeesuksen armotyöt ja miten syntinen ihminen saa tulla istutetuksi Jumalan perheväen pöytään. Tästä syystä työ on aikoinaan lähtenyt liikkeelle ja tästä syystä sitä edelleenkin jatketaan.
Emme ole projekti, protesti emmekä ohjelmatoimisto. Olemme kirkko, joka elää Kristuksen lahjoista.
Niin, miten siis kertoisi uudelle ihmiselle, tai kysyjälle Lähetyshiippakunnasta? Keitä me olemme ja mitä me oikein teemme? Ja miksi? Ehkä tähän voisi vastata aivan yksinkertaisesti: emme ole projekti, protesti emmekä ohjelmatoimisto. Olemme kirkko, joka elää Kristuksen lahjoista. Ja juuri siksi tarvitsemme myös sanoja, joilla muistuttaa itseämme siitä, mitä tahdomme keskellämme vaalia. Ja siksi myös kirkkomme visio ei ole vain hallinnollinen iskulause tai strategiapaperin koriste. Se on yritys sanoa lyhyesti, millaista kirkollista elämää tahdomme vaalia.
Jos otetaan hitiksi nousseet kolme pointtia. Tämän rakenteen saatat löytää vaikkapa vuosisatojen takaa Aristoteleelta ja draaman oppikirjoista tai kansakunnan presidentiltä. Kuluvana vuonna on haluttu myös, ei päivittää, mutta täydentää Lähetyshiippakunnan visiota. Se pitäisi olla niin kirkas, että sen pystyy juostessaankin lukemaan ja minäkin pystyn ilman muistilappuja muistamaan. Enempää ei sovi lisätä, tai alkaa minulla käymään hankalaksi. Se pitäisi olla riittävän lyhyt, mutta kuitenkin sellainen, että se kertoisi riittävästi ja kaiken olennaisen. Siten kirkkomme on päivittänyt tätä visiota muotoon, jonka saatatkin jo ehkä muistaa: jumalanpalvelus elämäksi, seurakunta kodiksi, lähetys elämäntavaksi. Mutta mitä se siis oikein tarkoittaa?
Ken sotahistoriasta on innostunut tai muuten vain muistaa koulun historian tunneilta, tietää, että vuonna 1815 Waterloossa käytiin yksi Euroopan suuntaa ratkaisseista taisteluista. Osa ei ehkä muista sotahistoriaa, mutta saattaa muistaa ainakin vanhan Abban samaa nimeä kantaneen hitin, joka on saanut inspiraationsa tästä taistelusta. Lyhykäisesti: Napoleonin joukot hävisivät brittien ja heidän liittolaistensa joukoille. Taistelun jälkeen Euroopan karttaa piirrettiin taas toiseen asentoon.
Myöhemmin Wellingtonin herttuan, joka johti brittejä Waterloossa, kerrotaan kulkeneen Eton Collegen ohi. Eton oli yksi Englannin vanhoista ja tunnetuista sisäoppilaitoksista. Hän näki poikien pelaavan koulun kentillä ja sanoi: “Täällä voitettiin Waterloon taistelu.”
Oli lause historiallisesti tarkka tai ei, se on jäänyt elämään, koska siinä on vahva ajatus. Wellington ei tarkoittanut, että joku krikettipallo, tai mitä pelasivatkaan, olisi ratkaissut Napoleonin kohtalon. Hän tarkoitti, että ratkaisevat asiat oli opittu jo kauan ennen taistelukenttää: kurinalaisuutta, yhteistä toimintaa, johtamista, vastuunkantoa, kestävyyttä ja uskollisuutta omalle tehtävälle.
Toisin sanoen: taistelukentällä näkyi se, millaisessa kulttuurissa ihmisiä oli kasvatettu. Se, mitä oli harjoiteltu pienestä pitäen, kantoi silloin, kun koetuksen hetki tuli.
Nyt ole ihan huoleti: en ole ajamassa Lähetyshiippakuntaan brittiläistä sisäoppilaitosta, krikettikenttiä enkä upseerikasvatusta. Mutta tuossa vanhassa lauseessa on jotakin, minkä kirkko voi kuulla. Ja ajatus siis on, että pitkällä aikavälillä ei ole yhdentekevää, millaista kulttuuria me vaalimme. Seurakunnissa, kodeissa, pappiskollegiossa ja koko kirkkomme elämässä opitaan aina jotakin — joko tietoisesti tai huomaamatta.
