Rippileiri käynnissä Kiponniemessä
26.6.2026
Julkaisemme blogina pastori Sakari Korpisen puheen Lähetyshiippakunnan Kesäjuhlan kiitosjuhlassa Loimaalla 14.9.25. Kuva Kesäjuhlasta 2.8. Kuvaaja: Kari Puustinen
Lähetyshiippakuntamme pappiskollegion virkavuosiltani toiseksi vanhimpana minulla on kunnia kiittää Kesäjuhlan johtoryhmää, erityisesti isä Harri Lammia sekä kaikkia vapaaehtoistyöhön osallistuneita Kesäjuhlastamme.
Monet ahkerat ja taitavat perniöläiset maanviljelijät ovat saamassa ennätyssadon. Heidän vaivannäkönsä ei ole ollut turhaa. Te johtoryhmä ja vastuunkantajat olette ahkeroinneet evankeliumipellolla, ja teidän vaivannäkönne ei ole ollut turhaa. Sehän ei ole koskaan turhaa Herrassa, hänen pyhässä, iankaikkisessa sanassaan! Vanhoilla kristityillä oli emfaasilause Ora et labora, ”Rukoile ja tee työtä”. Eli te panitte itsenne likoon, rukoilitte, ja me saimme osallistua hienoon Kesäjuhlaan.
Me kiitämme jälleen kerran kaikesta, mitä Herramme meille antoi Kesäjuhlassamme. Moni koki erityisesti sunnuntain messussa paikan päällä, mutta tuhannet myös vastaanottimiensa äärellä, samaa, mitä psalmissa 22 sanotaan: ”Jumalan valtaistuin on Israelin kiitosvirten keskellä.” Mistä kumpusi tuo messun voimakas virsien veisaaminen taidokkaan kuoron ja soittokunnan johdolla? Me kiitimme tämän Kesäjuhlan teemankin johdattamana taivaallisesta perinnöstä, tämän kaikkein tärkeimmän perinnön osallisuudesta. Tätä perintöä ei voida määrittää juridisin tai yhteiskunnallisin termein, vaan ainoastaan raamatullisin sanoin. Taivaallisen perinnön osallisuudessa tehdään elämänmatkaa synnin, kuoleman ja perkeleen vallan voittajan Kristuksen Jeesuksen haavojen turvissa oikeiden alttareiden ja saarnatuolien yhteydessä.
Vanhassa lavialaisten lauluksi sanotussa, jota Luther-säätiön perustajaisä Simo Kiviranta lavialaisena erityisesti kehui, kiitetäänkin näin: ”Nyt kiitos Herran Jeesuksen kun tänne tuli meille, vapahtajaksi vaivaisten, lahjaksi langenneille. Hän nousi ylös kuolleista vanhurskaudeksemme, näin kukistettiin kuolema, nyt siitä iloitsemme. Perintö jalo, on taivaallinen talo, lahjaksi meille annettu on taivaallnen talo.” (LV 853)
Kirkkokunnallamme on yksi iso vuotuinen tapahtuma. Mutta jo monena vuonna täällä Loimaalla hienosti onnistuneet Kesäjuhlamme eivät johda meitä innostumaan ja hakeutumaan erilaisten aktioiden ja missioiden järjestämiseen. Se ei ole visiomme, että missä on vain suurta tai erikoisempaa, sinne hakeudutaan. Pyhä Raamattu ei opeta tapahtumakristillisyyttä, hengellistä irtolaisuutta. Kristuksen kirkon perusyksikkö on aina seurakunta, olkoon pieni tai suuri, jonka messuun kokoonnutaan säännöllisesti ja johon liitytään tai josta erotaan. Pyhä Henki tahtoo liittää sinut sellaiseen seurakuntaan, jolla on Jumalan sanaan sitoutunut alttari ja saarnatuoli. Ja hän vaikuttaa, että sinä jopa rakastut seurakuntaasi. Sinä rukoilet seurakuntasi puolesta ja pastorisi puolesta. Meidän katseemme on aina oma seurakuntamme ja sen jokapyhäinen messu.
