Jokainen olkoon alamainen sille esivallalle, jonka vallan alla hän on. (Room. 13:1)
Mikä ihmeen esivalta? Se tarkoittaa julkista valtiovaltaa, joka säätää ja käyttää lakeja. Eduskuntavaaleissa siis valitaan Suomeen esivalta. Kysymyksessä ei ole mitenkään vähäinen asia, sillä Raamatun mukaan esivalta tulee Jumalalta. Jumala on kansojen ja kansakuntien Herra ja hän antaa jokaiselle kansalle sopivaksi katsomansa esivallan.
Kristittyjen keskuudessa on havaintojeni mukaan jonkin verran sellaista ajattelua, että esivaltaa pidetään jumalattomana ja sen toimintaa paheksutaan. Tässä on tärkeää erottaa kaksi asiaa. Ensinnäkin esivallan päätöksiä saa ja pitääkin arvostella – tämä kuuluu demokraattiseen yhteiskuntajärjestykseen. Kristityt voivat vaikuttaa siihen, millainen esivalta on. Toiseksi on muistettava, että esivalta todellakin on Jumalan sallimuksesta sellainen kuin se on, vaikka se ei miellyttäisikään. On muistettava, että kun Paavali opettaa esivallasta, hän puhuu roomalaisesta miehitysvallasta. Sekin oli Jumalan antama!
Mitä kristittyjen sitten pitäisi tehdä? Vastaus johtaa kristilliseen kutsumukseen. Ensin Kristus palvelee sinua messussa antaen itsensä ja kaikki taivaan aarteet sanassaan ja ehtoollisessa. Sitten hän lähettää sinut palvelemaan Herraa iloiten. Sinulla on kutsumus. Olet kristitty, ihminen, Suomen kansalainen ja sinulla on arjen kutsumuksia. Kun teet työsi hyvin, huolehdit läheisistäsi ja seurakunnastasi, palvelet Jumalaa. Kun perehdyt siihen, ketä kannattaa äänestää, ja äänestät parhaan harkintasi mukaan, palvelet Jumalaa. Kun selvität, miksi toisilla ihmisillä on kummallisia poliittisia mielipiteitä, palvelet Jumalaa.
Historiassa on lukematon määrä suuria yhteiskunnallisia vaikuttajia, joiden motiivina on Jumalan palveleminen. Heidän ei olisi tarvinnut tehdä mitään. He olisivat voineet vain valittaa esivallan pahuudesta ja sen puutteista. Kuitenkin halu vaikuttaa asioihin Jumalan kunniaksi ja lähimmäisten parhaaksi ajoi heitä muuttamaan maailmaa. Dietrich Bonhoeffer on historian yksi tunnetuimmista esimerkeistä. Hän ei voinut olla palaamatta natsien hallitsemaan kotimaahansa, vaikka oli jo päässyt maasta pois. Hän toteutti Jumalan antamaa kutsumusta. Harkitse samaa omassa elämässäsi.
Tietenkään kaikkien ei tarvitse pyrkiä maailmanparantajiksi, mutta jokaista kristittyä kehotetaan rukoilemaan esivallan puolesta:
Minä kehoitan siis ennen kaikkea anomaan, rukoilemaan, pitämään esirukouksia ja kiittämään kaikkien ihmisten puolesta, kuningasten ja kaiken esivallan puolesta, että saisimme viettää rauhallista ja hiljaista elämää kaikessa jumalisuudessa ja kunniallisuudessa. (1.Tim. 2:1-2)
Yhteiskuntaan kuuluu jokainen Jumalan luoma ja Kristuksen kalliisti lunastama Suomen kansalainen. Muista siis, että sinun yhteiskuntasi alkaa perheestäsi, työ- ja opiskelukavereistasi, jokaisesta ihmisestä, jonka arjessa kohtaat. Rukouksen sisältönä on, että Herra kaiken hyvin johtaisi tässä maassa ja, ennen kaikkea, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden.
Rukous esivallan puolesta on myös seurakunnan riittävä tehtävä esivallan ja politiikan suhteen. Messuun Kristuksen palveltavaksi täytyy mahtua jokaisen syntinsä tunnustavan ihmisen riippumatta hänen ideologiastaan tai poliittisesta kannastaan. On vakava synti, jos politiikka tuodaan seurakuntaan. Vaikka jonkun poliittisen puolueen ajatukset olisivat miten hienoja, niiden puoluepolitiikka asettaa aina raja-aitoja joillekin ihmisille. Seurakunnan tehtävänä on julistaa Kristusta ja iankaikkista elämää hänessä. Mikään ihmisten keksimä ajatus tai ideologia ei saa estää syntistä ihmistä tulemasta Kristuksen luokse.
Monissa poliittisissa suuntauksissa on Jumalan sanan mukaisia ajatuksia ja tekoja. Näistä kristillinen seurakunta voisi monta kertaa ääneen kiittää. Aivan samalla tavalla kristillisen seurakunnan tehtävä on sanoa rohkeasti synniksi kaikki, mikä Jumalan sanan mukaan on syntiä. Tämä ei ole politiikan tuomista seurakuntaan, vaan Jumalan sanan julistusta. Jokaisen ihmisen kutsumus tarvitsee Jumalan sanan valoa. Jumalan lain ja evankeliumin julistaminen vallitsevan yhteiskunnan keskellä on kirkon tehtävä!
Kalle Väätäinen
Kuopion Pyhän Pietarin luterilaisen seurakunnan pastori
Maanjäristyksen uhrit kaivettiin esille raunioista. Järkyttävät ihmiskohtalot paljastuivat vuosisatojen takaa. Vuonna 365 jKr. Kurionin kaupunki Kyproksella tuhoutui maanjäristyksessä. Arkeologit löysivät 25-vuotiaan miehen, jonka ojentuneet käsivarsi ja jalka suojasivat 19-vuotiasta naista. He pitivät toisiaan käsistään kiinni. Naisen rintaa vasten oli painettu 18 kuukauden ikäinen lapsi. Vanhemmat suojasivat omilla ruumiillaan lasta katosta putoavilta kiviltä, jotka tuhosivat nuoren perheen elämän. Eräs tutkija kysyi tämän näyn äärellä: Mitä mahtoivat isä ja äiti miettiä 20 sekuntia ennen kuolemaansa tuona järkyttävänä hetkenä? Tuskin mitään! He toimivat vaistonvaraisesti, luonnollisen lain mukaan: isä suojeli perhettään ja äiti lastaan.
Tämä koskettava kuva on mielessäni, kun ajattelen tulevia eduskuntavaaleja Suomessa. Laillinen esivalta on Jumalan säätämys ja hyvä lahja, jota tulee pitää arvossa äänestämällä vaaleissa ja rukoillen jatkuvasti sen puolesta. Esivallan tehtävä on osaltaan turvata elämäämme ja edistää hyvinvointiamme. Sillä on kuitenkin rajansa. Ensimmäinen raja kulkee kotiovien kohdalla. Maallista esivaltaa edeltää Jumalan säätämä perhe. Iso katekismus lausuu 4.käskyn selityksessä: ”Vanhempien esivalta-asemasta virtaa ja levittäytyy kaikki muu valta.” Lapset eivät kuulu valtiolle eivätkä liioin kaveripiireille. Isä ja äiti ovat lapselle asetettu turva. He ovat saaneet kasvatustehtäväänsä vain tuekseen erinomaisen koululaitoksemme. Tämä on hyvä muistaa, kun kodeissa keskustellaan, millaista arvokasvatusta koulussa annetaan ja mille kaikelle vanhemmilla on oikeus sanoa myös ei.
