Kuinka usein pitää käydä kirkossa? Tätä kysymystä kysytään aina välillä papilta. Aika usein olen kuullut kristittyjen myös keskustelevan tästä keskenään. Moni tietää, että Lähetyshiippakunnassa arvostetaan ahkeraa messussa käymistä. Harvoin kirkossa käyvä kysyy otsikon kysymystä usein jo valmiiksi huonolla omallatunnolla. Pitäisihän tai olisihan sitä ainakin hyvä käydä useammin, mutta kun on nämä elämän realiteetit ja messukin on niin aikaisin/myöhään/ruokarytmin/harrastusten/reissujen kannalta huonoon aikaan, lapset/nuoret/aviopuoliso on niin vaikea saada mukaan ja perheenkin kanssa pitäisi joskus ehtiä viettää aikaa…

Toisaalta ahkeraa kirkossa kävijää usein surettaa, masentaa, turhauttaa tai jopa suututtaa toisten harva osallistuminen. Miksi minä vaivaudun joka sunnuntai, kun eivät nuo toiset? He kaivavat passiivisuudellaan maata jalkojeni alta, kun he näyttävät julistavan käytöksellään, että ei sinne kirkkoon tarvitse mennä, ainakaan joka sunnuntai! Tai sitten kannetaan hengellistä huolta niistä, jotka käyvät harvoin – joskus ehkä syystä, joskus ehkä syyttä.

Niin, kuinka usein kirkossa sitten pitää käydä? Martti Luther paini saman ongelman kanssa. Hän kirjoittaa Vähän katekismuksen esipuheessa papeille ja saarnaajille:

Joka ei hakeudu ehtoolliselle eikä kaipaa sitä vähintään kerran tai neljästi vuodessa, se on vaarassa halveksia sakramenttia ja lakata olemasta kristitty. Hän on yhtä vähän kristitty kuin se, joka ei usko eikä kuule evankeliumia. Kristus ei nimittäin sanonut: ”jättäkää se tekemättä” tai ”väheksykää sitä”, vaan ”niin usein kuin te juotte, tehkää se” jne. Hän tahtoo, että se otetaan täysin todesta ja ettei sitä yhtään laiminlyödä eikä halveksita. Hän sanoo: ”tehkää se”. Sakramentin vähätteleminen taasen on merkki siitä, ettei asianomaisessa ole ollenkaan syntiä, lihaa, Perkelettä, maailmaa, kuolemaa, vaaraa eikä helvettiä – toisin sanoen hän ei usko mihinkään niistä, vaikka on hyvinkin korviaan myöten niihin vajonnut ja kaksinkertaisesti Perkeleen oma. Hän ei myöskään tarvitse lainkaan armoa, elämää, paratiisia, taivasten valtakuntaa, Kristusta, Jumalaa eikä mitään hyvää. Jos hän nimittäin uskoisi, että hänessä on noin paljon pahaa ja että hän tarvitsee noin paljon hyvää, hän ei tällä tavoin hylkäisi sakramenttia, joka auttaa hänet sellaisesta pahasta ja antaa hänelle niin paljon hyvää. Mitään lakia ei myöskään tarvittaisi hänen velvoittamisekseen käymään ehtoollisella, vaan itse hän sinne juoksisi ja kiiruhtaisi, itse pakottaisi itseään ja vaatimalla vaatisi sinua antamaan hänelle sakramentin.

Tämän tekstin valossa voitaisiin sanoa, että kirkossa käyminen yhdestä neljään kertaa vuodessa on ehdoton minimi. Monissa seurakunnissamme onkin tapana, että pappi soittaa ihmiselle, joka ei käy pitkään aikaan kirkossa, ja kutsuu takaisin seurakuntayhteyteen.

Kuitenkin koko kysymys, kuinka usein pitää käydä kirkossa, on helposti hieman nurinkurinen. Kysymykseen sisältyy tahtomattakin oletus, että kirkossa käyminen on velvollisuus, joka ihmisen pitää täyttää. “Kuinka usein on pakko käydä kirkossa?” Parempi olisi kysyä, kuinka usein minulle tekee hyvää käydä kirkossa tai kuinka usein minä tarvitsen kirkossa käymistä. Siihen voi vastata: niin usein kuin mahdollista. Tulen joka pyhä, jos en ole sairauden tai matkan vuoksi estynyt, enkä ainoastaan siksi, että olen pappina “töissä siellä”, vaan myös vapaasunnuntaina. Kirkossa käyminen ei ole ensisijaisesti teko, jota minä suoritan Jumalalle, ikään kuin Hän tarvitsisi minun kirkossa käymistäni itsensä vuoksi, vaan ensisijaisesti käyn messussa, koska minä ja muut tarvitsemme sitä.

Minä tarvitsen sitä, koska olen syntinen ihminen. Tahdon saada syntini anteeksi, vahvistua Jumalan armossa, nauttia Herrani Jeesuksen ruumiin ja veren, rukoilla ja olla seurakunnan rukousten kantamana, kestää kaidalla tiellä ja kasvaa hyvissä teoissa. Mitään tästä en voi saada aikaan omasta järjestäni enkä voimastani, vaan tarvitsen siihen Pyhää Henkeä, joka juuri Jumalan sanan, ehtoollisen sakramentin ja seurakuntansa rukouksen kautta vaikuttaa kaikkea tuota hyvää minussa.

Käyn messussa myös perheeni tähden. Tahdon lastenikin oppivan, että kristitty käy sunnuntaisin kirkossa. Tämän olen oppinut omassa lapsuudenperheessäni, ja se on tärkeimpiä käytännön opetuksia, joita olen vanhemmiltani saanut. Olen siitä heille syvästi kiitollinen.

Käyn kirkossa myös muiden seurakuntalaisten vuoksi. Minun läsnäoloni, yhteinen evankeliumin kuuleminen, rukous, tunnustus ja ehtoollisen nauttiminen rohkaisevat heitä. Näin olen jo omalla esimerkilläni mukana ohjaamassa muitakin Jumalan lahjojen vastaanottamiseen ja kestävyyteen uskossa.

Lopuksi voin toki tietyssä mielessä sanoa käyväni kirkossa myös siksi, koska Jumala käskee. Pyhä Henki sanoo apostolin kautta: “Älkäämme jättäkö omaa seurakunnankokoustamme, niinkuin muutamien on tapana, vaan kehoittakaamme toisiamme, sitä enemmän, kuta enemmän näette tuon päivän lähestyvän.” (Hepr. 10:25) Tässä mielessä Luther selittääkin Vähässä katekismuksessa kolmatta käskyä “Muista pyhittää lepopäivä”: “Mitä se on? Meidän tulee pelätä ja rakastaa Jumalaa niin, ettemme halveksi saarnaa ja Jumalan sanaa, vaan pidämme sen pyhänä, mielellämme sitä kuulemme ja opimme.” Jumala ei kuitenkaan käske minun käydä kirkossa, koska Hän tarvitsisi minun kirkossakäymistäni, vaan koska minä tarvitsen sitä. Unohda siis kuva Jumalasta ankarana vaatijana, joka pakottaa haluttomat kirkkoon vastoin heidän tahtoaan. Sen sijaan katso Kristusta, joka levittää haavoitetut kätensä siunaamaan heikkoa seurakuntaansa, siunaamaan sinua, ja tule, koska Hän ottaa sinut vastaan ja tahtoo olla sinun kanssasi.

pastori Juuso Mäkinen

Ensimmäistä kertaa suomennettu Martti Lutherin kommentaari pastoraalikirjeisiin julkaistaan juhlakirjana pastori Eero Johannes Kaumille. Sen sivuilta luemme, mitä tarkoittaa käytännössä Augsburgin tunnustuksen (CA 5) määritys: ”Tämän uskon saamiseksi on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka.” Kastetut ja uskovat ihmiset ovat kuninkaallista papistoa erilaisine tehtävineen seurakunnassa ja myös yhteiskunnan elämässä. Mutta apostolisen paimenen viran perustana on apostolin virka. Tätä selvittävät seikkaperäisesti Uuden Testamentin ns. paimenkirjeet tai pastoraalikirjeet (ensimmäinen kirje Timoteukselle, Toinen kirje Timoteukselle ja Kirje Tiitukselle). Saarnaaja Eero Kaumin tie paimeneksi on ollut jännittävä.