Siksi meidänkin kannattaa kysyä: millaiseen kristilliseen elämään me totumme? Millainen toimintakulttuuri keskellämme vahvistuu? Mitä pidämme esillä niin, että se alkaa muovata meitä, lapsiamme, uusia kristittyjä ja seurakuntiamme?
Tämän takia on hyvä palata säännöllisesti aina myös visiomme äärelle. Ei siksi, että kolme lausetta itsessään tekisivät mitään, vaan siksi, että ne muistuttavat meitä siitä, millaista hengellistä kulttuuria tahdomme vaalia: jumalanpalvelus elämäksi, seurakunta kodiksi, lähetys elämäntavaksi.
Ja kysyjälle osaat varmasti hyvin omin sanoin sanoittaa jotakin tästä kaikesta mikä sitten aina onkaan tilanteeseen on sopivaa.
Kuva: Juho Pylvänäinen
Ensinnäkin, Lähetyshiippakunnassa olemme luterilaisia kristittyjä, jotka haluamme säännöllisesti kokoontua Jeesuksen lahjojen äärelle. Tätä kuvaa visiomme lause: Jumalanpalvelus elämäksi. Jeesus sanoi lähetyskäskyssään: ”kastakaa ja opettakaa”. Me olemme saaneet elää tämän näyn äärellä. Tarvitsemme seurakuntia, jotta sinulla ja minulla voisi olla paikka, johon mennä. Että sinä ja minä saisimme sunnuntai toisensa jälkeen tulla sen riemuviestin ääreen, että meille on hyvä Vapahtaja, joka ottaa vastaan syntisiä. Huolimatta sinun elämäntilanteestasi, ylivoimaiselta tuntuvista murheista ja konflikteista, huolimatta rikkomusten suuruudesta. Huolimatta sinun sydämesi palavuudesta tai usein sen puutteesta, Vapahtajan sydän sykkii meille. Ja hän kutsuu omistamaan taivaallisia aarteita seurakunnan jumalanpalvelukseen. Hän kutsuu meidät aina synnintunnustajan paikalle, mutta samalla aina myös omistamaan armolupauksen, taivaan valtakunnan osallisuuden, Jeesuksen päästösanan synneistämme ja hänen lahjansa alttarilla.
Siksi syntisellä ei ole parempaa paikkaa. Kun saat polvistua ehtoolliselle, sinun ei tarvitse koskaan miettiä, kulkiko Jeesus ohitsesi, koska hän lupauksensa mukaan on armollisesti läsnä sille, joka Jeesusta tarvitsee.
Pyhä ehtoollisen lahja on mitä suurimmassa määrin ihmisen ja Jumalan välinen asia. Mutta tuo yhteinen pöytä yhdistää myös meidät toisiimme. Me olemme kerjäläisinä saman taivaan leivän äärellä ja samalla olemme vapaita Taivaan Isän lapsia ja säännöllisesti olemme yhdessä saman Isän pöydässä. Me elämme samasta sanasta ja samalla rakennamme samaa kotia. Ja jos puhutaan seurakuntaperheestä, niin niin kuin ainakin lounaan alueen rovastikunnallisesta päivästä käytettiin termiä sukukokous, niin eikö myös tämä Kesäjuhla ole jo sitten vielä isompi sukukokous? Alkaa olla mukana jo vähän kaukaisempaakin serkkua. Kaikkein näiden ihmisten kanssa saat olla kulkemassa ja omalla paikallasi elää kastetun kristityn elämää. Ja jos sinulta vielä seurakuntayhteys puuttuu, niin tähän syntisten, mutta Jeesuksen omien kristittyjen joukkoon sinua kutsutaan.
Nyt tästä yhteydestä muistuttaa meistä visiomme toinen kohta, jossa sanotaan: ”seurakunta kodiksi”.Maailmassa on monenlaista kirkonkasvuliikettä, strategiaa ja jippoa, uutta muotivillitystä, jolla ajatellaan että kirkon pitäisi nyt toimia.
Varmasti on monenlaista hyvääkin ja Jumala suokoon, että meillä pysyisi myös uteliaisuus ja oppimisen halu kaikelle sellaiselle, jolla voisimme omaa työtämme kehittää ja joka voisi kirkkomme elämää hyvällä tavalla rikastuttaa ja auttaa eteenpäin. Jotakin sellaista, joka palvelisi seurakuntiamme ja ihmisten hyvinvointia niissä.