Toiseksi valtion valtaa ohjaavat ja rajoittavat luomisjärjestys ja luonnollinen laki. Iso katekismus toteaa: ”Vanhemmille ja koko esivallalle on annettu käsky tehdä meille kaikenlaista hyvää.” Meille on annettu järki ja omatunto, jotta voimme arvioida, mikä kussakin tilanteessa palvelee yhteistä hyvää. Siinä voimme kristittyinäkin tulla erilaisiin johtopäätöksiin. Sehän on demokratian ja puoluejärjestelmän suola ja pippuri! Mutta tolkun ja sydämen äänen kuuntelemisen lisäksi on muistettava, että olemme kaikki synnin turmelemia. Siksi lainsäätäjien ei koskaan tulisi nousta Jumalan säätämystä, 10 käskyn elämän lakia vastaan. Syystä kauhistumme, jos mielenosoittajia pahoinpidellään, vanhukset jätetään heitteille tai lapsia ryöstetään sotatantereelta. Vanhemmat ja valtio eivät saa aiheuttaa meille vahinkoa vaan päinvastoin niiden on suojattava koskemattomuutemme ja turvattava hyvinvointiamme viidennen käskyn mukaisesti. Vaaleissa onkin esillä maamme rajojen ja katujemme turvaaminen sekä terveydenhuollon tila. Samalla nurinkurisesti vastoin elämän suojelemista aborttia puolustetaan ja eutanasiaa ajetaan vieläpä hyvän tekemisen nimessä. Valtiovallan erityisessä suojeluksessa tulisi olla perhe ja avioliitto, jota on tunnetusti sateenkaari-ideologian paineessa lainsäädännöllisesti murennettu monella tavoin vastoin kuudetta käskyä. Millaisen uudistuksen maamme kokisi vaikkapa alhaisen syntyvyyden kohdalla, jos perheiden hyvinvoinnin edellytysten luominen saisi sille kuuluvan paikan.
Kolmanneksi valtiovallan käsi ei saa ulottua omaantuntoomme. Ensimmäinen käsky velvoittaa meitä yli kaiken pelkäämään ja rakastamaan Jumalaa. Perustuslaissamme säädetään omatunnon, uskon ja mielipiteen vapaus. Tästä kalliista yhteisestä perinnöstämme on pidettävä huolta jälkikristillisessä ajassamme, vaikka sitä koetellaankin loukkaantumisen ja uhriutumisen kulttuurissamme.
Jos vanhemmat ja valtiovalta laiminlyövät tehtävänsä, silloin ne eivät toimi Luojan hyvänä kätenä ja välineenä, jonka kautta Jumala rakkaudessaan täyttää ajallisia tarpeitamme. Jos vanhemmat ja esivalta toteuttavat kaikesta heikkoudesta huolimatta kutsumustaan, silloin ne heijastavat Jumalan iankaikkista ja itsensä antavaa rakkautta meitä kohtaan.
Ristin ja ylösnousemuksen pääsiäinen julistaa, miten tuomion ja kuoleman lohkareiden putoillessa päällemme Kristus ojentaa lävistetyn käsivartensa päällemme, ottaa omassa ruumiissaan kaikki iskut vastaan ja Pyhä Henki painaa meidät kasteessa uudestisynnyttämän lapsensa taivaallisen Isän syliä vasten. Siinä on lopulta ainut kestävä turvamme kaiken muun romahtaessakin!
Piispa Juhana Pohjola
Monissa seurakunnissamme alkaa taas keväällä ns. seurakuntapolku niille, jotka pohtivat seurakunnan jäseneksi liittymistä. Lyhyesti todettuna Lähetyshiippakuntamme seurakuntien jäsenyys on uskonyhteyttä ja turvautumista Vapahtajaamme Jeesukseen Kristukseen. Samalla se merkitsee, että:
Sakari Korpinen
Apostoli Johanneksen luterilaisen seurakunnan pastori
Eduskunta hyväksyi 1.2.2023 lain sukupuolen vahvistamisesta (translaki) äänin 113-69. Hyväksytty translaki sallii jokaisen täysi-ikäisen suomalaisen muuttaa juridista sukupuoltaan pelkän oman ilmoituksen perusteella. Mitään ulkopuolista tahoa tai kontrollia, esimerkiksi lääkäreitä tai psykiatreja, ei enää tarvita sukupuolen juridiseen muuttamiseen.
Lain hyväksymisen taustalta löytyy oikeita periaatteita. Yksilön oikeudet ovat luovuttamattomia vapaassa demokraattisessa yhteiskunnassa. Aikuisten ihmisten tulee saada yksilöinä tehdä omaa elämäänsä koskevia ratkaisuja, vaikka ne toisten mielestä voisivat olla vääriä ja ongelmallisia. On myös tärkeää, että jokaista ihmistä kunnioitetaan riippumatta tämän elämänvalinnoista.
Lain hyväksymisessä on kyse kuitenkin paljosta muusta. Se ei koske vain jotakin marginaalista ryhmää, joka etsii tunnustettua tilaa yhteiskunnassa elää omalla tavallaan tai hyödyntää lain mahdollistamaa itsemääräysoikeutta juridisen sukupuolen vaihtamisesta. Laki opettaa yhteisöllisellä ja muokkaa yhteiskunnallisella tasolla uutta käsitystä ihmisestä. Lain hyväksymisen myötä pieni vähemmistö kaappaa enemmistön omaan ideologiseen viitekehykseensä. Vaikka transkysymys ei koskisi sinua tai et olisi lainkaan kiinnostunut LBTQ-liikkeen asioista, meidän kaikkien tulisi hyväksyä ideologisen ryhmän määrittelemät lähtökodat ihmisyydestä. Koko kansa näin ohjataan marssimaan sateenkaarilipun perässä. Pervonormatiivisuudesta on tullut uusi normaali. Se laskeutuu eduskuntatalon portaita alas kaikkialle yhteiskuntaan.
Translaki on vain uusi askel seksuaalivallankumouksen tiellä. Sen tavoite on ollut vapauttaa ihminen yksilönvapauden ja ihmisoikeuksien nimissä kaikista seksuaalimoraalisista säännöistä sekä muuttaa käsitystä ihmisestä, elämän tarkoituksesta ja päämärästä. Ei ole mitään annettua luonnollista lakia eikä Jumalan luomaa järjestystä. Ei ole hedelmöittymiseen perustuvaa ihmisarvoa. Ei ole biologiaan perustuvaa kahta erilaista, samanarvoista ja toinen toistaan täydentävää sukupuolta. Ei ole mitään pysyvää ja pyhää, yhden miehen ja naisen välistä avioliittoa. Ei avioliittoa, jota odottaa ja jossa vastaanottaa turvallisesti, uskollisuudessa ja rakkaudessa seksuaalielämän lahja. Ei isästä, äidistä ja lapsista koostuvaa perhettä.
