Pirjo Hänninen sai kutsun taivaan kotiin riemuitsevaan seurakuntaan lyhyen sairastamisen jälkeen. Kesällä 2024 hän muutti Mikkelistä iloisin mielin Jyväskylään, lähelle perhettään, ja liittyi Jesajan seurakuntaan Jumalan kutsuessa.

Mikkelin Tiituksen seurakunnassa Pirjo ehti palvella ja osallistua aktiivisesti useiden vuosien ajan. Hän tuli mukaan jo seurakunnan alkuvaiheessa ja antoi panoksensa monin tavoin.

Pirjolle tärkeitä asioita olivat lapset, lastenlapset ja seurakuntaperhe. Hän nautti luonnosta, valokuvaamisesta ja ruoanlaitosta, ja hänen kotinsa oli aina avoin kokoontumisille.

Tiituksessa hän osallistui innokkaasti kirjatyöhön ja tapahtumien järjestämiseen sekä oli usein kirkolla ensimmäisenä ja lähtemässä viimeisenä. Hän teki myös käytännön lähetystyötä kutsuen uusia ihmisiä mukaan seurakuntaan ja oli mukana perustamassa Pieksämäen kappeliseurakuntaa.

Vaikka Pirjolla oli näkövamma, se ei estänyt häntä elämästä täyttä elämää. Kerran kirkkaudessa saamme kohdata kirkkain silmin – voi sitä riemua! Kiitämme Herraa Pirjon elämästä ja rukoilemme siunausta hänen perheelleen.

Pirjoa muistaen

Siskot ja veljet, niin Tiituksen kuin Jesajan seurakunnissa

På säker grund – tälle perustalle

”En annan grund kan ingen lägga, än den som lagd, nämligen Jesus Kristus”, 1 Kor 3:11.

Rovasti Helge Hildén sai taivaskutsun 9.4.2024. Hän oli syntynyt vuonna 1929 Itä-Uudellamaalla Sipoossa, tuli ylioppilaaksi 1947 ja vihittiin papiksi Porvoossa 1952. Hän toimi pappina sekä suomenkielisissä että ruotsinkielisissä  seurakunnissa ja siirtyi sitten   ruotsinkielisen Evankeliumiyhdistyksen  (SLEF)  toiminnanjohtajaksi  vuosiksi 1968-1978. Siitä tehtävästä hän siirtyi eteläiseen ruotsinkieliseen seurakuntaan Helsingissä, ensin kappalaiseksi ja sitten kirkkoherraksi. Eläkkeelle hän jäi 1992.

Helge Hildén  lähti mukaan Paavalin synodin toimintaan. Hänen kutsumanaan ja piispa Olavi Rimpiläisen johdolla kokoonnuimme vuoden 1988 alussa Johanneksen seurakunnan huoneistoon tekemään ns. ajo-ohjeet naispappeuden toteuduttua kansankirkossa. Pohjapaperia tehdessäni keskustelin myös Helge Hildénin kanssa. Hän olisi halunut piispa Bo Giertzin traktaatin mukaista perusteellisempaa ajo-ohjetta. Mutta kokouksemme päätyi  vaatimattomampaan,väistymiskäytäntöä painottavaan opastukseen ”Apostolinen tie uudessa tilanteessa”.

Kun Paavalin synodi piti perinteiset Paastonajan kirkkopäivät Naantalissa 1996, Helge Hildén  piti messun jälkeen esitelmän Lutherin raamatullisuudesta otsikolla ”Jakamaton kuin matemaattinen piste”. Mitä syvällisimmässä esityksessään hän päätyi toteamaan Lutherin ajan kirkosta, ettei pahinta ollut erehtyväisyys: ”Lankeemus oli, että kirkko ei nähnyt enää velvollisuudekseen argumentoida Raamatulla.” Siirtyessään lopuksi ajankohtaisiin kysymyksiin Hildén kertoi oman hiippakuntansa satavuotisesta perinteestä eli ”liberaalis-humanistisesta pohjavireestä”, jossa varotaan erityisesti totuuskysymystä. ”Kiellettyjä ovat raamattukysymys, vanhurskauttamiskysymys, sakramenttioppi… puhumattkaan sellaisista kuin naispappeus…” Hildén jatkaa hiippakuntansa kuvausta: ”Yksi uskonkappale on vahvasti voimassa: ei pidä taistella.”  Hän toteaa, että polemiikin  karttelu vie kirkolta todistuksen hengen.