Jos meillä saa olla kirkas evankeliumin julistus ja kirkolla kestävä perusta, vahva perusta Sanassa, sisältö, jota julistetaan, ja jos ajan myötä saa syntyä jotakin inhimillistä yhteyttä seurakunnassa, niin kaikki on mahdollista edelleenkin.
Mutta syvimmiltään minä uskon yksinkertaisiin asioihin. Sen voi tiivistää muutamaan sanaan: sisältö ja yhteys, tai vähän vaikeammin sanottuna, substanssi ja kontakti. Siis jos meillä saa olla kirkas evankeliumin julistus ja kirkolla kestävä perusta, vahva perusta sanassa, sisältö, jota julistetaan ja jos ajan myötä saa syntyä jotakin inhimillistä yhteyttä seurakunnassa, niin kaikki on mahdollista edelleenkin. Tätä yksinkertaista työnäkyä olen halunnut olla jatkuvasti edistämässä myös omalla paikallani.
Siis ennen kaikkea on tietenkin taivaan leipä, josta me elämme. Ja sen lisäksi myös seurakunta voi olla suuri lahja. Sinun kotisi. Paikka, jossa sinut nimeltä tunnetaan. Kristityt on kutsuttu kulkemaan myös yhdessä. Osana seurakuntaa, jossa jokaisella voisi olla oma paikkansa. Samalla se on myös kutsu. Se on koti, johon saada tulla lepäämään ja myös omien voimavarojensa mukaan on kutsu olla kantamaan huolta yhteisestä kodista. Ja miten suuri asia on se, että kasvava joukko saa todistaa, miten eri puolilla seurakunta saa löytyä kodiksi!
Oikeastaan aikoinaan työmme on lähtenyt tästä liikkeelle ja se saa kannatella edelleen. Jo autuas Simo ev.lut. kirkon kriisien keskellä katsoi eteenpäin, ja syntyi halua lähteä rakentamaan yhteisöjä, joissa evankeliumi saa olla kirkkaana ja myös yhteisö rakentua siitä kummuten.
Kuva: Juho Pylvänäinen
No entäs sitten visiomme kolmas kohta: ”lähetys elämäntavaksi”? Se ammentaa kahdesta edellisestä kohdasta. Se on sitä, että tänäänkin sinulle kuuluu kutsu. Se kuului myös kodin huolehtimisen kohdalla ja tämä liittyy myös siihen. Mutta tämä kohta haluaa tähdentää asiaa, koska meillä on aina riskinä myös rakentaa ajallisia majojamme.
Muistan jonkun sanoneen, että teologi on kunnon teologi vasta, kun on kirjoittanut kommentaarin Roomalaiskirjeestä. Luulen, että jätän nyt sen haasteen kyllä suosiolla väliin. Samalla kirjeen äärellä voi kyllä helposti hahmottaa, miksi näin on joskus lausahdettu. Sillä niin huikealla tavalla jäsennellysti se avaa meille pelastuksen todellisuutta. Se kuvaa meille pelastusta ja sitä, mistä kristillisessä elämässä on kysymys.
Siinä Paavali ehkä systemaattisimmin ja jäsennellymmin kuin missään muualla käsittelee keskeisiä lain ja evankeliumin teemoja. Siksi Roomalaiskirjettä usein sanotaankin Raamatun tärkeimmäksi kirjeeksi.
Uskonpuhdistaja Luther toteaakin, että ”Tämä kirje on oikea Uuden testamentin pääkappale ja kaikkein puhtainta evankeliumia, hyvin sen arvoinen, että kristitty ei osaa sitä vain sanasta sanaan ulkoa vaan käyttää sitä sielunsa jokapäiväisenä leipänä. Sillä sitä ei koskaan lueta eikä tutkita liian paljon eikä liian hyvin; ja mitä enemmän sitä käytetään, sitä kalliimmaksi se tulee ja sitä paremmalta se maistuu…”
Oli Roomalaiskirje sitten jokapäiväisenä sielusi hunajana, tai törmäsit siihen sitten vain silloin tällöin kirkon penkissä istuessasi, tänään saamme iloita siitä, miten selkeitä maamerkkejä se antaa meillä kristilliseen elämään ja miten moniin vaikeisiin ongelmiin se antaa jo edeltä käsin neuvoja, kuinka välttää ojat ja allikot.
