Blogissa pastori Sebastian Grünbaum pohtii paavin kuoleman ja hautajaisten herättämiä ajatuksia. Kuva: Wikimedia Commons.

Olen viimeisen lukuvuoden (syyskuusta 2024 alkaen) asunut Vatikaanissa. Asun kirjaimellisesti 20 metriä Pietarinkirkosta ja noin 30 metriä edesmenneen paavin asunnosta. Paikka, jossa asun, on nimeltään Campo Santo. Kirjaimellisesti suomeksi käännettynä se on  ”pyhä maa.” Nimellä on monta selitystä. Yksi selitys on, että Campo Santo on italiaksi myös yleinen nimi hautausmaalle. Sen lisäksi nimen alkuperän arvellaan juontavan juurensa täällä sijainneen keisari Caligulan ja Neron sirkukseen, jossa varhaisia kristittyjä kuoli marttyyreinä. Ehkä jopa Pietari itse, jonka hauta sijaitsi todennäköisesti nykyisen Pietarin kirkon alla. Tämän lisäksi myös keisari Konstantinus Suuren äidin (n. 320-luvulla) tiedetään tuoneen Israelista maata, jota hän levitti tälle paikalle. Tänään Campo Santo on hautausmaa, johon on haudattu ennen kaikkea Roomassa asuneita saksalaisia ja täällä eri matkoilla (esim. pyhiinvaelluksella) kuolleita saksalaisia. Hautausmaan vieressä on kirkko ja saksalainen pappiskollegion asunto. Täällä asuvat papit ovat kaikki tutkijoita. Edelleen virallinen kieli on saksa, vaikka monia muulta tulleita pappejakin asuu täällä.

Maanantaina, toisena pääsiäispäivänä istuin Campo Santo Teutonicon kirkossa kello kymmenen messussa. Minulla on tapana käydä messussa suhteellisen usein. Messut järjestetään joka päivä kello seitsemän aamulla, lauantaisin kello kahdeksan, ja sunnuntaisin (ja muina pyhinä) kello kymmenen. Luterilaisena en tietenkään voi hyvällä omatunnolla vastaanottaa ehtoollista, mutta moneen rukoukseen voin yhtyä ja Raamattu on sama. Messun toimitti kardinaali Koch, joka on tämän paikan oma kardinaali ja suuri ylpeyden aihe saksalaisille papeille. Katolisen kirkon hierarkiassa kardinaalit ovat seuraavana paavin jälkeen ja he valitsevat joukostaan paavin seuraajan. Joten kardinaalin näkeminen, puhumattakaan kohtaamisesta joka päivä, ei ole mikään tavallinen asia.

Kardinaali Koch toimitti messun tavalliseen tapaan. Ehtoollisen jälkeen hän monen yllätykseksi ilmoitti, että paavi on kuollut sinä päivänä kello 7:35. Tämän jälkeen kardinaali käveli muun papiston kanssa hiljaa ulos, ja hiljaisuus laskeutui hetkeksi tilaan. Joukosta nousi keski-ikäinen mies laulaen virttä, joka julistaa ylösnousemuksen ja iankaikkisen elämän toivoa. Hän rohkaisi muita osallistumaan, mutta suurin osa kansasta käveli ulos, ja jotkut meistä jäivät sitten kuuntelemaan. Kello kaksitoista samana päivänä kuolinkellot soivat Pietarinkirkossa. Menin reippaasti ylös kattoterassille ja nauhoitin kuolinkellojen soiton, sillä tämä oli tehtävä, jonka olimme sopineet professorini kanssa. Nauhoituksen ja näkymän kattoterassilta voi kuunnella ja nähdä linkistä: https://www.youtube.com/watch?v=O4uA5aSqP8Y.

Istuessani yksin kuuntelemassa soittoa mietin omaa kuolemaani ja kuinka lyhyt aika oikeastaan on. Erona tietenkin, että kun lähtöni hetki koittaa, todennäköisesti kukaan ei soita mitään kelloja. Mikä on omalla tavallaan ihan vapauttavaakin. Samalla ajattelin sen olevan hyvä muistutus meille kaikille matkaaville. Kollegio oli muutenkin aika hiljainen pääsiäisen tähden, mutta tapaamani ihmiset olivat suhteellisen rauhallisia asian suhteen. Uutinen oli odotettu ja samalla ehkä jollain tasolla helpotus paavin pitkän sairastelun jälkeen.