Isä Eero syntyi Turussa 11.11.1943. Vaikka asuinpaikat ovatkin vaihdelleet, hän on aina pitänyt itseään turkulaisena. Perustettuaan armeijan jälkeen perheen Marja Helena o.s. Lintusen kanssa 1965 Eero lähti puolisonsa kanssa liike-elämään. Eero oli saanut kristillisen kasvatuksen, mutta maailma vei pian mukanaan. Mitä olisi tapahtunut, ellei Jumala olisi pysäyttänyt ja johtanut armossaan uskon tielle? Näistä vaiheista Eero on antanut Studio Kryptaan katseltavissa olevan puhuttelevan haastattelun. https://www.studiokrypta.fi/videot/paimenet-eero-kaumi-apostoli-johanneksen-luterilainen-seurakunta-salo/

Turun seudulla tapahtui 1970-luvun lopulla nuorten ja nuorten aikuisten heräämistä ja uskon uudistumista. Tähän vaikutti myös se, että monet ns. tunnustukselliset papit pitivät läheistä yhteyttä. Uskovia nuoria oli monissa seurakunnissa paljon. Mm. Martin seurakunnassa veti vapaaehtoisena maisteri Eeva Laato isoa nuorten raamattupiiriä. Turussa Evankelinen Ylioppilasliitto (EYL) oli eloisa. Turun Mikaelin seurakunnassa oli uudistumista ja sieltä kävi Naantalin pappilassamme pastori Pekka Huhtinen kertoen mm. tunnetun asekauppiaan eli Eeron tien vaihtuneen. Eero sai varsin pian kosketuksen myös rukoilevaisliikkeeseen, jonka hengellisenä johtajana toimi Lapin kirkkoherra Anssi Simojoki. Eero alkoi saarnata seuroissa. Sitten kirkkoherra Eeli Vuola kutsui Eeron Mikaelin nuorisotyöhön. Tällöin hänen seurakuntanuoriaan oli mm. nykyinen kirjakauppias Hannu Halonen. Siirryttyäni Naantalin seurakunnasta Helsinkiin Evankeliumiyhdistyksen työhön kutsuin Eero Kaumin saarnaajakurssille. Siitä Eeron tie johti pian vakituiseen työsuhteeseen Evankeliumiyhdistyksessä. Eero toimi eri puolilla Suomea saarnaajana ja evankelistana. Hän tahtoi kasvaa Jumalan sanan tuntemisessa ja johdin Eeron myös Simo Kivirannan yhteyteen. Koska Eeroa pyydettiin seurakuntien messujen saarnaajaksi, hän suoritti ns. saarnalupatutkinnon Lapuan tuomiokapitulissa ja myöhemmin Oulun tuomiokapitulissa. Piispa Olavi Rimpiläisestä oli tullut ystävä.

Työn painopisteet vaihtelivat. Yhdessä vaiheessa järjestimme kansankirkon seurakuntiin evankeliumijuhlien lisäksi raamattukoulutusta ja muita huomattavan suuria tapahtumia. Niinpä esimerkiksi Eero Kaumi ja pastori Heikki Haataja kiersivät ympäri Suomea järjestämässä seurakuntien kanssa evankelioimisaktioita. Eero osallistui myös Ruotsin ja Inkerin työhön. Tämä toimintamalli oli hyvä niin kauan kun kansankirkon oppiperusta pysyi ainakin muodollisesti pyhän Raamatun ja sitä oikein selittävän Tunnustuksen perustalla.

Mutta kansankirkko joutui suureen opilliseen kriisiin. Näkemyskonflikteja kaihtava kirkollinen eliitti oli irtaantunut varsinaisesta kirkkokansasta ja turvautui yhä enemmän maallistuneen enemmistön uskonnollisiin käsityksiin. Alkoivat raastavat kirkkotaistelun vuodet. Eero osallistui koko ajan ns. tunnustusrintaman (Paavalin synodi) toimintaan. Arkkipiispa John Vikström, media ja gallupit ratkaisivat uuden uskonopin! ”Kun kirkko päättää”-ideologia vei pian kansankirkon sisäiseen rikkoutumiseen ja ekumeeniseen umpisolmuun. Mutta muistamme, että itse Herramme Jeesus Kristus hävisi 100 prosenttisesti aikansa gallupin. Barabbas voitti!

Naispappeuden hyväksyminen jakoi kirkon ja muutti totaalisesti myös SLEY:n aseman kansankirkossa ja niin myös Eeron mahdollisuudet seurakuntia kiertävänä tunnustuksellisena saarnaajana ja evankelistana. Suuri osa tunnustusrintamaa uskoi sinisilmäisesti kirkolliskokouksen kirjoittaman ponnen olevan kansankirkon johdon totuudellinen kädenojennus meille, jotka aiomme pysyä Pyhän Raamatun selkeissä opetuksissa paimenviran miehisyydestä. Niin ei tapahtunut. Saarnaaja Eero ei enää kelvannutkaan. Kirkollinen suomettuminen jatkui järkyttävällä tavalla. Suomen ev.lut. kirkon piispainkokous kriminalisoi ”vanhauskoisuuden”.

Eihän meillä ole mistään perustavista uskon totuuksista muuta taetta kuin apostoliset ja profeetalliset Kirjoitukset. Myös SLEY:ssä koettiin vaikeita aikoja ja kipuilua erilaisten linjojen välillä. Tämä vaikutti työntekijävalintoihin ja myös Eeron aika siellä tuli päätökseen. Anssi Simojoki alkoi puhua itsestään ja meistä muista poispotkituista ”kulkurisaarnaajina”. Kirkon Herralla oli katsottuna kuitenkin parempaa Eeron elämään. Jumala avasi hedelmälliseen työhön, kun Simo Kiviranta vihki ”kulkurisaarnaaja” Eeron vastaperustetun Luther-säätiön katekeetaksi. Mutta tämäkin oli vain välivaihe. Säätiön työ laajeni herätyksen tavoin ja syntyi Lähetyshiippakunta. Olin jo kauan ymmärtänyt, ettei pappiskoulutusta saa sitoa yliopistoihin. Konsistorimme antamaksi tehtäväksi tuli vanhan ystäväni Eeron opettaminen ordinaatiota varten ja sitten seurakunnan paimeneksi. Piispa Risto vihki 4.3.2018 Eeron Turkuun Pyhän Paavalin seurakunnan pastoriksi avustamaan pastori Sebastian Grünbaumia. Jonkin ajan kuluttua tie vei johtavaksi pastoriksi Saloon Apostoli Johanneksen seurakuntaan. ”Kulkurisaarnaajasta” tuli paimen.

Apostolisen viran haltijoina isä Eero ja me hänen rinnallaan pastorit Harry ja Sakari olemme saaneet kokea apostoli Paavalin tavoin, miten seurakunnat ovat ottaneet vastaan ”niin kuin Jumalan enkelin, jopa niin kuin Kristuksen Jeesuksen”, Gal:4:14. Itse Herramme sanookin:” Joka kuulee teitä, se kuulee minua”, Luuk 10:16. Kun jubilaari isä Eero pysyy Jumalan pettämättömässä sanassa ja Kristuksen evankeliumissa hän saa tunnustaa: ”Minä ylistän virkaani”, Room 11:13. Tämä on Bibliasta. Sama kohta myöhemmän käännöksen mukaan kuuluu: ”Minä pidän virkaani kunniassa”

Sakari Korpinen

Pastori Apostoli Johanneksen lut. seurakunta

Kyseessä on lyhennetty teksti Sakari Korpisen esipuheesta juhlakirjassa.