Ruotsinkielinen Evankeliumiyhdistys julkaisi tekemäni rippikoulukirjan (Tälle Perustalle) pastori Tord Carlstömin johdolla På säker grund, 1990. Käännöstyötä juhlimme Laulumiesten talolla. Keskustelimme myös siitä, miten kaikki herätysliikkeet ovat joutuneet kohtaamaan kansankirkon opillisen  muutoksen ja suoranaisen okkupaation. Helge Hildén totesi, että SLEFin kehitys näyttää kulkevan pois luterilaisesta tunnustuksellisuudesta kansankirkolliseen evankelikalismiin, jossa Kristus ja Raamattu on erotettu toisistaan. Mukautumisen tie on tapahtunut jopa Kenian lähetykselle  taloudellisen tuen hakemisen kautta kansankirkon seurakunnilta. Väärää suuntausta torjuakseen hän perusti mm. lehden Lutherläsaren.

Luther-säätiön perustamisen jälkeen Hildén osallistui messuihin kuntonsa mukaan Sipoosta käsin. Hän saapui  vaimonsa Sirkun kanssa myös Kesän päätösseuroihin Lindilään 2005.

Vuosien mittaan läheiseksi ystäväksi tuli Hämeenlinnan Pyhän Matteuksen seurakunnan aktiivi  Tapio Niemistö, joka uskollisesti kävi lähes kuukausittain Sipoossa tervehtimässä Hildéneitä. Piispa Matti Väisänen osallistui Helgen ruumiinsiunaukseen Sipoossa. Siunauksen toimitti Valon  kappelissa 4.5.2024 pastori Tord Carlström.

Päätän muistokirjoitukseni  Helgen Naantalissa pitämänsä esitelmän johtopäätöksiin, joissa hän halusi osoittaa, mikä on ”oikea aamenemme” Lutherin oppiin: ”Kirkon aamen Raamatulleen tulee selvimmin julki oikeassa jumalanpalveluksessa, uskontunnustuksessa ja virsissä. Kaikki nämä aamenet ovat ylistystä siitä, mitä ihmiset ’pyhinä uskovaisina ja karitsaisina, jotka kuuntelevat Paimenen ääntä’ ovat saaneet Jumalan kaikkinaisen sanan, synninpäästön, oikean opetuksen, ehtoollisen pyhän Kristus-osallisuuden ja pyhien yhteyden kautta.”

Rovasti Helgellä oli joka tilanteessa  selkeä ja kirkas ”aamen” ja siksi meillä on ihana toivo hänestä.

Sakari Korpinen
Apostoli Johanneksen seurakunta

s. 25.12.1928

k. 23.6.2024

Rauha Heino syntyi tähän maailmaan joulupäivänä 1928 nuorimpana perheensä kolmesta lapsesta. Rauha kasvoi Ojanperän tilalla Maitoisilla. Rauhan koti oli maatila, jossa oli viljelystä ja vähän karjaa. Rauhan varhainen lapsuus oli hyvä ja turvallinen. Nuoruudessaan Rauha koki sodan ja sodan jälkeisten vuosien epävarmat ajat.

Työelämässä Rauha toimi mm. johtajana Hirvivaaran vanhainkodissa Mäntsälässä, johtajana Vihdin Hopearinteen palvelutalossa sekä Hausjärvellä terveyskeskuksen ylihoitajana. Hoitotyön lisäksi Rauhan arkea täyttivät rakkaus koiriin, erityisesti Bernin paimenkoiriin.

Seitsemänkymmentäluvun puolessa välissä Rauha osti Rengon Ylimmäisistä vanhan koulurakennuksen. Koulu oli aikanaan rakennettu talkoovoimin, mutta se ei ehtinyt olla koulukäytössä montaakaan vuosikymmentä lapsien vähennyttyä Ylimmäisten kylällä. Sen sijaan Rauhalle siitä tuli koti lähes viideksikymmeneksi vuodeksi. Rauhan kodin sisustuksessa näkyi hänen innostuksensa käsitöihin. Rauhan taitavissa käsissä koulun korkeat huoneet saivat kauniit tapetit ja sohvat upeat päällysteet.

Rauhalaksi nimetty koulurakennus palveli ensin koirien kasvatuksessa. Myöhemmin se sai kokonaan uuden käyttötarkoituksen, kun yläkerran juhlasali vihittiin kotikirkoksi. Ystävien kanssa Rauhalan toimelias emäntä kaunisti kirkkotilan viihtyisäksi ja ompeli jumalanpalveluskäyttöön liturgisia tekstiilejä. Vuosina 2003-2005 pastorit Sakari Korpinen ja Juhana Pohjola pitivät seuroja ja toimittivat messuja Rauhalan yläkerrassa. Rauha palveli näissä tilaisuuksissa monipuolisesti ja kokosydämisesti aina suntion tehtävistä kahvitarjoiluihin.