Olin jo kuukausia sitten varannut lennot Suomeen. Keskiviikkona viimeinen asia, jonka näin omin silmin oli, kun kulkueessa kannettiin paavin ruumista. Katselimme tätä kulkuetta Campo Santon parvekkeelta yhdessä muutaman papin kanssa. Tunnelma oli jälleen kerran hyvin rauhallinen. Surua ei erityisemmin ollut ilmassa, mutta tunnelma oli kuitenkin jollain tavalla odottava. Nämä ovat erityisesti katolisille hyvin ainutlaatuisia kokemuksia. Huomaa, että tätä ei tapahdu joka päivä. Minut on kuitenkin yllättänyt jo ennen Suomen-matkaani ja Suomesta paluun jälkeen, miten paavin poismeno ei varsinaisesti tunnu mitenkään häiritsevän tai ihmetyttävän katolisia uskovia. Luterilaisena sitä kiinnittää huomiota kaikkiin asioihin ja puheisiin, missä puhutaan paavista positiivisesti ja näin ollen kuvitelmani oli, että tämä oli tosi tärkeä asia. Päättelen itse tästä kaikesta, että paavin virka on hyvinkin tärkeä, mutta Franciscus henkilönä ei ollut ainakaan tuntemilleni katolisille erityisen tärkeä.

Katsottuani YouTubesta suurimman osan hautajaisista ja juteltuani muutaman katolisen kanssa siitä ajattelin vielä kirjoittaa tästä pari sanaa. Hautajaisten liturgia oli hyvin perinteinen hautajaismessun liturgia. On hyvin tyypillistä, että kieliä on monia, erityisesti rukouksissa nämä näkyvät. Liturgiasta suuri osa on latinaksi, mikä on hyvin yleistä myös kaikissa muissa Pietarinkirkon messuissa. Messuvihoissa on melkein aina käännös englanniksi ja italiaksi, niin että suurin osa kansasta voi seurata sujuvasti. Liturgian runko on hyvin samanlainen kuin Lähetyshippakunnan ja katolisen kirkon messussa, joten monia asioita voi myös päätellä, vaikka latinaa ei olisi lainkaan opiskellut. Hautajaisissa edessä lähimpänä (edestäpäin katsottuna) vasemmalla puolella alttaria istuvat kardinaalit ja heidän jälkeensä piispat. Papit ovat suoraan alttarin edessä. Ja oikealla puolella maallikoita, jotka usein ovat joitakin merkkihenkilöitä.

Ymmärtääkseni suomenkielinen televisiolähetys ei tulkannut saarnaa, joten ajattelin, että voisin kirjoittaa siitä muutaman sanan. Kardinaali Giovanni Battista Re summasi saarnassa Franciscuksen jälkeen jättämää perintöä puhuen siitä, kuinka jo nimi Franciscus oli eräänlainen ohjelmajulistus ja kannanotto köyhien, syrjittyjen, ja ulkopuolella olevien puolesta. Jotain, mikä oli ilmeistä myös kaikissa paavin saarnoissa, joita olen kuullut kuluneen vuoden aikana. Tämä sama viesti oli myös Franciscuksen ensimmäisessä vierailussa Lampedusan saarella, joka lähivuosina on saanut runsaasti huomioita pakolaisten vastaanottamisen takia. Toimittamalla messuja Lampadusassa ja muissa samankaltaisissa paikoissa edesmennyt paavi tahtoi viestittää kirkon olevan paikka kaikille. Franciscuksen käyttämä vertaus seurakunnasta/kirkosta kenttäsairaalana on kuva, johon luterilaisetkin voivat ilomielin yhtyä. Franciscus on myös, puheen mukaan, ajanut kohtaamisen kulttuuria. Kuunnellessani saarnaa oli myös ilmeistä, että Franciscuksen rauhan ponnistelut olivat jotakin, jota kuuleva kansa arvosti, ja ne saivat osakseen suosionosoitukset kokoontuneelta saattoväeltä.

Jossain määrin voidaan todeta, että puhe tiivisti hyvin Franciscuksen perinnön. Paavina hän jätti jälkeensä ylen määrin hyviä ja tärkeitä muistutuksia asioista, joita maailmamme tarvitsee kovasti. Ei ole väärin puhua, ja kirkon tulisi asettua Herramme kanssa köyhien, sorrettujen, ja ulkopuolisten puolelle. Olemmehan mekin leirin ulkopuolella (Hepr. 13). Kohtaaminen ja keskustelu on myös jotain, mitä meidänkin Lähetyshiippakuntana tulisi ehdottomasti harjoittaa. Toisaalta teologinen perintö, kuten muistopuheessakin kävi ilmi, oli hyvin ohut. Saarnassa puhuttiin kahdella lauseella laupeuden evankeliumista. Sakramentteja, taivastoivoa (uskoville), teologisia kiistakysymyksiä tai tuonpuoleisuutta ei juurikaan mainittu. Miettiessäni eroa Franciscuksen ja maallisen poliittisen johtajan välillä totesin, että jos ei ota huomioon virkaa itsessään, jossa hän puhuu, en löydä suuria eroja. Tässä ilmenee todennäköisesti, ei ainoastaan Franciscuksen missio, vaan myös teologinen laajuus, jonka kautta Rooman kirkko ymmärtää itsensä. Tilaa eri tavoin ajatteleville ja eri painotuksilla puhuville paaveille on. Mielenkiintoista onkin seurata, mihin suuntaan kelkka kääntyy seuraavan paavin valinnan myötä.

Vatikaanista konklaavin aattona, Sebastian Grünbaum