Jeesuksen kärsivä ruumis Keniassa (3/3)

Luterilaisen kirkon elämä Kenian lounaisessa hiippakunnassa ei myöskään ole ollut helppoa viime aikoina. Vuodesta 2002 Kenian luterilaista kirkkoa johtanut arkkipiispa Walter Obare on aiheuttanut vahinkoa myös Kisiin alueella. Arkkipiispa on pyrkinyt hallitsemaan koko Kenian luterilaisen kirkon rahaliikennettä voidakseen käyttää mielensä mukaan kirkon rahoja. Siinä hän on valitettavasti onnistunut. Niinpä tätä nykyä pastorien jo entuudestaan vaatimattomat palkat ovat kuivuneet monin paikoin lähes olemattomiin, eikä rahaa tietysti riitä kunnolla muuhunkaan kirkon toimintaan, kuten työntekijöiden teologiseen koulutukseen tai rakennusten ylläpitoon. Arkkipiispan toimintaa on myös leimannut heimopolitiikka, jonka mukaisesti hän suosii kirkon sisällä omaa heimoansa ja syrjii muihin heimoihin kuuluvia.

Useissa hiippakunnissa on vähin äänin mukauduttu arkkipiispan toimintaan, mutta lounaisessa hiippakunnassa on uskallettu olla avoimesti eri mieltä arkkipiispan kanssa. Tämän he ovatkin saaneet kipeästi tuntea nahoissaan, kun arkkipiispa on yrittänyt monin eri tavoin musertaa vastarinnan. Hän on yrittänyt esimerkiksi lahjoa hiippakunnan työntekijöitä puolelleen jakaakseen hiippakunnan kahtia, perustamalla uuden hiippakunnan lounaisen hiippakunnan sisälle. Tämä ei toistaiseksi ole kunnolla onnistunut. Seminaaria pitäessämme saimme kuulla, että arkkipiispan kannattajat olivat pitäneet samaan aikaan omaa varjoseminaariansa vain muutaman kilometrin päässä, tosin verrattain vähälukuisena. Matongossa vieraillessamme ilmeni, kuinka luterilaisen kirkon pappisseminaarin yhteydessä toimiva seurakunta uhkasi menettää laillisen omistusoikeutensa kirkkotilaansa arkkipiispan vaikutuksen myötä. Lisäksi näimme, kuinka seminaarin rakennuksia oli päässyt pahasti rapistumaan. Piispa Asiago on myös joutunut väkivaltaisen hyökkäyksen uhriksi. Kivin aseistautuneet miehet hyökkäsivät hänen kotiinsa. Asiago onnistui väistämään sinkoilevat kivenmurikat, mutta hänen koiransa kuoli iskuihin.

Kenian luterilainen kirkko on elänyt vaikeita aikoja. Näyttää siltä, että paikoin ennen niin elinvoimaisesta kirkosta on nyt jäljellä vain savuavat rauniot. Tällaisina aikoina terveelle apostoliselle ja luterilaiselle sanan julistukselle on huutava tarve. Pelkällä paahtoleivällä ei nyt pärjätä. Soraläjien äärillä itkijät tarvitsevat sanassaan ja ateriassaan seurakuntansa keskellä ruumiillisesti läsnäolevan Jeesuksen. Heidän täytyy tietää, ettei Jeesus ole hylännyt heitä. Päinvastoin tällaiset ajat ovat Isän kutsu tulla yhä lähemmäksi vastaanottamaan yhä enemmän Pojassa. Taivasten valtakunnassa sille, jolle on annettu, annetaan yhä vain enemmän – Jumalan lähteet eivät kuivu.

Katekismusta jakaessamme ja opettaessamme saimme aina saapua mukanamme Jumalan täysi siunaus. Vaikka näkymät olivat osin lohduttomat, saimme yhdessä kenialaisten sisariemme ja veljiemme kanssa yhtyä kärsivän Jeesuksen voittolauluun. Missä olimmekin saimme virvoittua yhteisestä uskostamme ja toivostamme. Jeesus on seurakuntansa keskellä, kärsii yhdessä sen kanssa, tuo itsessään taivaan seurakuntansa luo ja johtaa kristittynsä alati voimistuvaan kiitoslauluun Jumalalle. Ehtoolla on itku vieraana, mutta kahdeksannen päivän aamuna ikuinen ilo!

Ehkäpä tietämättään, kärsivät luterilaiset Keniassa rukoilevat samoja rukouksia kuin heidän Herransa rukoili kärsiessään. Psalmit ovat nimittäin Jeesuksen rukouksia, jotka keskittyvät erityisesti hänen kärsimykseensä, kuolemaansa, ylösnousemukseensa ja läsnäoloonsa seurakuntansa keskellä. Jeesus on kulkenut ristin tien. Jeesus on tunnustanut kaikki synnit ja kärsinyt kaikki pahan hyökkäykset. Jeesuksen huulilta heidän huulilleen on myös siirtynyt tuo hiljainen voittolaulu, sillä ”Herra ei halveksi kurjan kärsimystä, ei katso sitä ylen, eikä kätke häneltä kasvojansa, vaan kuulee hänen avuksihuutonsa.” (Ps. 22). Ristiinnaulittu ja ylösnoussut Jeesus sanoo kärsivälle kirkolleen kaikkialla maailmassa: ”Olkaa lujat, ja olkoon teidän sydämenne rohkea, te kaikki, jotka Herraa odotatte.” (Ps. 31). Niin kuin kärsivän Herransa rukouksissa, seurakunnan rukouksissa on jo nyt läsnä iankaikkinen ilo ja varmuus Jumalan avusta. Me tiedämme keitä olemme: Kastettuja syntisiä. Eikä Isä hylännyt Poikaansa.

Ehkäpä apostoli Paavalin sanat korinttolaisille tiivistävät, mitä Kenian luterilaisessa kirkossa tapahtuu: ”Me olemme kaikin tavoin ahdingossa, mutta emme umpikujassa, neuvottomat, mutta emme toivottomat, vainotut, mutta emme hyljätyt, maahan kukistetut, mutta emme tuhotut. Me kuljemme, aina kantaen Jeesuksen kuolemaa ruumiissamme, että Jeesuksen elämäkin tulisi meidän ruumiissamme näkyviin.” (2. Kor. 4:8–11).

Teol. yo. Lassi Mattila

Kirjoittaja viettää välivuotta Keniassa