Rauhalassa alkaneen työn seurauksena järjestäytyi seurakunta, joka vuonna 2005 muutti vuokralle Adventtikirkon tiloihin ja sai nimekseen Matteuksen seurakunta. Myös Rauha löysi tiensä Hämeenlinnaan ja alkoi käydä säännöllisesti jumalanpalveluksissa adventtikirkolla. Satunnaisesti Matteuksen messuja pidettiin Rauhalassa vielä vuosien ajan erityisinä pyhinä. Terveydentilan heikkenemisen myötä Rauha myi Rauhalan kesäkuussa 2021 ja muutti asumaan omaan kerrostaloasuntoonsa Rengon keskustaan. Tämänkin jälkeen Rauha kuitenkin kantoi aktiivisesti seurakunnan asioita sydämellään ja keskusteli mielellään sen tulevaisuudesta. Loppuun asti Rauha tunsi Matteuksen seurakunnasta sekä äidillistä ylpeyttä että äidillistä huolta. Vaikka Rauha itse elikin elämänsä naimattomana, sai hän olla synnyttämässä seurakuntaa kodiksi monille perheille ja pienille lapsille. Seurakunnan äitinä Rauhaan voinee siten varovasti sovittaa Galatalaiskirjeen sanoja: ”Iloitse sinä hedelmätön, joka et synnytä, riemahda ja huuda sinä, jolla ei ole synnytyskipuja. Sillä yksinäisellä on paljon lapsia, enemmän kuin sillä, jolla on mies.” (Gal. 4:27, Jes. 54:1)

Vaikka korkean iän myötä silmien näkö ja kävelykyky hiipuivat Rauhan viimeisinä vuosina, hänen hengellinen näkökykynsä kirkastui loppuun saakka. Erityisesti viimeisinä vuosina Rauha puhui rohkeasti Taivas-toivostaan ja rohkaisi toisia pitämään lujasti kiinni evankeliumin lahjoittamasta ilosta. Herra Jeesus kutsui palvelijansa rauhaan korkeassa iässä ja elämästä kyllänsä saaneena.

Matteuksen seurakunnan pastori Markus Nieminen toimitti Rauhan ruumiin siunauksen Rengon kirkossa 13.7.2024. Paikalla olivat sukulaisten lisäksi saattamassa monet Rauhan ystävät. Muistotilaisuudessa pastori Sakari Korpinen avasi saattoväelle ylösnousemuksen sanoman hyödyntäen Rengon kirkon alttaritaulun kuvastoa. Alttaritaulussa opetuslapset saavat nähdä Herransa kirkastettuna Mooseksen ja Elian kanssa. Herran oman kuolemassa on myös kyse korottamisesta kunniaan. Ajan vaivan jälkeen kyyneleet vaihtuvat kiitokseen ja risti voitonseppeleeseen. Näin hyvä Herra meillä on.

Arne Olsson oli Missionsprovinsenin ensimmäinen lähetyspiispa. Hän palveli vuosina 2005–2010. Kuva: Missionsprovinsen

Ruotsista kantautui 13. maaliskuuta 2024 suru-uutinen: Missionsprovinsenin ensimmäinen piispa Arne Olsson on kuollut, 93 vuoden iässä.

Missionsprovinsenin nykyinen lähetyspiispa Bengt Ådahl kirjoittaa:

– Arne Olsson oli Missionsprovinsenin ensimmäinen lähetyspiispa, vuosina 2005–2010. Muistamme kiitollisina hänen uskollista palvelustaan hyvin tärkeänä ajanjaksona Missionsprovinsenin historiassa. Hänen tunnuslauseensa ”Att lyda Gud mer än människor” (vrt. ”Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä”, Apt 5:29) todistaa siitä uskollisuudesta ja rakkaudesta Herraan, joka häntä motivoi.