Suurtapahtumallamme on kuitenkin oma hyvin tärkeä merkityksensä. Monet kristityistä eivät jaksa tunnustaa tosiasioita. Niinpä he ovat jämähtäneet vanhojen kansanherätysten muistoihin ja toimintatapoihin ja ajat sitten murtuneen yhtenäiskulttuurin haikailuun. Ehkä he ajattelevat, että koettavat säilyttää edes jotain kristillisyyden rippeitä. Mutta tosiasia on, että Suomi on tänään lähetyskenttä. Isänmaamme on vallannut puhdas sekularismi ja jopa antikristilliset aatteet. Ettemme mekin mukautuisi enemmistön tavoin, on tärkeää, että eri puolilta Suomea kokoontuessamme Kesäjuhlaamme näemme, että onhan meitä vanhan kirkollisuuden uskovia sittenkin. Meitä vahvistetaan katsomaan rohkeasti eteenpäin taivaallisin työvälinein ja vahvistumaan pyhässä uskossa: ”Näin me uskomme, opetamme ja tunnustamme”. Ja sitten myös ”Tämän me hylkäämme”. On riemullista huomata, ettemme ole äänestystuloksilla aikaansaadun uskon tai yleisuskonnollisuuden seuraajia, vaan koko perinnöistä kiinni pitäessämme olemme aidon kirkollisuuden eli raamatullisuuden ja näin juuri vanhan kirkon perillisiä.
Aivan samaa uskoa tunnustivat pyhät apostolit, autuas Neitsyt Maria, kirkkoisät, sitten rakkaat uskonpuhdistajamme, ja vielä satojen vuosien ajan Suomen suurin kirkkokunta eli kansankirkko. Mutta sitten tapahtui järkyttävä kehitys, jota jo voidaan nimittää useilla seuduin irrottautumiseksi kristillisestä kirkosta. Huolimatta siitä, että Herramme ja hänen pyhät apostolinsa painottivat yhtenään, että meille olisi tärkeintä Herramme ansaitsema ja lahjoittama taivaallinen perintö kaikesta siitä, josta lyhyesti kertoo vanha ”katkismuksemme”: ”Pidä mitä sinulla on, ettei kukaan ottaisi sinun kruunuasi….Jolla on korva, se kuulkoon, mitä Henki seurakunnille sanoo”.
Kun puhutaan maallisen perinnön haaskaamisesta, myös taivaallinen perintö voidaan haaskata eri tavoin. Vaikka Herramme lupauksen mukaan hänen seurakuntansa pysyy tässä maailmassa loppuun asti eivätkä helvetin portit sitä kukista, jokin kirkon osa eli kirkkokunta tai sen seurakunta voi turmeltua pahoin. Jopa Kainin kirkoksi, joka ei vain nimittele tai lyö poltinmerkkejä, vaan jopa vainoaa oikeaa Aabelin kirkkoa seurakuntineen ja sen Jumalan lapsia.
Eilen saimme tekstiviestin, että kaksi sutta on jolkotellut kylätiellämme Lindilässä. Enpä uskaltanut lähteä ulos koiran kanssa! Mutta paljon enemmän varottavaa on siinä, mistä Herramme puhuu: susista lammasten vaatteissa (Matt 7:15). Herramme sanoo: ”Kavahtakaa heitä!”. Ja pyhä apostoli varoitti perustamaansa seurakuntaa: ”Minä tiedän, että minun lähtöni jälkeen tulee julmia susia, jotka eivät laumaa säästä” (Apt. 20:29). Jo vuosia raamatullis-tunnustuksellisiin on isketty poltinmerkillä väittäen: Te olette vanhanaikaisia. Te elätte menneessä maailmassa. Teidän on tehtävä vihdoinkin välttämätön päivitys!