Eduskunta hyväksyi sukupuolineutraalin avioliittolain vuonna 2017. Avioliitto ulotettiin koskemaan samaa sukupuolta olevia pareja. Näin avioliitto irrotettiin luonnonoikeudesta ja biologisesta suvunjatkamisesta, koska vain miehen ja naisen solmima avioliitto on lähtökohtaisesti avoin lasten vastaanottamiselle ja ainut oikea turva kaikille perheenjäsenille.
Vuonna 2023 hyväksytty translaki jatkaa biologisen tosiseikan ja ihmiskunnan yhteisen vakaumuksen murtamista siitä, että ihmiset syntyvät joko poikina tai tyttöinä, ja tämä näkyy myös heidän ulkoisissa piirteissään ja sukupuolielimissään. Harvinaiset kehityshäiriöt (nk. intersukupuolisuus) eivät riko tätä sääntöä vaan päinvastoin vahvistavat sen todenperäisyyden.
Hyväksytty translaki ohjaa suomalaiset hyväksymään uuden ihmiskäsityksen. Sen mukaan on luonnollista, tervettä ja hyväksyttävää, että ihmisen ruumis ja sielu, mieli ja keho voidaan repiä irti toistaan. Vaikka ruumis on miehen tai naisen, niin jos ihmisen mieli, tunne ja kokemus kertovat jotakin muuta, se ratkaisee. Tämän itsemääritellyn sukupuolen olisi kaikkien hyväksyttävä ja tunnustettava. Voiko kuitenkaan koskaan ihmiselle, psykofyysiselle kokonaisuudelle, olla hyväksi asettaa vastakkain kehoa ja mieltä? Tästä huolimatta lain myötä kielemme ja puheemme olisi taivuttava vastoin kokemusmaailmaamme ja biologisia tosiasioita kristillisestä ihmiskäsityksestä puhumattakaan tunnustamaan sukupuolten moneus ja vaihtuvuus. Mitä seurauksia lailla tuleekaan olemaan sananvapaudelle?
Translaki on äärimmäisyyteen vietyä yksilökeskeisyyttä ja idealismia, jossa henki kumoaa materiaalisen todellisuuden. Teologian historiassa tätä aineellisuutta ja materiaalisuutta väheksyvää harhaoppista liikettä kutsutiin gnostilaisuudeksi. Valitettavasti uudessa translaissa on samanlainen ihmisen kehoa halveksiva perussävy. Ei kunnioiteta sitä ruumista, jossa sielu ja mieli asuvat.
Vaikka laki ei koske ainakaan vielä alaikäisiä, se kuitenkin viestittää myös heille, että ihmisen sukupuoli on täysin subjektiivinen asia. Edes millään fyysisillä tekijöillä ei välttämättä ole merkitystä sukupuolen kannalta, vaan ihminen saa itse päättää, onko hän tyttö, poika tai jotakin muuta sukupuolta. Lainsäädäntö lisää näin entisestään sukupuolidysforiaa, joka on 2000-luvun julkisen keskustelun myötä lisääntynyt räjähdysmäisesti. Erityisesti murrosikäiset tytöt ovat näissä asioissa herkkiä ohjautumaan yleisen mielipiteen, kaveriporukan ja julkisen keskustelun mukaan. Uusi lainsäädäntö ei suinkaan tue heidän kehitystään ja pysyvän sukupuoli-identiteetin löytymistä vaan entisestään vaikeuttaa sitä.
Uuden lainsäädännön taustalla on ajatus, ettei ihmisellä ole minkäänlaista annettua tai pysyvää sukupuolista identiteettiä. Hänen täytyy itse luoda ja muokata se, kuka hän haluaa olla. Tällainen tehtävä ajaa monet kasvavat nuoret sietämättömään epävarmuuteen ja altistaa heidät mielenterveyden häiriöille.
Laki on hyväksytty. Mutta tästä lain edustamasta ihmiskäsityksestä ei seuraa mitään hyvää. Se on perusteiltaan todellisuudelle vieras ja valheellinen. Tämä näennäisen vapauden tie tulee johtamaan vain suurempaan pahoinvointiin. Tämäkin vallankumous syö omat lapsensa. Surullista kyllä, juuri lapset ja naiset ovatkin suurimmat kärsijät.
Kristittyinä tiedämme, että esivaltaa on kunnioitettava, koska se on Jumalalta. Esivallalla on kuitenkin rajansa. Kristittyinä kansalaisina emme voi koskaan hyväksyä eduskunnan pienen enemmistön edustamaa uuden translain ihmiskäsitystä.
Jokainen kristitty saa edelleen nähdä itsensä ja lähimmäisensä Jumalan luomana arvokkaana ja ainutlaatuisena ihmisenä joko miehenä tai naisena. Muita sukupuolia ei ole eikä biologista sukupuolta voi vaihtaa. Sukupuoli on annettu hyvä lahja. Me saamme itse iloita ruumistamme ja sielustamme. Saamme opettaa ja ohjata toisiakin näkemään kehon ja mielen ykseys, vaikka se voisi olla hämmentävää ja vaikeaa, kuten esimerkiksi anoreksian tai sukupuolidysforian kanssa kamppailevat kipeästi tietävät.
Lainsäädännön muuttaminen lisää entisestään tarvetta siihen, että kristilliset kirkot pitävät esillä luonnollista lakia ja Raamatun ihmiskuvaa, opettavat sitä kärsivällisesti ja johdonmukaisesti toimivat sen pohjalta. On myös varauduttava maksamaan hinta kristillisen uskon ja ihmiskäsityksen tunnustamisesta.
Me kaikki tarvitsemme tässä kutsussa Kristuksen apua ja armahdusta. Saamme edelleen opetella kohtaamaan totuudessa ja rakkaudessa eri tavoinkin ajattelevat. Saamme rukoilla isänmaamme ja kansamme puolesta. Ennen muuta oman seksuaalisenkin rikkinäisyytemme ja kaikkien lankeemustemme keskellä saamme jäädä Kristuksen armollisiin käsiin.
Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon. (Matt.11:28)
Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen. (Ps.139:13-14)
”Minä uskon Jumalaan, Isään, kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan.”
Mitä se on?
Minä uskon, että Jumala on luonut minut ja koko luomakunnan, antanut minulle ruumiin ja sielun, silmät, korvat ja kaikki jäsenet, järjen ja kaikki aistit sekä pitää niitä jatkuvasti yllä. Hän antaa myös vaatteet ja kengät, ruoan ja juoman, kodin ja konnun, puolison ja lapset… Vähä katekismus
Piispa Juhana Pohjola
Jokaisella kirkolla tai kirkkokunnalla on oma opetuksensa eli oppinsa. Useilla oppi on ilmaistu kirjallisesti tunnustuksessa, katekismuksessa tai muussa julkilausumassa. Vaikka jollakin kirkolla ei olisikaan tällaista kirjoitettua tunnustusta, niin käytännössä kaikissa kristillisissä yhteisöissä vallitsee jokin tunnustettu oppi, tai sellainen muodostuu ajan myötä. Tällainen tunnustus saattaa aikojen saatossa tietysti muuttua helpommin kuin auki kirjoitettu, julkinen tunnustus. Kaksi asiaa on totta yhtä aikaa: Meillä luterilaisilla on hyvin laaja julkilausuttu tunnustus, nimittäin Tunnustuskirjat. Toisaalta taas sanomme, ettei meillä ole muuta oppia kuin Kristus.