Arne-piispalla on tärkeä paikka myös suomalaisessa kirkkohistoriassa ja Lähetyshiippakunnan synnyssä. Tultuaan vihityksi Missionsprovinsenin piispaksi hän palveli myös suomalaisia seurakuntia, vihkien pappeja pääasiassa Suomen Luther-säätiön palvelukseen. Toimikautensa aikana hän vihki yhteensä kahdeksan suomalaista miestä pappisvirkaan. Vuonna 2010 hän vihki Matti Väisäsen Missionsprovinsenin avustavaksi piispaksi, palvelemaan niitä seurakuntia, jotka myöhemmin (2013) muodostivat Suomen Lähetyshiippakunnan. Matti Väisänen muistelee:

– Olin Suomen Luther-säätiön delegaation jäsenenä mukana mieliinpainuvassa Arne Olssonin piispaksi vihkimisjuhlassa Göteborgissa 5. helmikuuta 2005. Vain Kolmiyhteinen Jumala tiesi tuolloin, että hän tulisi vihkimään minut piispaksi viisi vuotta myöhemmin Luther-säätiön työn tuloksena Suomessa syntyneitä ja syntyviä seurakuntia varten. Siitä lähtien on ollut ilo ja halu kiittää iltarukouksissani Taivaan Isää kaikin tavoin esimerkillisestä ja kauniilla tavalla vaatimattomasta ja hurskaasta esipaimenestani lähetyspiispa Arne Olssonista.

Myös Lähetyshiippakunnan nykyinen piispa Juhana Pohjola muistaa Arne-piispaa kiitollisuudella:

– Piispa-Arne palveli nöyrästi, uskollisesti ja valoisasti Herran seurakuntaa historiallisessa taitekohdassa. Hänet annettiin piispaksi vanhuuden päivinään siirtämään kallis uskonperintömme uusille paimensukupolville ja syntyneille seurakunnille kansakirkkojen hengellisessä kriisitilanteessa.  Syvä kiitollisuus täyttää sydämen siitä palvelutehtävästä, jolla hän myös meidän työtämme Suomessa rakensi. Kristuksen ristityö meidän syntisten pelastukseksi oli hänen julistuksensa ydin. Meillä on hyvä toivo, että hän saa nyt levon töistään ja ilon Herransa luona taivaassa.

Piispa Arne Olssonin vihkimät suomalaiset papit ja piispa:

Göteborgissa 5.2.2005: Niko Vannasmaa

Göteborgissa 7.1.2006: Janne Koskela

Tukholmassa 13.1.2007: Kalle Väätäinen

Göteborgissa 20.10.2007: Antti Lehrbäck, Esko Murto, Markus Pöyry

Tukholmassa 16.5.2009: Jyrki Anttinen, Hannu Mikkonen

Helsingissä 20.3.2010: Matti Väisänen vihittiin piispaksi

Kuva: https://missionsprovinsen.se/biskop-arne-har-avlidit/

Otsikon sanat ovat Timo Holman kirjoittamat Pappismatrikkelissa (2010). Vanhan luterilaisen kansankirkollisuuden viimeisimmistä mohikaaneista kutsui Herramme Timo Holman riemuitsevaan seurakuntaan Järvenpäässä 8.12.2022. Timo Holma oli syntynyt 19.6.1932 Ylitorniolla. Hän toimi seurakuntatyössä Iissä, Toholammilla ja sitten Haukiputaan kirkkoherrana 1974–1996, Iin rovastikunnan lääninrovastina, Oulun hiippakunnan asessorina ym. Monipuoliseen pappisuraan liittyi lukemattomia kokonaiskirkollisia tehtäviä kuten jäsenenä kirkolliskokouksessa, merkittävässä kirkon virkakomiteassa ja Venäjän ortodoksisen kirkon oppikeskustelujen työryhmässä. Mutta Timo Holma kuului myös niihin vanhan kansan pappeihin, joille monipuolinen kulttuuriharrastus oli tärkeää.

Haluan kirjoittaa muistokirjoituksen suurta veljellistä kunnioitusta tuntien, sillä omakohtaiset muistot vyöryvät mieleeni tunnustusrintaman synnystä, Paavalin synodin yhteisistä ponnisteluista, Kokkolan Andreaksen luterilaisen seurakunnan alkuvaiheista, Timo Holman muutosta Järvenpäähän ja osallistumisesta Pyhän Markuksen seurakunnan messuihin Helsingissä.