Pyhän Paavalin lut. seurakunta järjestää pastori Eero Kaumin syntymäpäiväseurat  Turkuun Betel-kirkkoon sunnuntaina 26.11 klo.14.30 . Seuroissa puhumassa mm. piispa Risto Soramies, Sakari Korpinen, Heikki Haataja, Pekka Huhtinen ja Ville Melanen. Ohjelmassa lisäksi musiikkia ja kahvitus.- Luther-Kirjat Oy julkaisee juhlakirjan Kirjeitä paimenille.

Lisätiedot ja ilmoittautumiset oheisen artikkelin kautta

Nuorten kesäjuhlakampauksia Loimaalla elokuussa 2023. Kuva: Janne Koskela

Kun tulen koulusta, päällä on täysi härdelli. Kello on puoli neljä perjantaina, on siis täysin normaalia, että äiti istuu keittiön pöydän ääressä tekemässä viittäkymmentä täytettyä ruisleipää ja olohuoneesta kuuluu imuroinnin ääntä. Syksyn ensimmäinen koululais- ja nuortenilta on alkamassa kahden ja puolen tunnin päästä.

Hämeenlinnan Matteuksen seurakunta, kotiseurakuntani, järjestää illat, mutta lapsia ja nuoria tulee tänne hyvin monista paikoista. Toisille toiminta saattaa olla aivan naapurissa, toiset saavat istua autossa jopa puolitoista tuntia päästäkseen iltaan. Olen kuitenkin aivan varma, että nuortenillat ovat sen arvoisia. Sen lisäksi, että paikalla on muiden seurakuntien väkeä, on illoissa silloin tällöin myös muita vierailijoita. Itse olen useamman kerran pyytänyt iltaan käymään jonkun koulukaverini. Jotkut käyvät vain kerran eivätkä tule uudestaan, mutta jotkut saattavat käydä monta kertaa.

Aktiviteetteja, herkkuleipiä ja opetusta

Illat on jaettu kahteen osaan, koululaisiin ja nuoriin. Paikalla on kuitenkin myös paljon sekä aikuisia että alle kouluikäisiä lapsia. Koululaiset aloittavat iltansa opetuksella, me nuoret menemme ensin aktiviteettiin. Niinpä kellon lähestyessä kuutta siirryn läheiselle koululle, missä nuorien tämänkertainen aktiviteetti on.  Aktiviteetit vaihtelevat joka kerta. On ollut pihapelejä, korista, jalkapalloa, sählyä, pimeäpiilosta, pesäpalloa, frisbeegolfia, lautapelejä, askartelua. Silloin, kun ilta on meillä, minä ja veljeni tavallisesti ohjaamme aktiviteetin. Näin alkusyksystä olemme ulkona ja pelaamme pihapelejä.

Aktiviteettien jälkeen palaamme takaisin meille syömään iltapalaa. Leivät, jotka äiti teki aikaisemmin, ovat isolla hopeisella tarjottimella. Meidän syötäviemme lisäksi tarjolla on ihmisten mukanaan tuomia herkkuja. Jo nyt pino on huvennut huomattavasti ja kippo, jossa oli suklaata, on melkein tyhjä. Eteinen on täynnä kenkiä ja ilma tuntuu kuumalta niin monen ihmisen ollessa samassa tilassa. Poskeni alkavat heti punoittaa kuumasta. Otan ruokaa ja menen kavereideni kanssa huoneeseeni syömään, koska pöydissä ei ole tilaa. Ajattelen kavereitani, jotka käyvät näissä illoissa. Yksi on jokaisessa illassa, yksi asuu kaukana, mutta tulee silti iltoihin aina kun voi, yhteen tutustuin juuri näiden iltojen vuoksi. En ole varma, millainen suhteeni heihin olisi ilman nuorteniltoja.

Kun olemme syöneet, luvassa on opetus. Syksyn ja kevään opetuksilla on aina jokin teema, jota kaikki opetukset noudattavat. Pienempien puolella on viime vuosina käyty muun muassa Raamatun eläimet ja Raamatun punainen lanka, meidän viimeisin teemamme oli Suuria kysymyksiä Raamatun äärellä. Opetuksen pitäjät vaihtelevat.

Nuortenillat ovat tärkeitä

Koululaisillat ovat olleet minulle merkityksellisiä hyvin pienestä. En edes muista aikaa ennen iltoja. Vuosien aikana iltojen suosio on noussut, ja vaikuttaa siltä, että nyt tämä on tärkeää muillekin: kävijäkeskiarvo viime aikoina on ollut noin viisikymmentä henkeä. Se koostuu paitsi lapsista ja nuorista, myös aikuisista, jotka ovat tulleet paikalle paitsi kuskeiksi, myös kuuntelemaan opetusta ja keskustelemaan. Syksyllä nuortenillat ovat aina kiintopiste, jota odottaa. Joskus koulussa voi tuntea olonsa ulkopuoliseksi kristittynä, ja silloin nämä illat ja uskovaisten kaverien säännöllinen näkeminen auttaa. Sen jälkeen on aina helpompi muistaa, että ei ole ainoa.

Ester Nieminen,

Pyhän Matteuksen luterilainen seurakunta, Hämeenlinna

Satuin vuosia sitten kuulemaan junanvaunussa keskustelun, jota olen sen jälkeen pohtinut usein. Käytävän toisella puolella istuvalla, eläkeikäisistä naisista ja miehistä koostuvalla iloisella ystäväporukalla riitti juttua elämän eri osa-alueista. Keskustelu oli sen verran vilkasta, että sitä oli vaikea olla kuulematta ja kuuntelematta.

Loppumatkasta seurueen puhe kääntyi lapsuusaikoihin ja siihen, miten erilainen nykymaailma on verrattuna siihen maailmaan, johon he syntyivät. Yksi miehistä lausui sanat, jotka jäivät soimaan päässäni: ”Kun me olimme nuoria, me kunnioitimme vanhempia. Nyt, kun me olemme vanhoja, me kunnioitamme nuorempia. Meidän aikamme ei tullut koskaan.”

Meidän aikamme ei tullut koskaan – miten pysäyttävä ja viiltävä analyysi! Näiden sanojen lausuja ja hänen ikätoverinsa kasvoivat maailmassa, jossa lapsia ja nuoria opetettiin kunnioittamaan vanhempia ihmisiä ja arvostamaan heitä. He tyytyivät osaansa luottaen siihen, että heidän itse vanhetessaan tuo sama kunnioitus ja arvostus tulisi heidän osakseen. Vaan kuinka kävikään. Kaikki kääntyi päälaelleen, eivätkä nuoret enää pitäneetkään kiinni maailman sivu vallinneesta järjestyksestä: he eivät enää kunnioittaneet vanhuksia ja pyrkineet oppimaan näiltä, vaan vaativat tuon kunnioituksen itselleen ja ikäisilleen.

Synnyin itse 80-luvulla, aikana, jolloin vanhempien ihmisten kunnioittamisen kulttuuri oli jo suurelta osin murenemassa. Minulla oli onneksi viisaat vanhemmat, jotka opettivat minut niiamaan isovanhemmilleni, teitittelemään vanhuksia ja ottamaan kahvipöydästä vasta heidän jälkeensä. Nämä olivat vain ulkonaisia tapoja, mutta viesti oli selvä: vanhukset ovat kunnioituksen ja arvostuksen arvoisia. Samankaltaista tapakulttuuria tahdon opettaa omille lapsilleni ja toivon, että he opettavat sen vuorostaan omille lapsilleen.