Me luterilaiset pitäydymme Tunnustuskirjoihin, koska uskomme niiden olevan oikea Jumalan sanan selitys. Tunnustuskirjamme eivät ota kantaa eivätkä käsittele kaikkia mahdollisia opin ja elämän asioita – sehän olisi mahdotonta. Mutta luterilaisina me uskomme, että niistä opinkohdista, joita se käsittelee, Tunnustuskirjat lausuvat ja tiivistävät meille Raamatun totuuden.
Kaiken uskon, opin ja kristillisen elämän lähde sekä keskus on Kristus Jeesus. Kun seuraavassa puhumme Kristuksen tuomiolle tulemisesta ja käsittelemme Augsburgin tunnustuksen artiklaa 17 (CA XVII), on tärkeimmän, eli Kristuksen, oltava koko ajan mielessä. Kun selitämme Raamattua tai käsittelemme Tunnustuskirjojemme raamattuopetusta (sillä sitähän Tunnustuskirjat ovat), niin haluamme muistaa Herramme ja Hänen sanansa kyseisestä asiasta.
Augsburgin tunnustus ojennettiin pyhän saksalaisroomalaisen keisarikunnan päälle, Kaarle V:lle, vuonna 1530 Augsburgin valtiopäivillä. Tämä tunnustuskirja on luterilaisen kirkon päätunnustus. Augsburgin tunnustuksessa selitetään luterilaisten, jotka tuolloin kutsuivat itseään ”evankelisiksi”, kristillisen opetuksen pääkohdat. Käytännössä tunnustus kattaa uskontunnustuksen pääkohdat sekä joitakin erityiskysymyksiä. Näin ollen myös viimeisestä tuomiosta ja joistakin siihen liittyvistä pelastushistorian tapahtumista puhutaan. Evankeliset halusivat myös tässä asiassa selventää, mikä on oikea opetus ja mistä tahdotaan sanoutua irti. Kun paavin kirkko antoi vastineensa eli Augsburgin tunnustuksen kumoamuksen, niin”Kristuksen tuomiolle tuloa” käsittelevää kohtaa lähes kehuttiin. Tässä asiassa molemmilla oli jakamattoman kirkon ajan perusta. Luterilaistenkin mielestä Rooman ongelmat olivat toisaalla.
Toisaalta taas jo varhaisessa kirkossa moniin niin sanottuihin lopun ajan kysymyksiin alkoi takaovesta hiipiä sisään Uudelle testamentille vieraita vastauksia. Myös 1500-luvulla monet kristityt olivat sekaisin lopunaikoihin liittyvissä kysymyksissä. Samanlainen tilanne vaikuttaa olevan myös 2020-luvun veljillä ja sisarilla. Mitä me sitten tästä kohdasta uskomme ja opetamme?
Edelleen seurakuntamme opettavat, että Kristus on aikojen täyttyessä ilmestyvä tuomiolle ja herättävä kaikki kuolleet; hurskaille ja valituille hän antaa iankaikkisen elämän ja pysyvän ilon, mutta jumalattomat ihmiset ja perkeleet hän tuomitsee ikuiseen piinaan.
Ne tuomitsevat kasteenuusijat, jotka katsovat, että tuomittujen ihmisten ja perkeleiden rangaistus on kerran saava loppunsa.
Ne tuomitsevat myös sellaiset, jotka nyt levittävät juutalaisia oppeja, joiden mukaan hurskaat tulevat saamaan herruuden maailmassa ennen kuolleiden ylösnousemusta, sen jälkeen kun jumalattomat on kaikkialla kukistettu.”
(Luterilaiset tunnustuskirjat. SLEY 1990.)
Puramme tätä hieman osiin: Ensin luomme katseemme siihen, että Herramme tulee takaisin sekä tuomitsee elävät ja kuolleet. Tähän kohtaan ei oikeastaan liity kiistoja. Sen sijaan kohta ”jumalattomat ihmiset ja perkeleet hän tuomitsee ikuiseen piinaan” on jo kirkon varhaisessa vaiheessa kielletty joidenkin taholta. On ajateltu, ettei tämä sovi hyvän ja ihmisiä rakastavan Jumalan olemukseen. Niinpä ennemmin tai myöhemmin Jumala päättäisi näiden ihmisten rangaistuksen. Joko niin, että he riittävästi kärsittyään pelastuvat tai sitten siten, että he niin sanotusti raukeavat tyhjiin. Kuitenkin se opetus, jonka Raamattu meille antaa, ei anna mahdollisuutta luottaa tällaiseen. Lähtökohta on, että viimeisenä päivänä koittaa ikuinen ero Jumalasta niille, jotka eivät ole Jumalan lapsia. Raamattu ei lupaa myöskään katumuksen mahdollisuutta rajan takana. Se ei myöskään opeta niin sanottua kiirastulta, jota muun muassa paavin kirkko opettaa.
Tunnustuksen tekstissä kritisoidaan erityisesti ”kasteenuusijoita”. Augsburgin tunnustuksen kirjoittamisaikaan tämä joukko piti sisällään hyvin erilaisia opettajia ja ryhmittymiä. Nämä usein keskittyivät lopunaikoihin ja siksi ne tuodaan erikseen esiin. Tunnustuskirjoissa joskus aina ”tuomitaan” joku, joitakin tai jotakin. Tätä ”tuomitsemista” ei pidä yhdistää Jumalan tuomioon tai viimeisen tuomioon. Tunnustuskirjat kyllä saattaa tuomita jonkun opettajan väärässä olevaksi tai jonkin opin harhaopiksi. Tällainen tuomitseminen on välttämätöntä evankeliumin puhtauden varjelemiseksi ja seurakunnan suojelemiseksi. Emme kuitenkaan tuomitse ketään taivaaseen tai kadotukseen. Vain Jumala tuomitsee näin.
Opettivatko juutalaiset sitten 1500-luvun Saksassa kuten seuraavassa lainauksessa sanotaan? ”Hurskaat tulevat saamaan herruuden maailmassa ennen kuolleiden ylösnousemusta, sen jälkeen kun jumalattomat on kaikkialla kukistettu” Eivät 1500-luvun juutalaiset varsinaisesti näin opettaneet, ainakaan kaikki. Jo hyvin varhaisilta kristillisiltä vuosisadoilta peräisin olevista juutalaisista kirjoituksista on kuitenkin löydettävissä tätä opetusta. Kristillisen kirkon varhaisina vuosisatoina jotkut opettajat yhtyivät tällaisiin juutalaisiin opetuksiin tai sovelsivat niitä. Yhteistä tällaiselle opille oli, että siinä korostettiin jonkinlaisen maanpäällisen Jumalan valtakunnan ajan koittamista. Näin tapahtui myös uskonpuhdistuksen aikana. Sen lisäksi, ettei Jumalan sana opeta mitään tällaista, opin pääongelma on toivon siirtyminen iankaikkisuudesta, eli taivaasta, tänne maan päälle. Tässä kohden on hyvä huomata, että Luterilaiset tunnustuskirjat on korostetusti hyvin lopunajallinen kirja. Siinä päämäärä ja toivo suuntautuu aina Kristuksen paluun ja viimeisen tuomion jälkeen koittavaan uuteen luomakuntaan.