Siksi kysyn sinulta: millaisina nämä Paavalin sanat tänään sinun suussasi maistuvat ja korvissasi kuulostavat? ”Niin minä Jumalan armahtavan laupeuden kautta kehoitan teitä, antamaan ruumiinne eläväksi, pyhäksi, Jumalalle otolliseksi uhriksi; tämä on teidän järjellinen jumalanpalveluksenne.”
Miltä se maistuu? Onko se kuin hunajaa tai muuta herkkua, vai onko se kuin lapsuuden inhokkiruoka, jota et meinannut saada alas nieltyä? Miltä sanat sinulle kuulostavat? Onko se kaunis sinfonia, joka löytää väylän sielusi syvyyksiin ja kertoo tarkoituksesi maailmassa ja ihmisyytesi syvimmän olemuksen, vai onko se räminärokkia naapurin asunnosta öiseen aikaan, joka riistää unen ja ajaa sinut hermoraunioksi? Miltä tuntuu antaa itsensä uhriksi? Ja onko se todella ainoa tie järjelliseen jumalanpalvelukseen?
Toisaalta, miten väkevä on tämä sana. Miten ohittamaton ja miten mahdotonta sitä olisi kirjoituksista yrittää pois sumuttaa.
Onko täälläkin tänään ehkä joku, joka tullut etsimään elävää kristillisyyttä, jossa tämä sana otetaan todesta? Onko joku, joka on väsähtänyt sellaiseen kristillisyyteen, josta tämä kutsu uuteen elämään puuttuu? Joku, joka kaipaa nähdä, kuinka Jumalan tahtoa kysytään ja etsitään, jossa pyhiin asioihin suhtaudutaan vakavasti. Joku, jolle tämä on suloinen kutsu Jeesuksen seurassa kilvoitteluun.
Mutta onko keskellämme myös ehkä joitakuita, joille sanat maalautuvat synkkänä? Joka tunnistaa sen elämän äänen ja voiman joka Jumalan valtakunnan asialla on, mutta on pettynyt ehkä ympäröivään seurakuntaan, kun siitä niin vähän näkyy aitoa hedelmää ja uuden elämän tuoksua.
Tai ehkä vielä useammin, onko täällä ja linjojen äärellä joku, joka kyllä tunnistaa uuden elämän kutsun, mutta niin harvoin sitä onnistuu omasta sydämestään ja elämästään löytämään. Joku, jolle tuo suloinen kutsu Jeesuksen seuraan ja rohkaisu järjelliseen jumalanpalvelukseen on muuttunut painostavaksi sanaksi, joka vie yöunet, kun se näyttää vain mittaa, johon ei yllä. Se on kuin jatkuva muistutus kristillisen elämän voimasta ja energiasta, jota ei oman puseron alta löydy.
Ja onko keskuudessamme ehkä joku, joka on tullut tänne juuri pakoon sellaista kristillisyyttä, jossa aina on vain uutta vaatimusta, jossa koskaan ei saa omistaa Jumalan lapsen rauhaa ja vapautta, vaan aina tulisi olla syvempää antautumista, enemmän hedelmää, enemmän puhdistumista, itsensä uhraamista ja palvelemista, jotta saisi omistaa Vapahtajan?
Siksi moneen suuntaan voi tänäänkin avautua meidän keskuudessamme tämä yksittäinen jae. Kun toiselle se on hunajaa, toisella karvastelee. Minun rukoukseni on se, että tuo sana voisi avautua sellaisena viestinä, äänenä ja makuna kuin sen Herra Jeesus on tarkoittanut. Ja vaikka se on itsellenikin vuosien aikana sävyttynyt erilaisin tunnelmin, sen ääreen myös iloiten palaa. Mutta ajattelen, että se vaatii sen, että se asettuu juuri koko Roomalaiskirjeen kokonaisuuteen.