Arki on täynnä hyviä tilaisuuksia harjoitella tätä järjestystä. Kerron esimerkin omasta perheestäni. Olen innokas sisustaja ja remontoija, ja pienet tyttäreni ovat selvästi perineet tämän ominaisuuden. Muistan hyvin ajanjakson, jolloin huoneesta poistuessani jouduin aina muistuttamaan heitä siitä, etteivät he siirtelisi huonekaluja, kerrossänkyä ainakaan. Tyttärilläni on myös vahvoja mielipiteitä makuasioissa ja he yrittävät usein vaikuttaa kotimme sisustusvalintoihin. Olen kuitenkin kertonut heille, että vaikka kuuntelenkin heidän ehdotuksiaan, teen päätöksen itse. Minulle on jo riittävän kova pala, etten voi toteuttaa kaikkia visioitani täysin vapaasti, vaan joudun ottamaan huomioon mieheni melko erilaisen maun. Olen selittänyt tytöille, että nyt on minun vuoroni ja aikani olla vastuussa kodista. Kun he kasvavat, he saavat oman kodin, josta he saavat olla vastuussa. Silloin on heidän vuoronsa.

Jumala on tahtonut turvata kunnioittamisen ketjun erityisesti antamalla neljännen käskyn: ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi, että kauan eläisit siinä maassa, jonka Herra, sinun Jumalasi, sinulle antaa” (2. Moos. 20:12). Lapset kunnioittavat vanhempiaan, ja kun heistä tulee vanhempia, käsky suojelee vuorostaan heitä. Tällaista järjestystä seuraa siunaus. Kaikki eivät saa vanhemmuuden kutsumusta tai pääse muutoin nauttimaan kunnioitusta johtajina tai esivallan edustajina. Mutta kaikki, jotka saavat Jumalalta elinvuosia, saavat elämänsä lopulla olla vanhuksia. Juuri tuohon elämänvaiheeseen, johon ei inhimillisesti ajateltuna sisälly suurta loistokkuutta, voimaa tai vastuuta, Jumala on liittänyt erityisen kunnian. Hän on tahtonut pitää huolta siitä, että kaikkien vuoro tulee joskus: myös niiden, jotka eivät elämässään ole saaneet osakseen kunniaa muissa rooleissa. En koskaan unohda, miten nyt jo edesmennyt isoisäni liikuttui kyyneliin, kun mieheni, silloinen sulhaskokelas, teititteli häntä ensi tapaamisella. Koko aikuisikänsä kartanonherran tyttären kanssa naimisissa ollut rekkakuski ei ollut tottunut ajatukseen, että hän kuuluisi teititeltäviin. Nyt hän kuului, sillä hän oli vanhus.

J.L. Runeberg on aikoinaan kirjoittanut näin: ”Kunnioita vanhusta, jos ei muun vuoksi, niin ainakin siksi, että hän niin kauan on kantanut elämän taakkaa.” Kristityllä on vielä parempi syy kunnioittaa vanhuksia. Se syy on myös parempi kuin toivo siitä, että oma vuoro nauttia kunnioitusta koittaa kerran. Kristittyinä kunnioitamme vanhuksia ennen kaikkea siksi, että niin tekemällä tunnustamme sen kunnian, jonka Jumala itse on vanhuksille antanut. ”Nouse harmaapään edessä ja kunnioita vanhusta sekä pelkää Jumalaasi”, opetetaan 3. Mooseksen kirjassa (19:32). Ihmisten kunnioittamisessa on lopulta aina kyse siitä, että heidän Luojansa saa kunnian. Kun kunnioitamme heitä, joita Jumala on käskenyt kunnioittaa, kunnioitamme itse Jumalaa.

Olkoon siis seurakunta paikka, jossa kunnioittamisen ketju ei katkea ja jossa tämän päivän vanhukset saavat sen kunnioituksen, joka heille lapsina luvattiin. Olkoon se paikka, jossa lapsia ja nuoria rakastetaan, mutta jossa heitä myös opetetaan odottamaan omaa vuoroansa ja aikaansa. Olkoon se paikka, jossa vanhusten elämänviisaus ja koeteltu hurskaus pääsevät kuuluviin ja jossa nuoremmat haluavat oppia vanhemmilta. Ja olkoon se paikka, jossa kunniaa ei jaeta elinvoiman, yhteisön hyödyttämisen tai potentiaalin perusteella vaan Jumalan Sanan perusteella.

Ida Heikkilä

Keskustelin erään ystävän kanssa, joka oli ollut vuosia sitten mukana seurakunnassamme. Nyt hänellä oli toinen hengellinen koti. Hän kertoi muistelevansa hyvällä erityisesti yhtä Lähetyshiippakunnassa kokemaansa asiaa. Mikä se oli? Ehdin miettiä mielessäni eri vaihtoehtoja, kuten selkeä linja ja vahva opetus. Mutta vastaus yllätti. Ilo! Ystävä oli kokenut iloa kirkossamme. Jäin miettimään tuota havaintoa. Onhan omassa mielessäni useimmin pinnalla vaikeudet, taistelut ja inhimillinen hätä kuin ilo. Olisihan se iloinen asia, jos meidät tunnettaisiin iloisena Lähetyshiippakuntana – hilpeinä hiippisläisinä, kuten nuoremmat voisivat asian ilmaista. Miten se sopii yhteen edustamamme vakavahenkisen kristillisyyden kanssa? Onhan maailman mahdoton yhdistää iloa niiden kasvoille, jotka kilvoittelevat aralla omallatunnolla Jumalan sanan kanssa. Ehkä me kristittyinä joskus turhaan tuemme tätä kivikasvoisen kristityn karikatyyriä. Miten meiltä voisikaan puuttua ilo, kun se on Pyhän Hengen lahja kastetuille kristityille (Gal.5:22).

Silti puhe ilosta kääntyy helposti ilottomaksi. Se voi muuttua vaatimukseksi tai itsetarkkailuksi. Mikä olisi ilottomampaa kuin jatkuvasti ja tekopirteästi kuulla kehotusta iloon? Ilo voi myös vääntyä ohjelmaksi ja julkisuuskuvateemaksi. Siitä voi tulla pakokeino kirkolle olla kohtaamatta närää ja kiukkuakin herättäviä kysymyksiä. Mikä voisi olla murheellisempaa kuin iloon keskittymisen nimessä vaieta Jumalan sanan osoittamista kipeistä asioista? Mistä siis iloa Lähetyshiippakuntaan? Saisinko ehdottaa, että aloitetaan siitä, ettei keskitytä iloon. Ilon tarkkaamisen tilalle tarjoaisin työnäkyämme: jumalanpalvelus elämäksi ja seurakunta kodiksi.

Ilo on Jeesuksessa

”Minä iloitsin, kun minulle sanottiin: ”Menkäämme Herran huoneeseen.” (Ps.122:1) Tämän psalmin jakeen usein rukoilen ennen messun alkua. On riemu tulla Herran kasvojen eteen. Ilo on Jeesuksessa. Ilo on syntien anteeksisaamisessa. Jos Jumalan enkeleillä on ilo yhdestä syntisestä, joka tekee parannuksen (Luuk.15:7), kuinka suuri ilo onkaan, kun seurakuntana tunnustamme syntimme ja uskomme synninpäästön sanan! Ilo on siinä, että enkelien ja kaikkien pyhien kanssa saamme olla osallisia jo nyt taivaan juhla-ateriasta. Minun ei tarvitse kuulla sanaakaan ilosta, sillä Jeesuksen armo, hyvyys ja rakkaus tuovat mukanaan myös ilon, joka voi välillä läikkyä kasvoillekin.