Jeesuksessa Kristuksessa Jumalan/ taivasten valtakunta on jo tullut maan päälle. Toisaalta Herramme opetti, ettei tämä valtakunta ole tullut vielä täydessä voimassaan ja kirkkaudessaan. Jumalan valtakunta on siis jo tullut maan päälle, mutta tämän valtakunnan lapset eli kristityt elävät vielä ristin alla. Tie on sama kuin Herran Jeesuksen eli ristin tie. Siihen saakka, kunnes Kristus palaa tuomitsemaan elävät ja kuolleet, on olemassa vain taisteleva seurakunta, eli kirkko, jota enemmän tai vähemmän vainotaan. Ennen kuin ikuisuus alkaa ei ole olemassa mitään muuta tuhatvuotista valtakuntaa kuin vainotun Kristuksen kirkon aika. Tämä aika on alkanut, kun ihmiseksi syntynyt Herramme kokosi opetuslapsijoukkonsa ja julisti Jumalan valtakunnan tulleen.
Lopuksi on hyvä sanoa, ettemme me luterilaiset ota tässä kohden kantaa kovin moniin yksityiskohtiin, mitä viimeisiin tapahtumiin tulee. Tämä on hyvä ja oikea suhtautumistapa myös monissa muissa asioissa. Luterilainen oppi tämän maailmanajan loppumisesta ja iankaikkisuuden alkamisesta antaa kunnian Jumalalle ja on meille ihmisille parhaaksi, nimenomaan iankaikkisuuden näkökulmasta. Siksi myös rukoilemme edelleen: ”Tulkoon sinun valtakuntasi!”
Pastori Hannu Mikkonen
Tänä keväänä seurakunnissa keskustellaan jäsenyyden merkityksestä. Ei ensimmäistä eikä varmaan viimeistäkään kertaa yhdessä pohdita, mitä jäsenyys merkitsee ja miksi se on tärkeää. Kun jumalanpalvelusyhteisöjä aloiteltiin, jäsenyysasiaa ei pidetty juurikaan esillä. Kun Luther-säätiöstä julkisuudessa maalattiin synkkiä kuvia, haluttiin antaa kyselijöiden rauhassa tutustua ilman jäsenpaperien ojentamista. Kun lähes kaikki olivat kansankirkon jäseniä, yhteisömme jäsenyydessä olikin kyse enemmän toiminnallisesta tarpeesta kuin seurakunnallisesta identiteetistä. Kun yhteisöt muotoutuivat seurakunniksi ja Lähetyshiippakunta omaksi kirkoksi, tilanne on muuttunut. Halu aidon tilan antamisesta etsijöille on yhtä lailla voimassa. Seurakunta on kuitenkin jotakin enemmän kuin yksittäisten uskovien yhteen tuleminen tai uskonnollista yhdistys- ja harrastustoimintaa. Jäsenyys on mitä suurimmassa määrin hengellinen kysymys.
Ensinnäkin jäsenyys merkitsee osallisuutta Kristukseen ja hänen lahjoihinsa. Jäsenyys seurakunnassa ei merkitse vain jäsenkorttia pöytälaatikossa tai nimeä rekisterissä. Pyhän Kasteen kautta meidät liitetään Jumalan perheen ja Kristus-ruumiin jäseniksi pelastuksen osallisuuteen. Minä en liity, vaan minut liitetään Kirkon yhteyteen. Tämä on ansiotonta lahjaa! Pyhän Hengen työ maailmanlaajassa Kirkossa toteutuu aina paikallisessa kirkollisessa elämässä jonkun konkreettisen kastemaljan, saarnatuolin ja alttarin äärellä. Jäsenyys tarkoittaa todistusta siitä, että olet kastettu, opetettu ja konfirmoitu ja olet ehtoollisesta osallinen. Kirkonkirjat ovat olleet vanhastaan käytössä, jotta ihminen itse ja kirkko tietäisivät varmasti, että Kristuksen lahjat ovat tulleet perille asti jaetuiksi. Jäsenpaperi syvimmiltään ei ole ihmisen organisatorinen tahdonilmaus, vaan sielunhoidollinen todistus pelastuksen lahjojen osallisuudesta. Siksi kristitty välttämättä kuuluu jonkun kirkon ja seurakunnan jäsenyyteen. Yksilökeskeisen aikamme motto uskomisesta ilman kuulumista (”believing without belonging”) ei ole raamatullinen. Mutta ei liioin jäsenyys ilman osallisuutta Kristuksen armopöytään hyödytä (”belonging without believing”).
Toiseksi jäsenyys merkitsee julkista tunnustautumista ja sitoutumista kirkon uskoon ja elämään. Uskon synty on lahja, mutta Raamatun mukaan ”minä tunnen hänet, johon minä uskon” (2.Tim1:12). Jäsenyys ja osallisuus seurakunnan ehtoollispöydästä ilmaisee julkisesti, että minä tunnistan Herrani äänen täällä. Näin ilossa sekä vapaudessa yhdyn seurakunnan opetukseen ja käytäntöihin. Siksi ihminen ei voi olla samanaikaisesti eri tunnustuskuntien jäsenenä. Samalla se ilmaisee kuulumista yhteen, sen alipaimenen laumaan, jonka vastuulle Herra on seurakunnan antanut. Jäsenyys piirtää esiin lauman myös paimenille. Näin he ”valvovat teidän sielujanne niinkuin ne, joiden on tehtävä tili” (Heb.13:7).
Kolmanneksi jäsenyys ilmaisee halun kantaa vastuuta seurakunnan elämästä ja lähetystehtävästä. Jäseneksi liittyminen mahdollistaa seurakunnassa palvelemisen ja päätöksentekoon osallistumisen. Vaikka seurakunta on enemmän kuin inhimillinen organisaatio, se ei ole sitä vähempää. Hyvä hallinto ja taloudenpito kuuluvat järjestyksen ja jatkuvuuden tähden asiaan. ”Jumala ei ole epäjärjestyksen vaan rauhan Jumala”(1.Kor.14:33). Kaiken kiertämisen ja etsimisen jälkeen jäsenyys ilmaisee lepoa paikan löytymisestä. On vapauttavaa sanoin ja teoin ilmaista: tänne kuulun. Jäsenyys kertoo muille seurakuntalaisille kuulumisesta samaan seurakuntaperheeseen. Siitä vapaudesta syntyy halu olla rakkaudessa palvelemassa toisia ja kutsumassa uusia Kristuksen lahjojen osallisuuteen. Tuntuisi nurinkuriselta olla kutsumassa ihmisiä seurakuntaan, jonka yhteyteen ei halua tulla otetuksi.
Lähetyshiippakunnassa rukouksemme on, että jokainen Herran seurakuntiimme lähettämä voisi löytää jumalanpalveluksen elämäksi ja seurakunnan kodiksi. Ilman jäsenyyttäkin voi rauhassa kysellä, voisiko tämä seurakunta olla koti. Mutta jokainen kaste ja seurakunnan yhteyteen ottaminen on lahja ja juhlan aihe. Koti on löytynyt!