Tätä ”välttämätöntä päivitystä” on harjoitettu kaikkialla Euroopassa ja Suomessamme jo kymmeniä vuosia. Tulokset ovat olleet kuin Hiroshiman pommin jäljiltä. Kirkkopoliittinen liberalismi sai nuijan kopautuksella vuonna 1986 täydet mahdollisuudet nostaa valtakirkko nousuun. Tase näyttää aivan muuta. Jäsenmääräänsä nähden Suomen valtakirkolla messukävijöiden määrä on tänään maailman alhaisin. Mutta yhä ajetaan vain pahempaan suuntaan. Tätä sanotaan ”välttämätömäksi päivitykseksi”.
Niin suomenkielisessä (Kotimaa 9.9.25) kuin ruotsinkielisessä (Kyrkpressen 10.9.25) kirkollisessa lehdessä päivityksen teema on lähinnä yhteiskuntatieteistä tunnettu termi moderniteetti. He, jotka eivät taivu moderniteettiin, saivat nyt taas uuden poltinmerkin. Arkkipiispa emeritus John Vikströmin mukaan he ovat ”kalvinisteja” tai ”biblisistejä”. Jopa autuaasti kuollut Göteborgin emerituspiispa Bo Giertz saa tuomion ja hänet liitetään vanhanaikaisiin tai biblisisteihin ja kalvinisteihin. Miksi siis? Gierz seisoi järkkymättä puolustaen raamatullista, miehistä paimenvirkaa. Hän ei taipunut moderniteettiin, vaan luki tarkkaan apostolisen perintökirjan: Jos joku ei tunnusta tätä Herran käskyä, sitä Jumalakaan ei tuomiolla tunnusta omakseen.
Apostolinen usko elää. Ei se kylläkään elä mitenkään voittoisasti menestyen.
Sain olla julkaisemassa Giertzin kirjasen Apostolien usko elää suomeksi vuonna 1993. Siihen pyysin jälkisanan piispa Olavi Rimpiläiseltä. Hän aloitti: ”Apostolinen usko elää. Ei se kylläkään elä mitenkään voittoisasti menestyen”. Tämä kirjanen pantiin nyt myös tikun nokkaan. Tiedän, että näihin tabuihin ja uustabuihin puuttuminen herättää vaivaantumista tai jopa suuttumista. Mutta raamatullinen uskomme eli apostolinen perintömme vaatii rajankäyntiä. Tämän me hylkäämme.
Mitä suurimmalla vakavuudella on sanottava: Kristuksen kirkkoa ei luo, ylläpidä eikä hallitse jokin aikamme uskonnollis-filosofinen idea, ei moderniteetti, ei yhteiskunnalliset termit tai trendit, ei edes vanhurskauttamisen, regimenttiopin tai lähimmäisen rakastamisen aate. Kirkon luo, ylläpitää ja hallitsee Jumalan pyhä sana ja sanassa läsnäoleva Kristus. Koska Kristus on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti, niin Jumalan sana on sama, oikean kirkon oppi ja tunnustus on sama. Tämän sanominen ja tämän seuraaminen ei ole konservatismia, vaan maailman loppuun asti mitä radikaaleinta totuutta syntiin langenneessa maailmassa. Se voi johtaa jopa sanan- ja uskonnonvapautta tunnustuvassa valtiossa käräjöintiin. Mutta yhtenäiskulttuurin rippeistä kiinni pitäminen on tosi vanhanaikaisuutta. Se on vain tekohengitystä.
Mutta mikä olikaan viime kesän juhlan tunnuksemme? ”Saman lupauksen perillisiä” (Hepr. 11:9). Mitä lupauksia meille pyhä Raamattu siis antaa? Niitä on vaikka kuinka paljon:
Ystävä, sinä saman lupauksen perillinen: Pysy Jeesuksen lahjavanhurskauden osallisuudessa! Pysy Jumalan sanassa, Herran pöydässä ja kasteen armossa. Pysy siinä seurakunnassa, jolla on raamatulliset tuntomerkit.