”Iloitsen kaikkien teidän kanssanne.” (Fil.2:17) Paavali tiesi, että ilo Herrassa oli hänen väkevyytensä. Mutta tämä ilo oli tarkoitettu jaettavaksi seurakunnan kanssa ja keskellä. Seurakunnan ilmapiiri kertoo, jännitämmekö toisiamme vai emme. Ajattelen, että jos ja kun meillä on seurakunta kotina, se tuo turvallisuuden ja vapauden jakaa iloa. Ei tarvitse aristella ja jäykistellä vaan on hyvä olla yhdessä. On usein hauskaakin jakaa elämää ja kristityn vaelluksen ihmeellisyksiä. Missään en olekaan kokenut sellaista huumoria ja välittömyyttä kuin työtovereitteni ja seurakuntiemme keskellä. Ilo on nähdä uusia kasvoja penkissä. Ilo on kuulla, millä tavoin Herra on ihmisiä johdattanut seurakunnan yhteyteen. Ilo on yhdessä olla Herran käytössä. Yhdessä jaettujen vastusten ja surujen keskellä kantaa yhteinen hiljainen ilo, jota kukaan ei voi viedä. Olemme autuaita Jumalan lapsia matkalla yhteiseen kotiin!

Iloisin asia kuitenkin on, että vaikka sinun ilon ja surun, riemun ja tylsyyden tunteesi vaihtelevat, Jeesuksen ilo ei katoa. Vielä enemmän kuin sinä iloitset hänestä, hän iloitsee sinusta. Hänen ilonsa on antaa itsensä, veriarmonsa ja johdatuksensa sinulle. Mitä hän päivästä toiseen sinusta sanookaan: ”Sinä olet hänen ilonsa, rakkaudessaan hän tekee sinut uudeksi, hän iloitsee, hän riemuitsee sinusta.”(Sef.3:17)

Voisiko Lähetyshiippakunta tulla tunnetuksi, että tällaista Jeesusta me julistamme ja uskossa omistamme!

Olen kuullut monta kertaa, kuinka Lähetyshiippakuntaa on syytetty pappiskeskeisyydestä. Monia syytöksiä vastaan tekee mieli puolustautua ja sanoa, ettei syytöksen esittäjä taida nyt oikein olla perillä asiasta. Mutta tämän syytöksen esittäjät – olivatpa he asiasta perillä tai eivät – ovat aivan oikeassa! Lähetyshiippakunnan seurakunnissa eletään todellakin pappiskeskeistä elämää, useammassakin merkityksessä.

Seurakunta – kuninkaallinen papisto

Jokaisessa seurakunnan jumalanpalveluksessa on kyseessä kuninkaallisen papiston kokoontuminen. Apostoli Pietari kirjoittaa:”Mutta te olette ’valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, omaisuuskansa, julistaaksenne sen jaloja tekoja’, joka on pimeydestä kutsunut teidät ihmeelliseen valkeuteensa; te, jotka ennen ’ette olleet kansa’, mutta nyt olette ’Jumalan kansa’, jotka ennen ’ette olleet armahdetut’, mutta nyt ’olette armahdetut’.” (1Piet 2:9-10)

Vanhassa testamentissa papistoon kuului vain ylipappi Aaronin jälkeläisiä. Vain heillä oli pääsy Jumalan temppelin pyhille paikoille. Vain heidän osaansa kuului palvella temppelin monissa erikseen määritetyissä tehtävissä. Vanhan liiton papit vihittiin tehtäväänsä pesemällä heidän ruumiinsa vedellä ja pirskottamalla heidän vaatteilleen uhriverta ja öljyä. Näin he saattoivat astua pyhän Jumalan eteen ja toimittaa temppelissä palvelustaan.

Raamatun mukaan uuden liiton aikana kaikki kristityt ovat pappeja. Meidät on kasteessa pesty puhtaaksi ei vain ruumiin liasta vaan synnin saastasta. ”He ovat pesseet vaatteensa ja valkaisseet ne Karitsan veressä” (Ilm 7:14). Meille, jotka emme ole Aaronin jälkeisiä, on annettu Jumalan lapsen asema ja meidät on Pyhällä Hengellä pyhitetty pavelemaan Jumalaa. Meillä on lupa tulla Herran huoneeseen ja kutsumuksenamme on osallistua monin eri tavoin palvelustyöhön Herran edessä.

Meitä kehotetaan ”rakentumaan elävinä kivinä hengelliseksi huoneeksi, pyhäksi papistoksi, uhraamaan hengellisiä uhreja, jotka Jeesuksen Kristuksen kautta ovat Jumalalle mieluisia.” (1Piet 2:5) Jotta tämä voisi tapahtua apostoli kutsuu meitä ”halajamaan sanan väärentämätöntä maitoa” ja ”tulemaan hänen tykönsä, elävän kiven tykö, jonka ihmiset tosin ovat hyljänneet, mutta joka Jumalan edessä on valittu, kallis.” (1Piet 2:2,4)

Kun sinua kutsutaan jumalanpalvelukseen, sinua kutsutaan Herran huoneeseen osana pyhää papistoa: kuulemaan Jumalan sanaa, tulemaan Kristuksen tykö, julistamaan Hänen pelastustekojaan, elämään armahdettuna Jumalan kansana ja uhraamaan hengellisiä uhreja kiittäen ja ylistäen Jumalaa sekä palvellen lähimmäistä.

Osallistuessaan jumalanpalvelukseen jokainen seurakuntalainen osallistuu tähän papilliseen palvelustyöhön. Eivät ainoastaan käytännön tehtävissä palvelevat suntiot, siivoojat, kanttorit, pyhäkouluopettajat, kahvittajat, äänittäjät ynnä muut nimettyjen tehtävien hoitajat, vaan aivan jokainen seurakuntalainen palvelee pappina avatessaan suunsa rukoukseen ja uskontunnustukseen, liittäessään äänensä virren veisuuseen, kiitokseen ja ylistykseen. Eikä pappispalvelus pääty messun loppuessa, vaan silloin meidät lähetetään jatkamaan samaa palvelusta koko maailman hyväksi. Niin pappiskeskeistä on seurakuntiemme elämä, että jos tämä papisto otettaisiin seurakunnasta pois, mitä sinne jäisi? Ei mitään.

Kristus – ylimmäinen pappimme

Vanhan liiton papistoa johti ylimmäinen pappi. Hänet oli ”ihmisten joukosta otettu, asetettu ihmisten puolesta toimittamaan sitä, mikä Jumalalle tulee, uhraamaan lahjoja ja uhreja syntien edestä” (Heb 5:1) Vain ylipapilla oli lupa mennä kerran vuodessa temppelin kaikkein pyhimpään, sovituksen paikkaan. Hänen tehtävänään oli kantaa toimittamansa syntiuhrin veri pyhän Jumalan eteen.

Hebrealaiskirje opettaa, että Kristus on tullut meidän ylimmäiseksi papiksemme. Hän, Jumalan Poika syntyi ihmiseksi, voidakseen hoitaa ylipapin tehtävät. Hän on toimittanut kertakaikkisen syntiuhrin antautumalla itse viattomana surmattavaksi meidän syntiemme tähden. Hän on sovittanut kaikki synnit, sillä hän ”meni, ei kauristen ja vasikkain veren kautta, vaan oman verensä kautta kerta kaikkiaan kaikkeinpyhimpään ja sai aikaan iankaikkisen lunastuksen.” (Heb 9:12) Kristuksen tähden Jumala antaa meille meidän syntimme anteeksi!