Muistatko, miten Paavalin tekstikohta alkoi? ”Jumalan armahtavan laupeuden kautta”. Armahtava laupeus, josta sinä saat olla osallinen. Sinulla on osallisuus Jumalan armosta ja saat olla myös hänen valtakuntaansa palvelemassa. Kirkko on paikka, jossa saa levätä Kristuksen valmiissa työssä. Sinne ei tulla näyttämään omaa hengellistä vireyttä eikä ansaitsemaan paikkaa Jumalan perheessä. Kirkkoon sinä saat aina ensisijaisesti tulla Jumalan palveltavaksi.
Ja samalla, Kristuksen antama lepo ei tarkoita, että kutsu seuraamiseen katoaisi. Sama Herra, joka kutsuu luokseen väsyneet ja kuormitetut ja antaa heille levon, sanoo myös: ”Seuraa minua.” Kristittyä ei ajeta palvelemaan, jotta hän lopulta saisi levätä, vaan hänet kutsutaan levosta käsin palvelemaan. Me saamme ensin vastaanottaa ja omistaa, ja juuri siksi myös lähteä ja seurata. Oikeastaan näen hyvin keskeisenä kirkkomme kannalta, että asiassa voi säilyä terve tasapaino ja julistus on kirkas.
Ensinnäkin, Kristus kutsuu yhteyteensä. Kristus ei aloita antamalla ihmiselle uutta tehtävää. Hän kutsuu yhteyteensä ja omistamaan lahjansa — ja juuri siksi myös seuraamaan. Siksi ajattelen, että tämä lähetyksen näköala avautuu aina kutsun seuraamisesta. Sillä Jeesus haluaa tehdä lähetystyötä. Hän haluaa kutsua myös muita sinun kanssasi seurakunnan ja hänen valtakuntansa osallisuuteen.
Dietrich Bonhoeffer askaroi aikoinaan paljon tämän teeman parissa. Hän näki, että vaikka luterilaisuudessa oltiin säilytetty oikein opinkappaleita, niin usein oli kuitenkin ajauduttu siihen kirkollisuuteen, jossa katosi kutsu seuraamiseen ja sen myötä päädyttiin julistamaan ns. halpaa armoa.
Bonhoeffer näki terävästi, että armo voidaan tehdä halvaksi, jos siitä katoaa kutsu seurata Kristusta. Halpa armo on armoa ilman opetuslapseutta, armoa ilman ristiä, armoa ilman Jeesusta. Jeesuksen armo taas kutsuu meitä seuraamaan, ja se on armoa, koska se kutsuu meitä seuraamaan hyvää Vapahtajaa. Se on armoa, koska se antaa meille ainoan todellisen elämän. Se on kallis, koska se tuomitsee synnin, ja armoa, koska se vanhurskauttaa syntisen. Ennen kaikkea se on kallis, koska se maksoi Jumalalle Jumalan Pojan hengen: ja se, mikä on maksanut Jumalalle paljon, ei voi olla halpaa meille.
Kaikki on valmista. Sinut on kalliilla lunastettu ja sinut kutsutaan omistamaan. Ja tämä kallis armo kohtaa sinut armollisena kutsuna seurata Jeesusta. Se tulee tänäänkin anteeksiannon sanan särkyneelle hengelle ja murtuneelle sydämelle. Ja vaikka Kristuksen seuraamisella ajassa on myös usein hintansa, niin samalla saat aina muistaa, miten Jeesus sanoo: ”Minun ikeeni on sovelias ja minun kuormani on keveä…”
Ja siksi koska se on Jeesuksen ies ja kutsu, se on myös paras paikka. Sinä saat Jeesuksen omana toteuttaa Jumalan kuvuuttasi maailmassa. Ja siksi se nivoo meidän visiomme yhteen.
Meillä on jumalanpalvelus elämäksi. Meillä on seurakunta kodiksi. Ja nyt lähetys elämäntavaksi.
Meillä on jumalanpalvelus elämäksi. Se tarkoittaa, meillä on Kristus lahjoineen. Syntisen paras paikka, on sanan äärellä ja ehtoollispöydässä. Meillä on seurakunta kodiksi: meillä on yhteinen Jumalan lasten pöytä joka yhdistää, seurakunta kotina, jossa nimeltä tunnetaan ja koti jota yhdessä kannetaan ja josta huolehditaan. Ja nyt lähetys elämäntavaksi: Kristus kutsuu seuraamaan itseään maailmaan, jossa hän etsii kadonneita.Yhdessä elämme tätä kutsua vahvistamalla seurakuntia ja rakentamalla uusia sinne, missä niitä tarvitaan.