Mikä on sinun kotiosoitteesi?
Piispa Juhana Pohjola
Hyvää armon vuotta 2023! Vuoden ensimmäisessä Pyhäkön lampussa kuljetaan lopunajan tunnelmissa. Muistan, kun armeijassa ollessani varusmiehille jaettiin pienet Gideonin Uudet testamentit ja yllätyksekseni monet innostuivat niitä myös lukemaan. Monet myös kysyivät, mistä Raamatun lukeminen kannattaa aloittaa. Neuvoin aloittamaan lukemisen Johanneksen evankeliumista. Sen voisi koluta aluksi vaikka useampaan kertaan. Jonkun ajan päästä saattoi havaita, että Johannesta oli kyllä luettu, mutta evankeliumi ei ollut ihan niin suosittu. Sen sijaan Ilmestyskirja oli saavuttanut vankan suosion tuvassamme. Siksi muiden varusmiesten kysymykset aloittelevalle teologian opiskelijalle saattoivat olla seuraavanlaisia: ”Kerosuo, voitko kertoa meille pedon merkistä? Mitä lohikäärmeellä tarkoitetaan? Onko vitsauksia jo tullut? En tajua tuota hevosjuttua! Kerosuo, kerro meille pedoista! Kerosuo, koska tulee loppu?”
Ilmestyskirjaa, tätä ihmisiä syvästi kiehtovaa kirjettä, lähestytään joskus toisaalta jännityksen huumassa, toisaalta pelolla. Joskus suurimmiksi kysymyksiksi nousevat jännittävät ja mystisen tuntuiset kertomukset vihan maljoista ja lopun ajan yksityiskohdista. Kristilliset kirjakaupatkin ovat pullollaan toinen toistaan hämmentävämpiä opuksia, joissa tällaiset kysymykset nostetaan keskiöön. Usein näissä kirjoissa tuntuu kuitenkin vahvana astian maku ja vallitseva tilanne.
Ilmestyskirjan keskus ei kuitenkaan ole toinen toistaan pelottavimmissa pedoissa, vaan sen päähenkilö on valtaistuimella istuva, ristiinnaulittu Kristus, teurastettu karitsa. Lopulta valtaa kantaa heikonnäköinen karitsa ja pelottavankin näköiset pedot joutuvat väistymään. Toivottavasti tämä viesti olisi voinut välittyä myös varusmiehille Ilmestyskirjan syövereissä. Ilmestyskirjassakin puhutaan siis ennen kaikkea Jeesuksesta.
Vuoden toisessa numerossa on tarkoitus puolestaan nostaa esiin teemoja, jotka sivuavat kirkon suhdetta yhteiskuntaan. Elämmehän myös vaalivuotta. Joskus kristittyjen lopunajallinen odotus nähdään jonkinlaisena pakona ajasta ja sen kysymyksistä. Tämä puolestaan saisi aikaan sen, ettei haluta osallistua yhteiskunnan elämänpiiriin. Ehkä näin on joskus ollutkin.
Toisinaan taas on painotettu kirkon roolia yhteiskunnallisena keskustelijana, joka yrittää vaikuttaa sen rakenteisiin. Niin sanotussa vapautuksen teologiassa evankeliumin keskeinen sisältö on vapautuminen erilaisen sorron ja epäoikeudenmukaisten rakenteiden alta. On totta, ettei Jeesus halua puhua vain tuonpuoleisesta, vaan myös tämän maailman olojen parantamisesta. Ajattelen, että todelliseen kristinuskoon sisältyy aina kapina ihmistä sortavien rakenteiden korjaamiseksi. Monissa asioissa kristityt voivatkin tietenkin löytää yhteyden erilaisten ”maailmanparantajien” kanssa. Molempia yhdistää eteenpäin kurottautuminen. Molemmat odottavat parempaa valtakuntaa. Vaarana on kuitenkin kristinuskon kaventuminen. Puhuttaisiinko kuitenkin Jeesuksesta?
Sellainen kirkollisuus, joka haluaa tehdä hyvää, mutta kadottaa käsityksen Jumalan antamasta perustasta, on aina altis hyvän vääristymiselle. Aikamme erilaiset maailmanparannusvisiot ja kristinuskon laupeudentyö tulevat usein lähelle toisiaan, mutta siinä missä humanismi ankkuroituu ihmiseen ja omaan aikaan, kristinusko katsoo asiaa ajattomuuden näkökulmasta. Ihmisarvon perustana ei ole ihmisen vaihtuvat näkemykset, vaan Jumalan luomistyö, jossa ihmiselle annetaan arvo, asema ja merkitys. Kun humanismi suuntaa kohti tuntematonta tulevaisuutta, kristinusko näkee tulevaisuuden kätketyn verhon takaa jo uuden Jerusalemin. Sille on annettu käyttöohjeet: Laista käsin se voi jo nyt maan päälle kaiken rosoisen keskellä olla rakentamassa Jumalan valtakuntaa, vaikka se tietää sen tulevan vasta kerran, kun Kristus ilmestyy.
Vaikka odotamme viimeistä päivää, meitä ei kehoteta olemaan toimettomia maailman ongelmien korjaamisessa tai yhteiskunnallisten asioiden hoitamisessa. Omalta paikaltamme maailmaa auttamaan me lähdemme aina kirkon saarnastuolin ja alttarin ääreltä. Ne pitävät meidät kiinni kaikkein olennaisimmissa, Kristuksen iankaikkisissa lahjoissa, jotka tulevat jo ajassa luoksemme ja kerran täytenä iankaikkisuuden verhon takana. Puhutaan siis Jeesuksesta.
Joel Kerosuo
Tämä blogi on julkaistu aiemmin Pyhäkön Lampun 1/2023 pääkirjoituksena
Sillä te tunnette meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armon, että hän, vaikka oli rikas, tuli teidän tähtenne köyhäksi, että te hänen köyhyydestään rikastuisitte. (2.Kor.8:9)
Apostoli Paavali jakeen mittaisessa joulusaarnassaan nostaa yhden tärkeän näkökohdan Kristuksen Jeesuksen kutsumuksessa: hänen köyhyytensä. Paavali muistuttaa Jeesuksen alhaisuudesta. Mitä Maria pienestä Nasaretin kylästä lauloikaan: ”Hän on katsonut palvelijattarensa alhaisuuteen” (Luuk.1:48). Minkä merkin enkelit paimenille jouluyönä antoivatkaan: ”Te löydätte lapsen kapaloituina ja seimessä makaamassa” (Luuk.2:12). Missä ovatkaan kaikki ajalliset aarteet ja maalliset turvarakenteet, jos ”Ihmisen Pojalla ei ole paikkaa, mihin hän päänsä kallistaisi” (Luuk.9:58). Kuinka onkaan vaatimattomuudella ja köyhyydellä Kuninkaiden Kuninkaan syntymä kehystetty!
