Jumalanpalvelus elämäksi, seurakunta kodiksi!

Blogi: Ystävänä yksinäisyys

Jenni Leino

Tapasin tuttavan vuosien takaa. Hän kertoi miten on ikävöinyt minua. En ensin ollut uskoa kuulemaani. Hän silitti, halasi ja kyynelehti: ”miksi siitä on niin pitkä aika kun olen saanut jutella kanssasi? —— Olet niin ihana.” Yllättyneenä tästä kohtaamisesta huomaan, miten sisälläni putoaa pieni kivi, siitä ihan sydämen läheltä. Minut on löydetty. Joku haluaa lähelleni. En pysty piilottamaan pientä tyttöä sisälläni kyynelehtiessäni.

Soitan näköpuhelun ulkomailla asuvalle yksinäiselle sukulaiselleni pitkästä aikaa. Annan hänen kertoa omaperäisellä tavallaan kuulumisiaan ja ajatuksiaan. Näen miten hymy leviää hänen kasvoilleen kun hän katselee minua kasvoihin. Joku hänelle tärkeä ihminen kuuntelee. Joku ajatteli häntä juuri tänään. Tunnen taas sen saman piston sydämessäni; miksi en soita useammin. Elämä on niin lyhyt. Miten pienellä eleellä sainkaan toisen hymyilemään. Ja miksi olen niin hidas tarttumaan hetkeen kun ajattelen jotakuta. Saamme hetken kokea taas yhteenkuuluvuutta.

Kaiken arkisen elämänsykkeen keskellä voi yhtä lailla tuntea itsensä yksinäiseksi. Aivan erikoisella ja selittämättömällä tavalla, ihmisten ympäröimänä. Puhumattomia sanoja. Tukahdutettuja tunteita. Ulkopuolisuutta. Masentuneen mieli kääntyy vain sisäänpäin, vaikka sen pitäisi kurottautua valoa kohti. Anteeksiantamattomuuden vankilassa on katkeran yksinäistä. Toisen lähelle on joskus vaan liian pitkä matka. Mikä saikaan meidät vaikenemaan siitä, mitä toiselta kaipaamme? Vaikka se olisi vain lyhyt läsnäolon hetki. En osaa pyytää, pitäähän minun pärjätä omillani. Jos tulen lähellesi, joudun usein myös myöntämään laiminlyöntini ja satuttaneet sanani. Ja kuitenkin viikon kaunein hetki on se, kun yllättäen otat kädestäni kiinni. Yksinkertaista on rakastaa ja vastaanottaa rakkautta. Kuinka teemmekään yksinkertaisista asioista niin monimutkaisia.

Kuinka moni lapsi itkee tänään kun hänen kaipaukseensa ei kukaan vastaa. He eivät osaa sanoittaa yksinäisyyttään: ”Äiti, tarvitsen sinua…  Isä, huomaathan minut..”. Kallis ihmisen taimi joutuu yksinäisyyden peiton peittelemäksi. Lapsuus menee säröille, pieni sydän särkyy.

Nuori ottaa ensiaskeleitaan mahdollisuuksien maailmaa kohti. Vanhemmat ovat jättänet hänet ”omaan rauhaansa”, kasvamaan omaksi itsekseen oman onnensa nojaan. Eristäminen kaveriporukasta viimeistelee kierteen jota kutsutaan yksinäisyydeksi. Opiskelu ei enää maistu. Itseinho johtaa hyvin surulliseen päätökseen tässäkin tarinassa.

Mies alkoholisoituu. Hänen vaimonsa katselee miehensä alamäkeä jonkin aikaa, mutta toteaa lopulta ettei tämä tulisi koskaan muuttumaan. Hänen vaimonsa ja lapsensa halveksivat häntä vaieten. Oliko alkoholisoitumisen alkuperä kuitenkin yksinäisyys? Ja yksin hän nyt jääkin. Hän menettää hetkessä läheisensä, uransa, ystävänsä. Tulevaisuus tummuu ja kauhistuttaa. Välittääkö hänestä enää kukaan?

Kuinka moni toivoisi, että joku tulisi käymään. Joku jolle riittäisi kuppi kahvia ja joka jaksaisi hetken aikaa olla kanssani. Niin olisin taas löydetty. Laitoshoidossa muistisairas vanhus puetaan päivän ajaksi haalariin, jossa on vaippa. Hän vaeltelee käytävillä hokien takautumaa lapsuudestaan. Hän, joka monen muun kanssa yhdessä teki itseään säästämättä mahdottomasta mahdollisen: hyvinvointivaltion meille tuleville sukupolville. Mikään ei tee ihmisestä niin merkityksetöntä kuin yksinäisyys.

Jeesus etsii yksinäisiä, niin maan päällä eläessään kuin juuri tänään. Hän etsii eristettyjä ja ulkopuolisia. Syytettyjä ja unohdettuja. Syrjään joutuneita ja kadonneita. Hän tahtoi löytää Sakkeuksen puun siimeksestä ja tulla hänen luokseen aterioimaan, vaikka hän kuului julkisyntisten anastajien joukkoon. Hän etsi naista, joka odotti maassa polvillaan tuomiota. Jeesus kirjoitti tuomitsijoiden nimet maahan. Kivet putosivat. Jeesuksen rakkaus naista kohtaan vaiensi syytösten äänet. Viimeiseen häpeäänsä naulittu mies ei pystynyt nostamaan katsettaan. Huokaista vain viimeisen kerran: ”Jeesus, muista minua kun tulet valtakuntaasi.” Toisen runnellun miehen huulilta hän kuuli yllättävät sanat: ”Totisesti, tänä päivänä pitää sinun oleman kanssani paratiisissa.” Hän ei ollut enää yksin, ja kohta hän olisi ikuisesti itse Jumalan läheisyydessä.

Mieletöntä, saatat ajatella. Miten Jumalan Poika voi noin vain tehdä pahasta hyvän, yksinäisyyden ansaitsevasta aatelisen? Koska Hän on Rakkaus. Sen alkulähde ja Hän, joka ei jätä viimeisenä hetkenä. Ja koska Hänen sydämensä halu on armahtaa. ”Ihmisen ei ole hyvä olla yksin”, lausuttiin paratiisissa. Kaiken Luoja loi meidät yhteyteen itsensä, yhteyteen toistemme kanssa. Olemme olemassakin vain siksi, että joku muu on. Ja Hän on ajatellut sinuakin, on rakastanut sinua jo ennen syntymääsi.

Minulla on ystävä hiljainen ja nöyrä.

Hän ymmärtää aina, hän ymmärtää.

Niin tuijottaa silmiini ikkunasta,

ajatuksiani hän kuuntelee aina.

Mutta oi, jos äänesi kuulla voisin,

ja olkaasi vasten nojata pään.

Saa kyyneleeni maahan vuotaa.

Ystäväni yksinäisyys.

Yksinäisyys ei tarvitse häntä, joka tarvitsee sinua tänään.

Jenni Leino

Hyvän Paimenen seurakunta