Lähetys elämäntapana ei ole erillinen lisä jumalanpalveluselämän ja seurakuntakodin päälle. Se kasvaa juuri niistä. Jumalanpalveluksessa Kristus palvelee meitä. Seurakunnassa hän liittää meidät samaan pöytään ja samaan kotiin. Ja sitten hän lähettää meidät arkeemme: koteihin, työpaikoille, kouluihin, naapureiden keskelle, ystävien ja sukulaisten luo. Ei näyttämään omaa erinomaisuuttamme, vaan elämään siitä armosta, jonka olemme itse saaneet. Se on sitä, että Kristuksen lahjoista elävä ja seurakuntakodissa vahvistuva kristitty seuraa Jeesusta sinne, missä oma lähimmäinen on.
Jumalanpalveluksessa Kristus kokoaa meidät yhteiseksi seurakunnaksi ja kirkoksi, ja lähetyksessä hän avaa tämän kodin ovet maailmaan. Lähetys elämäntapana on sitä, että Kristuksen lahjoista elävä seurakuntakoti ei käperry itseensä, vaan seuraa Herraansa niiden luo, joita hän yhä kutsuu.
Kuva: Juho Pylvänäinen
Visiomme ei kuitenkaan ole kuvaus siitä, kuinka onnistuneita kristittyjä me olemme. Se ei ole luettelo meidän tuntomerkeistämme, vaan muistutus siitä, mitä Kristus antaa kirkolleen ja mihin hän sitä kutsuu.
Kun puhumme seurakuntien rakentamisesta, emme koskaan puhu jonkinlaisten täydellisten kristittyjen yhteisöjen perustamisesta. Kristillisen kirkon historiassa samat taistelut toistuvat yhä uudestaan.
Kun oikea evankeliumin julistus ja Kristuksen asettamat lahjat hämärtyvät, kirkollisen elämän varmuutta aletaan helposti etsiä muualta. Silloin huomio siirtyy siitä, missä Kristus on luvannut olla läsnä, siihen, millaisia kristityt ovat ja miltä heidän elämänsä näyttää. Me emme kuitenkaan ensisijaisesti etsi ja kysy koskaan kristityn tuntomerkkejä vaan kirkon tuntomerkkejä: sanaa, kastetta, ehtoollista, synninpäästöä, virkaa ja jumalanpalvelusta. Näissä lahjoissa Kristus on luvannut olla läsnä.
Olen tietoisesti pyrkinyt siihen, ettei Lähetyshiippakunnan elämää tarvitse määritellä Suomen evankelisluterilaisen kirkon kautta eikä tule keskittyä sen ongelmiin. Ajatus on ollut, että Lähetyshiippakunnan elämässä riittää ihan riittävästi kysymyksiä ratkaistavaksi. Kuitenkin historiasta ja Suomen Luther-säätiön synnystä puhuttaessa tätä taustaa ei kuitenkaan voi kokonaan sivuuttaa.
Jokainen voi havaita Suomen evankelis-luterilaisen kirkon teologien murentumisen ja kriisitilan. Samalla on kuitenkin niin, että sille, mitä Suomen ev.lut. kirkko tekee, sille me emme oikeastaan voi yhtään mitään. Me voimme ja saamme rukoilla sen puolesta ja pyytää ihmeellistä herätyksen ja uudistumisen aikaa. Mutta kirkollista elämää ei voi rakentaa odotetun ihmeen varaan. Hurmahenkisyyttä olisi rakentaa sen varaan, mitä toivomme Jumalan ehkä tekevän, eikä sen varaan, minkä hän on sanassaan luvannut ja kirkolleen antanut. Siksi on rakennettava seurakuntia. Tähän työhön me keskitymme Lähetyshiippakunnassa.
Tämä seurakuntien rakennustyö halutaan usein julkisessa keskustelussa leimata joksikin erikoiseksi täydellisten pyhien seurakuntien perustamiseksi. En tiedä, onko se jokin väärinymmärrys, vai tahallista väärinymmärrystä, mutta tuollainen ajatus kadottaa oikeastaan meidän työnäkymme yhden keskeisimmistä ajatuksista. Juuri sen, että me emme etsi kristityn tuntomerkkejä vaan kirkon tuntomerkkejä. Koska niissä on Jeesuksen uusi elämä, joka myös meille syntisille on tarjolla. Mutta juuri siihen kätkeytyy niin valtava lahja. Paavali puhuu aarteista saviastioissa. Siksi sinä, joka olet löytänyt kodin Lähetyshiippakunnasta, olet sen varmasti jo huomannut.