Köyhyys ei merkitse ainoastaan aineellisen hyvinvoinnin puutetta vaan myös voimattomuutta ja avuttomuutta. Kun katsomme tätä lasta ja perhettä, kuinka he voisivat puolustaa ja pitää kiinni oikeuksistaan mahtavan kuningas Herodeksen vihaa vastaan? Mihin he voivat ajallisesti turvautua, kun he eivät voi jättäytyä edes sukunsa avun varaan, vaan joutuvat pakenemaan vieraaseen maahan Egyptiin? Rauhanruhtinaan syntymä tuo mukanaan vihamielisyyden, vainon ja pakolaisuuden.
Kun katsomme tänäkin jouluna kauniita seimiasetelmia, joissa pyhä perhe on levollisesti kuvattuna seimen luona, meidän on muistettava pitää molemmat silmämme auki. Yhtäältä jos itse koemme taloudellisia huolia, turvattomuutta, yksinäisyyttä ja vihamielisyyttä, emme lannistuisi ja menettäisi toivoamme. Sillä meidän Herramme itse on kokenut köyhyytemme kaikissa sen ulottuvuuksissa. Hän näkee, ymmärtää ja tuntee, mikä on osamme ja lupaa pysyä luonamme: ”Sillä ei meillä ole sellainen ylimmäinen pappi, joka ei voi sääliä meidän heikkouksiamme, vaan joka on ollut kaikessa kiusattu samalla lailla kuin mekin, kuitenkin ilman syntiä.!” (Hep.4:15) ” Sillä hän pelastaa köyhän, joka apua huutaa, kurjan ja sen, jolla ei auttajaa ole.” (Ps.72:12)
Toisaalta jos meille on annettu aineellista hyvinvointia ja ajallista hyvää runsaasti sekä hengellisiä resursseja, meidän tulisi kiitollisina nauttia niistä, mutta myös jakaa niitä eteenpäin avuntarvitsijoille ja lähetystyön hyväksi: ”Jumala on voimallinen antamaan teille ylenpalttisesti kaikkea armoa, että teillä kaikessa aina olisi kaikkea riittävästi, voidaksenne ylenpalttisesti tehdä kaikkinaista hyvää; niinkuin kirjoitettu on: ”Hän sirottelee, hän antaa köyhille, hänen vanhurskautensa pysyy iankaikkisesti” (2.Kor.9:8-9).
Paavalilla on kuitenkin syvällisempi ajatus Herramme köyhyydestä kuin ajallinen puute ja avuttomuus. Köyhyys merkitsee myös Herramme ilmestymistä meille alhaisuudessa ja nöyryydessä. Sana tuli lihaksi. Jumalan Poika kätkee kirkkautensa ja valtasuuruutensa poikavauvan heikkouteen ja haavoittuvaisuuteen. Kolmiyhteinen Jumala ilmoittaa itsensä ihmislihaan verhoutuneena. Me emme siksi etsi Herraa korkealta taivaallisista suuruuksista vaan alhaalta ihmisyydestä, Kristuksesta Jeesuksesta. Paavali alleviivaa, että Jeesus tuli köyhäksi meidän tähtemme. Me voimme kohdata Jumalan vain hänessä. Me epäpyhät saatamme koskettaa pyhää vain hänessä. My kuolevaiset tulemme osaksi kuolemattomuudesta vain hänen kauttaan. Martti Luther uskalsikin siksi lausua: ”En tunne enkä halua tuntea muuta Jumalaa kuin lihaksi tulleen. Ei ole muuta Jumalaa, joka voi meidät pelastaa kuin ihmiseksi syntynyt Jumala.”
Herramme köyhyys on kuitenkin vieläkin suurempaa kuin hänen ilmestymisensä lihaksi tulleena. Hän otti päälleen ajallisten tarpeidemme ja vaivojemme lisäksi meidän varsinaisen köyhyytemme: hengellisen konkurssimme, syntimme ja rikkomukseemme Jumalan edessä. Paavali julistaa samassa kirjeessä jakeen mittaisen pääsiäissaarnan: ”Sen, joka ei synnistä tiennyt, hän meidän tähtemme teki synniksi, että me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi.” (2.Kor.5:21) Seimi ja risti, jouluyö ja pitkäperjantai yhdistyvät Jumalan pelastussuunnitelmassa. Rikas tuli köyhäksi sinun vuoksesi. Synnitön synniksi sinun tähtesi. Hän otti kaiken köyhyytesi ja kurjuutesi itsensä päälle. Miksi? Jotta sinä köyhä tulisit rikkaaksi. Sinä syntinen Jumalan edessä armahdetuksi, pyhäksi ja vanhurskaaksi. Kaikki elämäsi köyhyys on hänen ja kaikki hänen rikkautensa on sinun. Mikä ihmeellinen ja autuas joululahjojen vaihto tämä onkaan!
Olemme nähneet kuluneena vuonna tuhoa ja suurta inhimillistä kärsimystä. Maailma ympärillämme on täynnä köyhyyttä ja puutetta, sotaa ja luonnonkatastrofeja sekä kristittyjä kohtaan lisääntyviä vainoja. Olemme astuneet epävarmuuksien aikakauteen. Mutta juuri näiden koettelemusten keskellä meillä on järkähtämätön todellisuus ja jumalallinen turva, josta koko kristikunta riemuitsee: ”Teille on tämä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra, Daavidin kaupungissa.” (Luuk.2:11)
Me saamme köyhinä tulla ja kutsua kaikkia muitakin elämää antavien alttareiden äärelle. Siellä kohtaamme ihmiseksi syntyneen Jumalan seimessä ja ylösnousseen ristin Herran. Hän vakuuttaa sinulle: Minun ruumiini ja vereni sinun puolestasi annettu ja vuodatettu kaikkien syntiesi anteeksiantamukseksi.
Kuka meistä voi todella olla köyhä, kun meillä Kristuksessa on kaikki taivaan aarteet omana? Kuka meistä voi todella olla turvaton ja yksin, kun puolellamme on väkevä Herra Jeesus? Kuka meistä hauraista kuolevista saattaisi vaipua epätoivoon, kun meillä hänessä on elämä ja autuus?
Siksi riemuiten laulakaamme ja juhlikaamme kodeissa ja seurakunnissa tänäkin jouluna, sillä meidän kaikkien tähtemme Herra Jeesus tuli köyhäksi tehdäkseen meidät hänessä rikkaiksi!
Piispa Juhana Pohjola
Jeesuksen edellä kulkenut ”tienraivaaja” Johannes Kastaja julisti: ”Tehkää erämaahan Herralle tie!” Ei lehtojen ja puutarhojen keskelle, ei sinne missä on iloa, elämää ja runsautta – vaan erämaahan, kuivaan ja yksinäiseen paikkaan. Sinne Herra saapuu. Samalla tapaa Jesajan profetia kertoo valosta, joka loistaa pimeydessä vaeltavalle kansalle, kuolemanvarjon maassa asuville. Lupaus ilosta ei kuulu vain iloisille, eivätkä valoa näe vain riittävän ”valaistuneet” vaan juuri huolten ja murheiden keskelle kuulutetaan joulun evankeliumi.
Maailma, johon Jeesus Kristus syntyi, ei ollut valmis häntä varten, se oli rauhaton ja ahdistuksia täynnä. Sellainen maailma on nytkin, sellainen on usein myös meidän sydämemme – monien pelkojen, huolten ja myös syyllisyyden raskauttama.