Eikö tämä ole meidän seurakuntiemme kaikkein keskeisin sanoma? Juuri tällaista ylimmäistä pappia me kaikki tarvitsemme. ”Kun meillä siis on suuri ylimmäinen pappi, läpi taivasten kulkenut, Jeesus, Jumalan Poika, niin pitäkäämme kiinni tunnustuksesta. Sillä ei meillä ole sellainen ylimmäinen pappi, joka ei voi sääliä meidän heikkouksiamme, vaan joka on ollut kaikessa kiusattu samalla lailla kuin mekin, kuitenkin ilman syntiä. Käykäämme sentähden uskalluksella armon istuimen eteen, että saisimme laupeuden ja löytäisimme armon, avuksemme oikeaan aikaan.” (Heb 4:14-16)

Kristuksen tähden meillä on lupa tulla pelkäämättä Jumalan eteen. Hän on avannut tien kaikkein pyhimpään, ei vain itselleen, vaan koko pyhälle papistolle. Ei vain kerran vuodessa, vaan joka hetki tuo tie on auki. Meidän osanamme on toki syntiemme tunnustaminen syntimme, mutta rohkenemme sen tehdä, koska ylimmäinen pappimme on valmistanut meille syntien anteeksiantamuksen. Sitä hän jakaa meille seurakunnassaan viikosta toiseen puhtaasti julistetun evankeliumin sanan ja oikein toimitettujen sakramenttien kautta. Niin pappiskeskeistä on seurakuntiemme elämä, että jos tämä ylimmäisen papin palvelutyö otettaisiin seurakunnasta pois, mitä sinne jäisi? Ei mitään.

Pastori – Sanan palvelija

Yllättävää voi olla se, että siitä seurakunnan palvelijasta, jota me olemme tottuneet nimittämään papiksi, Jumala puhuu aivan muilla sanoilla. Raamatussa pastorista käytetään sellaisia sanoja kuin paimen, evankelista, kaitsija, vanhin, palvelija tai opettaja, mutta ei koskaan sanaa pappi tai ylipappi.

Seurakunnan pastorikin on toki pappi kasteensa perusteella, ja siinä roolissaan hän osallistuu jumalanpalvelukseen yhdessä muun seurakunnan rinnalla tunnustaen omat syntinsä ja oman uskonsa, liittäen oman äänensä virsiin ja rukouksiin. Sanan julistamista ja sakramenttien jakamista hän ei kuitenkaan hoida siksi, että hän on pappi, vaan siksi koska hänet on vihitty Sanan palvelijan virkaan ja asetettu palvelemaan Herran eteen kokoontuvaa papistoa Kristuksen armonvälineillä: Jumalan sanalla, kasteella, synninpäästöllä ja ehtoollisella.

Pastorin tehtävänä on siis unohtaa oma äänensä ja omat toiveensa. Hänet on vyöttänyt toinen, joka vie hänet sinne minne hän itse ei välttämättä aina tahtoisi. Asettumaan seurakuntaa vastapäätä ja palvelemaan sitä Kristuksen suuna ja käsinä Herransa tahdon mukaan. Tätä auttaa se, että hänet puetaan liturgisiin vaatteisiin, jotka kätkevät hänet valtaosin sisäänsä. Samalla nuo vaatteet muistuttavat koko papistoa siitä, että pastori ei edusta itseään, vaan että Kristus on se, joka armonvälineiden kautta puhuu ja palvelee. Todellakin, pastorin uskollisen viranhoidon kautta kuninkaallinen papisto saa sanassa ja sakramenteissa vastaanottaa kuninkaansa ja ylimmäisen pappinsa Kristuksen kaikkine lahjoineen.

Pastori on yksi Kristuksen lahjoista seurakunnalle. (Ef 4:11) Hän on ”Kristuksen käskyläinen ja Jumalan salaisuuksien huoneenhaltija” (1Kor 4:1) sinun ja toisten seurakuntalaisten hyväksi, jotta yksikään Herran temppelissä ei jäisi paitsi Herransa armon aarteista. Siellä missä sekä papisto että pastori ymmärtävät oikein oman kutsumuksensa ja hoitavat uskollisesti omat tehtävänsä, siellä ei tarvitse kiistellä vallasta tai kilpailla seurakunta-ruumiin eri jäsenten erilaisten tehtävien arvostuksesta. Siellä ylimmäinen pappimme Kristus hallitsee sanallaan ja koko palvelusväki saa ruokaosansa ajallaan jokaisen tullessa toisen palvelemaksi.

Niin pappiskeskeistä on seurakuntiemme elämä, että jos paimenviran hoitaja otettaisiin seurakunnasta pois, koko pyhä papisto kokoontuisi kiireesti rukoilemaan ja anomaan, että ylimmäinen pappimme Kristus lahjoittaisi sille pian uuden uskollisen sananpalvelijan. Koska jos seurakunta jäisi tyystin ilman Jumalan sanan kuulemista ja sakramenttien vastaanottamista, mitä sille jäisi? Ei mitään.

Pastori Ville Typpö

”Älä uhraudu loputtomasti toisten vuoksi”, ”Voi hyvänen aika jos vaimo uhrautuu siksi että miehellä on joku työ” ja ”Esimies uhrautuu ja tekee kaiken itse” – tässä esimerkkejä uhrautumiseen liittyvistä nopean nettihaun tuloksista. Huomaatko, että niissä kaikissa puhutaan uhrautumisesta kielteisessä merkityksessä?

Suhtautumisessa uhrautumiseen on viime vuosikymmeninä selvästi tapahtunut muutos. Sotavuosien puhe rintamalla annetusta arvokkaasta uhrista isänmaalle ei enää nykypäivänä sovi monenkaan suuhun eikä naista, joka kertoo uhranneensa työuransa perheensä vuoksi, enää ihailla vaan surkutellaan. Uhrautuminen nähdään selvästi toimintana, jossa ihminen luopuu ympäristön paineessa jostakin hänelle itselleen tärkeästä ja aiheuttaa siten itselleen vahinkoa. Uhrautuja elää vajaateholla, oman potentiaalinsa kieltäen ja muiden pillin mukaan tanssien.

Oma lukunsa on uhriutuminen: tila, jossa ihminen kokee voimakkaasti olevansa olosuhteiden, muiden ihmisten tai elämän itsensä uhri. Hän syyttää kaikista vastoinkäymisistä ja epäonnistumisista muita eikä näe omaa osuuttaan niissä. Uhriutuja asettaa hyvin herkästi itsensä uhrin asemaan – sellaisissakin tilanteissa, joissa ympäristö ei välttämättä tunnista kaltoinkohtelua. Nykyistä maailmanmenoa seuratessa vaikuttaa siltä, että siinä missä vapaaehtoisen uhrautujan rooli ei istu kovin monelle, siinä yhä useampi kantaa mielellään olosuhteiden uhrin viittaa.

Kristillinen usko edustaa nykyään monessa asiassa vastakulttuuria, ja niin on tässäkin tapauksessa. Uhri ja uhrautuminen ovat, kuten tiedämme, aivan keskeisiä kristinuskon elementtejä. Taivaallinen Isä rakasti luomiaan ihmisiä niin paljon, ettei säästänyt omaa Poikaansakaan vaan antoi hänet kuolemaan kaikkien meidän puolestamme (Room. 8:32). Jeesus Kristus antoi itsensä sovitusuhriksi; hänen uhriverensä puhdistaa meidät kaikesta synnistä (1. Joh. 1.7). Armahdetut syntiset on kutsuttu elämään Jumalalle ja palvelemaan Häntä. Paavali kirjoittaa: ”Niin minä Jumalan armahtavan laupeuden kautta kehoitan teitä, veljet, antamaan ruumiinne eläväksi, pyhäksi, Jumalalle otolliseksi uhriksi; tämä on teidän järjellinen jumalanpalveluksenne. Älkääkä mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä” (Room. 12:1–2).