Tai sinä, joka radioaalloilla pohdit, että minkälaisia tyyppejä nuo mahtaa olla, niin on hyvä muistaa tämä. Vanha seurakunnissa kulkeva kasku tietää kertoa, että jos löytäisit täydellisen seurakunnan, niin se lakkaisi olemasta sitä viimeistään silloin, kun sinä menet sinne. Ja Lähetyshiippakunnan osalta voin sanoa, että sitä se ei ole edes ennen sinua. Olen saanut ilokseni kiertää kaikki seurakunnat läpi ja uskallan tämän seikan melko suurella varmuudella sinulle sanoa. Joudun siis sanomaan, että elämä on monella lailla rupista. On monenlaista kamppailua ja elämänmurhetta, voittamattomilta tuntuvia syntejä, joskus ristiriitojakin. Sinä, joka et ole vielä löytänyt tietäsi Lähetyshiippakuntaan, niin jos tulet mukaan, niin vaikka paljon löydät aitoa kilvoittelua ja kristillistä elämää, mutta jos sinä etsit jotakin ihmeellisten itsessään pyhien yhteisöä, niin joudut varmaankin pettymään. Silloin tulet ehkä pettymään seurakuntalaisiin, mahdollisesti myös pastoreihin, aivan varmasti dekaaniin, ja ehkä jopa piispaan.
Samaan aikaan, kun elämä on monella lailla keskeneräistä, niin mikä autuus on siinä, että kaiken rupisuuden keskellä, aarre on saviastioissa. Koska seurakunnassa ei ole kyse sinun ja minun palavuudesta, vaan Jeesuksen lahjoista. On kyse siitä, että kun on kirkon tuntomerkit, on syntiselle avoinna taivaan aarteet omistaa. Ja siksi läpi aikojen kuohujen on hyvä tarrautua sanaan. Koska sanassa on pelastus myös sinun ja minun synneistä.
Vaikka sinun sydämesi voisi olla taisteluissa täynnä myrkkykäärmeitä, niin taivaallisen Isän sydän palaa halusta pelastaa ja antaa lapsilleen taivaan leipää. Ja sen äärellä me saamme elää.
Ja silloin meistä huolimatta on Taivaan Isän lupaukset olemassa. Kun lapsi pyytää leipää, antaako isä silloin kiven? Kun sielu pyytää uutta nöyrää sydäntä, Pyhää Henkeä saadakseen uskon, tullakseen pelastetuksi ja autuaaksi, jätettäisiinkö sinut kuitenkin iankaikkiseen turmioon? Ei. Vaikka sinun sydämesi voisi olla taisteluissa täynnä myrkkykäärmeitä, niin taivaallisen Isän sydän palaa halusta pelastaa ja antaa lapsilleen taivaan leipää. Ja sen äärellä me saamme elää. Ja siksi on niin autuaallista, että vaikka sana laittaa meidät synnintunnustajan paikalle, niin kun se on totta, on totta myös mitä se puhuu Herrasta Jeesuksesta. Ja häneen me opettelemme katsomaan ja turvaamaan, emme itseemme.
Siksi kiiltokuvamaista seurakuntaa joudut etsimään toisaalta, mutta sinä, joka kaipaat päästä Jeesuksen lahjojen äärelle, sinä, joka kaipaat elää myös muiden kristittyjen kanssa, jotka haluavat elää näiden lahjojen äärellä ja omistaa yhdessä taivaan valtakunnan aarteen, tule rohkeasti Lähetyshiippakuntaan.
Ja toivon, että sama sana ja kutsu voisi olla kirkkaana, kun puhutaan, millainen se Lähetyshiippakunta on. Ja että se voisi uudestaan sytyttää sinun sydämeesi ilon kirkosta ja kanssaveljistä ja -sisarista, joiden kanssa kulkea, ja sinulle, joka vielä mietit tulemista, kuuluu kutsu: Tule mukaan, tule omistamaan.
Sillä sanan varaan, tuntomerkkien viitoittamalle tielle on edelleenkin hyvä rakentaa ja hyvää kristittynä elää. Aamen.