Timolle rakas lestadiolainen liike oli kokenut pahoja murtumia, mikä ajoittain vaivasi häntä. Olihan hän mm. lestadiolaisen lauluperinteen parhaita tuntijoita. Herramme avasi hänen silmänsä näkemään laajemmin. Varmaan siihen vaikutti myös hänen Oulun synodaalikokoukseen tekemänsä tutkimus virasta ja yleisestä pappeudesta (1967). Muistan hänet ryhdikkäänä ja sanojaan punnitsevana vanhanajan kutsumustietoisena pappina. Asessorina ollessaan hän tutki mm. tarkkaan pappiskandidaatteja ja saattoi myös hylätä tai kirjoituttaa eriävän mielipiteen. Niinpä hän sai jopa kypäräpapin pilkkanimen. Mutta totta on, että Timossa oli hienostunutta upseerimaisuutta. Muistan hänet ensimmäistä kertaa Evankeliumiyhdistyksen jostain pappeinkokouksesta. SLEY:ssä alkoi tapahtua varsinkin Reijo Arkkilan kaudella aidon ’hedbergiläisyyden’ eli luterilaisen tunnustuksellisuuden nousu, joka keräsi valveutuneita pappeja ja saarnaajia erilaisista lähtökohdista.  En tiedä, miten Simo Kiviranta, Olavi Rimpiläinen ja Anssi Simojoki ystävystyivät hänen kanssaan, mutta varmaan Kirkon virkakomiteaan liittyvissä keskusteluissa. Kun Olavi Rimpiläinen oli kutsuttu Kirkon koulutuskeskuksen johtoon, hän pyysi Timo Holmaa myös luennoimaan pastoraalikursseille. Olavi, Timo ja minä aloimme hioa eräällä kurssilla yömyöhään aseita, joita tarvittiin, etteivät ’postmodernistit jyräisi kirkkomme tunnustusta’. Kun Olavi Rimpiläisestä tuli piispa, monistakin syistä alkoi kvartetti Simo Kiviranta, Anssi Simojoki, Olavi Rimpiläinen ja minä kokoontua yhtenään, Timo vähemmän. Syy siihen, että piispana ollessaan Olavi piti valitettavasti tiettyä etäisyyttä Haukiputaan kirkkoherraan, oli se, ettei hän halunnut ’suosituimmuusasemaan’ ketään papeistaan. Mutta olihan Timo Holma Paavalin synodin tuki ry:n puheenjohtaja vuodet 1984–95, jolloin puheenjohtajuus siirtyi minulle. Olavi Rimpiläinen oli synodin esimies. Timo Holman teologinen kompetenssi, kansankirkon hyvä tuntemus ja realistinen näkemys, missä mennään, vei synodiamme eteenpäin. Tässä vaiheessa mukaan Synodin toimintaan tuli nykyinen piispamme Juhana Pohjola. Silloin oli vielä jotain mahdollisuuksia vanhalla kirkollisuudella ns. ponnen ollessa myös käytännössä arvossa. Mutta edessä oli aika, jolloin pitäytyminen Herran käskyyn kriminalisoitiin.

Laitoimme itsemme likoon, ettei kansankirkko olisi irrottautunut pyhästä Raamatusta ja kirkon tunnustuksesta, mutta hävisimme. Oli lähdettävä etsimään uutta tietä. Timo Holman vaimo Mirjami oli kuollut 1995 ja Timo muutti Kokkolaan saatuaan uuden vaimon Kertun. Vaikka Kokkolan seutu pysyi pitkään kirkollisena lintukotona, tilanne muuttui pian. Timo ystävystyi lähinnä evankelisten kanssa, mainittakoon mm. saarnaajat Martti Pylkkänen, Anders. P.O. Skytte ja Lauri Paavola. Timo osallistui heti jumalanpalvelusyhteisön alkuneuvotteluihin. Olin heidän kodissaankin. Niin syntyi Andreaksen luterilainen seurakunta. Kun Kerttukin kuoli, Timo muutti Järvenpäähän ja alkoi käydä Pyhän Markuksen luterilaisen seurakunnan messuissa. Hänelle oli kuitenkin vaikeaa mm. se, että Lähetyshiippakuntaan valittiin oma piispa ja hän jäi pois hiljalleen. Koko maatamme siunannut aitoon luterilaisuuteen sitoutunut kansankirkko oli kuitenkin jo historiaa. Vanhan polven patriarkka ei pystynyt näkemään, että ”postmodernistit jyräsivät tunnustuksen”. Hänen luonaan hoitokodissa kävi vielä useitakin Paavalin synodin ajoilta tuttuja pappeja, jotka saattoivat valaa uskoa aikojen parantumisesta: ”Kun Jumala antaa herätyksen tuulien puhaltaa, kansankirkko palaa entiselleen”. Mutta ’postmodernistit jyräsivät jo tunnustuksen ja kansankirkon’.

Odotan aikaa, että saamme taas yhdessä laulaa:

”Pienet pääskyt wisertävät elämän puun oksill,

Jossa ei saada oleskella harakat eikä hottiset.

Mutta kesä pääskyt laulaa, kiitoswirttä kilvan.

Kuin ovat päässeet hengittämään Isän kirkasta ilmaa.

Suloisin Jesu, on wapahtajan Jesu.

Sen teki Jesu yksinään; siis kiitos sulle Jesus.”

Pastori Sakari Korpinen