Meitä siis kehotetaan antamaan ei vain osaa itsestämme vaan koko ruumiimme ja elämämme uhriksi Jumalalle, muiden ihmisten hyväksi. Tämä on pelottava kehotus, sillä ajatus siitä, että uhrautuminen on meille vahingollista, on meihin syvään juurtunut. Miten voisimme uskaltaa uhrautua ilman, että samalla ahdistumme ja muutumme katkeriksi marttyyreiksi? Uskon, että vastauksena tähän ovat vapaus ja rohkeus.

Aito ja pitkällä tähtäimellä kestävä uhrautuminen syntyy vapaudesta. Pakotetusta uhrautumisesta ei seuraa mitään hyvää. Jeesusta ei pakotettu uhraamaan itseään, vaan Hän antoi itsensä vapaaehtoisesti, rakkaudesta Isään ja meihin. Itsensä voi antaa vapaaehtoisesti vain sellainen, joka on rohkea. Rohkeus taas on uhkarohkeutta, jos se ei perustu Jumalaan, joka on elämän ainoa kestävä perusta. Jeesus lupaa, että itsensä antavan ei tarvitse olla huolissaan: ”Joka varjelee elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä” (Matt. 10:39). Tämä on ihmeellinen ja rohkaiseva lupaus: itsensä antava ei menetäkään itseään, vaan löytää Jumalan ja Hänessä myös itsensä!

Rohkeus liittyy myös kysymykseen identiteetistä: siitä, kuka minä olen. Tänä sekavana aikana, jona ihmisen identiteettiä pidetään muovailuvahana, jota kukin muokkaa haluamallaan tavalla, kristinusko tarjoaa taas kerran yksinkertaisen ja kauniin vastauksen käsillä olevaan ongelmaan. Paavalin sanoin me ”elämme, olemme ja liikumme” Jumalassa (Apt. 17:28). Jos menetänkin itseni, en jää pimeyteen ja tyhjyyteen, vaan elän Hänessä, joka on rakkaus ja valo.

Rohkeus astua oman itsen ulkopuolelle edellyttää myös inhimillistä viisautta ja itsensä tuntemista. Nykyään puhutaan paljon omien rajojen asettamisesta ja niiden tunnistamisesta. Onkin hyvä pohtia, missä oman tahdon ja muiden toivomusten välinen raja kulkee: missä päätyn minä ja missä alkaa toinen. Ihmisellä, joka arvostaa itseään ja tietää, että hänellä on rajat, on edellytyksiä uhrautua. Toisaalta taas ihminen, joka pelkää omien rajojensa ja minuutensa kadottamista, ei uskalla joustaa omista rajoistaan toisen hyväksi. Omien rajojen tunnistamista ja toisten rajojen kunnioittamista onkin hyvä harjoitella perheissä ja seurakunnissa. Uskon, että tämä on paras tapa kasvattaa sukupolvea, joka uskaltaa tarpeen tullen uhrautua asian puolesta, jonka näkee tärkeäksi. Vapaaehtoinen itsensä uhraaminen on kaunis ja arvokas lahja, jota ilman seurakuntamme, avioliittomme ja perheemme eivät tule toimeen.

Tätä tekstiä kirjoittaessani muistin, että keittiön kaapissamme on muki, jonka sain eräästä amerikkalaisesta Missouri Synodin seurakunnasta vieraillessani siellä reilut 10 vuotta sitten. Vierailuni sattui kansainväliselle naistenpäivälle, ja sain muiden seurakunnan naisten tavoin lahjaksi mukin, johon on kirjoitettu rukous. Tuon rukouksen käännös sopii hyvin tämän kirjoituksen päätteeksi, niin miehille kuin naisillekin.

”Herra, tee minusta rauhasi välikappale. Anna minun kylvää rakkautta sinne, missä on vihaa. Parantumista sinne, missä on haavoja. Uskoa sinne, missä on epäuskoa. Toivoa sinne, missä on epätoivoa. Valoa sinne, missä on pimeyttä. Ja iloa sinne, missä on surua. Oi pyhä Jumala, anna minun ennemmin lohduttaa kuin etsiä lohdutusta, ymmärtää ennemmin kuin etsiä ymmärretyksi tulemista, rakastaa ennemmin kuin etsiä rakastetuksi tulemista. Sillä antaessamme me saamme ja anteeksi antaessamme me saamme anteeksi. Ja kuollessamme me synnymme ikuiseen elämään.”

Ida Heikkilä

Lähetyshiippakunnan Kesäjuhlaa vietetään Loimaan evankelisella kansanopistolla 4. – 6. elokuuta. Juhlaa on rakentamassa lähes 300 vapaaehtoista eri talkootiimeissä. Pyysimme muutamaa tiiminvetäjää kertomaan, mikä saa heidät antamaan aikaansa ja osaamistaan Kesäjuhlan hyväksi. Kenelle he suosittelevat juhlaan osallistumista – niin talkoolaisena kuin juhlavieraana?

Anna järjestää ruokailua juhla-alueella.

Anna Rauha, Luukkaan luterilainen seurakunta:

– Ensimmäisessä Kesäjuhlassa talkoilin Infotiimissä. Kun minua viime vuonna pyydettiin Kenttäruokailun tukitiimin vetäjän tehtävään, työmäärä oli suurempi kuin kuvittelin, mutta mahtava tiimimme selvisi hienosti. Tänä vuonna tiimimme on isompi, enkä siis vastaa tämän tiimin asioista yksin, vaan muutaman taitavan ja ahkeran vapaaehtoisen kanssa.

Tehtäviä löytyy kaikenlaisille ihmisille. Ennalta ei tarvitse osata, vaan talkoolaiset perehdytetään tehtäviin. Yksin ei tarvitse tehdä, sillä kaikissa tehtävissä toimitaan pienissä ryhmissä. Kenttäruokailussa tarvitsee vain iloista mieltä ja kykyä ojentaa tarvikkeita pöydän yli.  Tarjotinten pyyhkiminen sopii vaikka yhteiseksi puuhaksi vanhemmalle ja lapselle. Soppakattiloiden kantajilta vaaditaan voimaa, mutta kahvi- ja makkarapisteillä eduksi ovat iloinen ja palvelualtis työote. Jotta myös talkoolaisilla olisi mahdollisuus osallistua juhlan ohjelmiin,  joka tiimiin tarvitaan riittävästi talkoolaisia ja varavastuunkantajia.  Jotta Kenttäruokailutiimikin ehtii osallistua messuun, pääsevät he ehtoolliselle ensimmäisenä, ja lähtevät sitten palvelemaan ruokailijoita yläkentälle.

Suosittelen Kesäjuhlaa ihan kaikille. Juhliin voi osallistua paitsi paikan päällä, myös verkkolähetysten kautta siellä, missä tuona viikonloppuna (tai sen jälkeen) sattuu olemaan. Juhliin voi osallistua myös auttamalla juhlien käytännön järjestelyissä ennen juhlia, juhlien aikana ja jälkeen. Tärkeä osallistumisen tapa on kantaa juhlat esirukouksissa Jumalan eteen.

Minusta parasta on yhteen tuleminen, puhdas, syvällinen opetus ja yhdessä veisaaminen. Kesäjuhlat ovat tapa koota koko Lähetyshiippakunnan väki yhteen. Itse koen, että yhteen tuleminen auttaa vahvistamaan yhteisöllisyyttä myös seurakuntatasolla.

Miikkael palvelee Kesäjuhlan musiikkitiimissä.

Miikkael Halonen, Pyhän Tuomaksen luterilainen seurakunta:

– Pastoreiden ja kokeneempien vastuunkantajien esittämä kutsu sekä rakkaus musiikkityöhön innostivat minua ryhtymään tiiminvetäjäksi nyt toista kertaa. Talkoolaisena olen ollut ensimmäisestä Kesäjuhlasta alkaen.Tiimi sopii kaikille musiikin lahjaa harjoittaville, kuorolaisille, kanttoreille ja instrumentalisteille. Juhlavieraatkin osallistuvat laulajan tai kuuntelijan roolissa.

Tulemme tänä vuonna juhlille Eerika-vaimoni ja huhtikuussa syntyneen Samuelin sekä elokuussa kaksi vuotta täyttävän Elsan kanssa. Odotan erityisesti lain ja evankeliumin julistusta sekä seurakunnan yhteistä laulua ja Kristus-keskeistä soittoa. Ne kuuluvat yhteen kristittyjen arjessa ja juhlassa erottamattomasti, niin kuin Lutheria seuranneet ovat aina sanoneet.

Koen itse ”avaralla paikalla” olemista erityisesti Herran pöydässä, mutta myös tutkiessani klassisen kirkkomusiikin historian aarteita. Kristuksen sana ja taivaalliset soittimet resonoivat vanhoissa sävellyksissä ja kirjoituksissa Jumalan armosta niin ehtymättömästi, että ruumiini ja sieluni aivan hypähtävät innosta ja ikiaikaisista koraalimelodioista. Niiden kautta pääsemme osaksi samasta avarasta kuulon valtakunnasta, jonka jäseninä monet luterilaiset muusikot, kuten Michael Praetorius ja Johann Sebastian Bach, ovat riemuinneet, kiittäneet ja julistaneet Herran tekoja jo ennen meitä. Kesäjuhlaan kannattaa osallistua kaikkien, jotka janoavat aitoa ja avaraa armoa. Kesäjuhlilla saamme olla ilon tervehtimiä, Herran ilon, josta apostoli Paavalikin puhuu.

Johannes vetää yövalvontatiimiä.

Johannes Typpö, Markuksen seurakunta:

– Toimin tämän kesän juhlilla Yhtenäiskoulun yövalvonta -tiimin vetäjänä. Olen aiemmin ollut kerran talkoolaisena, ja nyt ensimmäistä kertaa tiiminvetäjänä. Halusin ottaa hieman enemmän vastuuta, joten ajattelin tiiminvetäjän roolin olevan minulle sopiva. Päädyin tähän tiimiin, koska se ei vaadi liian suuria ponnisteluita. Tunnen myös paljon nuoria aikuisia, jotka ovat innokkaita valvomaan öitä, joten vapaaehtoisten löytäminen lienee suhteellisen helppoa. Tässä tiimissä niin tiiminvetäjä kuin talkoolaiset ehtivät hyvin osallistumaan päivän ohjelmiin, kun suurin osa valvonnasta tapahtuu kätevästi yöllä. Vähäinen unimäärä tekee tietenkin myös Kesäjuhlasta ikimuistoisemman tapahtuman.

Mielestäni Kesäjuhlat ovat kirkkomme yhteisöllisyyden kannalta keskeisiä. On hienoa tutustua ihmisiin toisista seurakunnista ja nähdä, että kirkossamme todella on kävijöitä. Parasta on vanhojen ja uusien ystävien näkeminen. Suosittelen ihan jokaista osallistumaan. Nähdään Loimaalla!

Kalle on suunnitellut Kesäjuhlan logon ja toimii myös liikenteenohjaajana.

Kalle Rautavuori, Hyvän Paimenen luterilainen seurakunta:

– Olen aiemmin ollut kolmesti talkoolaisena, ja tänä vuonna ensimmäinen kerta Liikenteenohjauksen tiiminvetäjänä. Olen myös suunnitellut Kesäjuhlan teemakuvan. Johtoryhmä pyysi minulta ehdotuksia ja valitsi niistä parhaiten sopivan. Olen aiemminkin ollut mukana juhlakuvan ideoinnissa. On mielenkiintoista pohtia, miten teemaa saa avattua kuvan kautta.

Liikenteen ohjauksessa tarvitaan vastuuntuntoa ja täsmällisyyttä. Jämäkkä, mutta ystävällinen asiakaspalveluasenne auttaa, kun usein auto haluttaisiin aivan juhlateltan viereen. Tiimissämme aamupäivät ovat kiireisiä ja silloin tiiminvetäjä ei ohjelmaan ehdi osallistua. Iltaa kohti liikenne hiljenee ja silloin jää aika enemmän muuhun. Tärkeää olisi saada riittävän paljon talkoolaisia, jotta vuorot eivät veny liian pitkiksi. Kesäjuhla on tärkeä, koska se kokoaa väkeä yhteen koko Suomesta. On hyvä mahdollisuus tavata tuttuja ja tutustua uusiin ihmisiin.

Anna järjestää ohjelmaa alle kouluikäisille lapsille.

Anna Laaksonen, Hyvän Paimenen seurakunta:

– Olen ollut alle kouluikäisten ohjelmassa mukana kolmesti, nyt toista kertaa tiiminvetäjänä. Tiiminvetäjäksi päädyin kiinnostuksesta suunnitella ja toteuttaa lastenohjelmaa alle kouluikäisille. Se on sellainen suuri pyhäkoulu. Tässä yhdistyy luovuus ja Raamatun opettaminen tavalla, josta koen saavani ja oppivani. Yhdessä toimiminen ja suunnittelu on hedelmällistä ja opettavaista. Alle kouluikäisten lastenohjelmatiimi sopii jokaiselle, joka viihtyy lasten touhukkaassa ja iloisessa seurassa. Erikoistaitoja ei tarvita, vaan ihmisiä, joita yhdistää halu järjestää ohjelmaa lapsille. Olet lämpimästi tervetullut tähän tiimiin, jos kiinnostuksesi heräsi! Koska tiimimme toimii vain lauantaina, jää hyvin aikaa osallistua muuhunkin ohjelmaan.

Monesti aika Kesäjuhlassa menee omien lasten kanssa. Aiemmilta Kesäjuhlilta merkittävänä antina muistan piispa Pohjolan virkaan vihkimysmessun ja juhlat koronasulun jälkeen. Jumalan huolenpito seurakuntaansa kohtaan kosketti ja kristittyjen yhteyden merkitys korostui. Odotan myös aina sunnuntain messun ohella lauantain perheiden iltajuhlaa. Ne ovat olleet mieleenpainuvia. Molemmissa on hienoa, kun olemme koko seurakunta koolla. Iltajuhlassa lapset pääsevät esiintymään lauluin ja myös opetuksessa on huomioitu heidät tavalla, joka sopii kuitenkin ihan kaiken ikäisille.

Minut vie avaralle paikalle se, että olen armahdettu ja saanut syntini anteeksi. Jumalan lapsena vaikeissa elämäntilanteissa usko Jumalaan voi tuoda sellaista avaruutta, joka ikään kuin nostaa arjessa ja luo perspektiiviä Jumalan Sanan varassa. Ellet ole ennen päässyt osallistumaan, nyt kannattaa lähteä kesäjuhlille! Suosittelen juhlia myös lapsiperheille, sillä ohjelmaa on kaiken ikäisille ja juhla-alueella on huomioitu perheen pienimmät.

Teksti: Lilli Lanki

Kuvat: Haastateltavien kotialbumit

Loimaan peltomaisemat kutsuvat vieraita Kesäjuhlaan. Kuva: Eevakaisa Lankinen

Juhannus ja Lähetyshiippakunnan Kesäjuhla lähestyvät. Tämänvuotinen teema ”Hän toi minut avaraan paikkaan” nousee psalmista 18 (Ps. 18:20). Millainen maisema kristilliseen elämään sinulle tänään avautuu näiden sanojen kautta? Saatko olla avarassa paikassa armon aarteet omistaen?

Joel Kerosuo,

Lähetyshiippakunnan dekaani