Jeesus Kristus ei saavu ”rauhan ruhtinaana” hallitsemaan rauhaa, jonka joku toinen on ensin häntä varten rakentanut. Hän itse tuo rauhan mukanaan. ”Oman rauhani minä annan teille, en sellaista, jonka maailma antaa.” Tämä on rauhaa, joka voi säilyä ja kukoistaa jopa siellä, missä ulkonaiset olosuhteet ovat rauhattomia tai ihmisen oma sydän on huolten uuvuttama. Jumalan Poika tulee rauhattomuutemme keskelle, elämäämme ja kaikkiin vaikeuksiimme läsnä olevaksi. Lopulta ristinkuoleman ja ylösnousemuksen kautta hän avaa tien ulos ”kuolemanvarjon maasta”. Jokainen, joka kasteen ja uskon kautta on liittynyt Kristukseen, on matkalla kohti Jumalaa, rauhaa ja elämää, vaikka tämän matkan aikana vaivoja vielä kärsimme.
Jos tulevana jouluna tunnet suurta iloa, kiitä Herraa, joka on ilon lähde! Jos tunnet kaipausta, uupumusta tai surua, kiitä Herraa, sillä hän antaa toivon paremmasta. Jos tunnet katumusta, syyllisyyttä tai häpeää siitä, miten olet elänyt – kiitä siltikin Herraa, sillä Jeesuksen tähden Jumala on luvannut pelastuksen ja syntien anteeksiantamuksen jokaiselle, joka Kristuksen luo tulee. Aamen.
Pastori Esko Murto
Pyhän Johanneksen luterilainen seurakunta, Tampere
Kuka meistä olisi täysin tyytyväinen siihen kuvaan, joka peilistä piirtyy? On vaikea olla täysin sinut oman kehonsa kanssa. Jotakin tuntuu olevan aina liian paljon tai vähän. Ja silti elämme selfiemaailmassa, jossa mielenkiintoisempaa kohdetta on vaikeampi löytää kuin oma itse.
Lähetyshiippakunnan julkaisemassa uudessa ajankohtaiskirjassa Ihmeellisesti tehty – Raamatun opetus ruumiillisuudesta pastori John Kleinig kiinnittää huomiota, miten kulttuurimme on kaksijakoinen: samanaikaisesti kehoa palvotaan ja ruumista halveksitaan. Koskaan historiassa ei ole tiedetty ihmisen ruumiillisesta hyvinvoinnista niin paljon kuin nyt. Siksi on syntynyt armeija ravitsemusterapeutteja, kunto-ohjaajia, kosmetologeja ja hyvinvointivalmentajia. Terveellisten elämäntapojen ja niiden edistämisen lisäksi se saa myös oman itsensä palvomisen piirteitä vaikkapa kauneusihannevaatimuksista nousevan kuvanmuokkauksen tai kauneuskirurgian avulla. Samanaikaisesti on vallalla ruumiin täydellinen halveksinta. Kehomme voidaan nähdä irrallaan persoonastamme vain lihamassana, jota saa vapaasti muuttaa leikkauksin tai käyttää seksuaalisena huvipuistona. Oma kysymyksensä on virtuaalimaailman yleistyessä normaalista ruumiillisesta läsnäolosta ja kohtaamisesta vieraantuminen.
Kulttuurimme kiista-aiheet kietoutuvat usein ruumiin merkityksen ja arvon ympärille. Kleinig listaa ruumiillisuutta koskevia erimielisyyksiä kuten seksuaalisuuteen ja sukupuoleen, avioliittoon ja -eroon, samansukupuolisiin suhteisiin, samaa sukupuolta olevien avioliittoihin, keinohedelmöitykseen ja geenitekniikkaan, kauneuskirurgiaan ja sukupuolen vaihtamiseen, pornografiaan ja seksuaaliseen tirkistelyyn, seksuaaliseen hyväksikäyttöön, prostituutioon, aborttiin, eutanasiaan tai ahmimiseen ja aliravitsemukseen liittyvät kysymykset. Tänä syksynä eduskunnan puhuessa abortista ja translaista tai Suomen evankelis-luterilaisen kirkon väitellessä samaa sukupuolta olevien vihkimisestä teema on koko ajan ruumiillisuutemme.
Kristillinen usko ei lähesty kehollisuuttamme ongelmista tai kiistoista käsin. Päinvastoin ruumiillisuutemme nähdään hyvänä, ihmeellisenä ja kauniina. Meidän ei tarvitse etsiä, löytää ja vahvistaa sukupuoltamme vaan se on meille valmiiksi annettua, puhdasta lahjaa. Ruumiimme ilmaisee Jumalan sille antamaa arvoa, merkitystä ja päämäärää. Jospa näkisimmekin kehomme, kuten Luojamme sitä katsoo!
”Ja Jumala sanoi: ”Tehkäämme ihminen kuvaksemme, kaltaiseksemme… Ja Jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa, Jumalan kuvaksi hän hänet loi; mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. Ja Jumala siunasi heidät, ja Jumala sanoi heille: ”Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää … Ja Jumala katsoi kaikkea, mitä hän tehnyt oli, ja katso, se oli sangen hyvää” (1.Moos.1:26-).
Kaikkien ihmisoikeuksien perustana on tämä jumalankuvallinen ymmärrys, että jokaisella ihmisellä ikään, väriin ja sukupuoleen katsomatta on jakamaton ja luontainen ihmisarvo. Ihmisellä on ainutlaatuinen asema maailmassa ja hänet on tarkoitettu elämään Jumalan yhteydessä.
Kun ruumiillisuutemme lahjasta vallitsee suuri sekaannus, on meidän etuoikeutemme opettaa erityisesti nuoria omaan kehoon liittyvistä perustavista totuuksista: ihminen on kokonainen ja sukupuolinen olento.
Kehoamme ja mieltämme ei saa repiä irti toisistaan. Kokemuksesta tiedämme, että jos ahdistuksessa saamme osaksemme lämpimän halauksen, se ei kosketa vain ihoamme vaan ennen muuta sisintämme. Jos meille puolestaan tehdään fyysistä väkivaltaa, haavat ulottuvat nahkaamme syvemmälle. Ruumis ei ole irrallaan ja ulkopuolella minästämme. Meillä ei ole vain ruumis ikään kuin biologisena päällystakkina tai elintoimintoja pyörittävänä koneistona. Me olemme ruumis! Meillä ei ole sielua ja henkeä ikään kuin mielen, ymmärryksen ja tahdon erillisenä aineettomana etäpäätteenä. Me olemme sielu! Ihmispersoona on siis ruumiillis-sielullinen kokonaisuus. Syntiinlankeemus on vioittanut meitä kaikkia niin, että särkyneisyys koskee sekä sieluamme että hajoavaa ruumistamme.
Yksi esimerkki tästä särkyneisyydestä on ruumiinkuvamme häiriintyminen. Se voi johtaa meissä sisäiseen ristiriitaan niin, että mieli ja keho kulkevat eri tahtia jopa päinvastaiseen suuntaan. Mieli voi olla niin ahdistunut, että ruumiin viiltelyllä pyritään helpottamaan oloa. Anoreksiaa sairastavan mieli voi sanoa, että olet lihava, vaikka ruumis on langanlaiha ja nääntynyt. Joku voi puolestaan kokea ahdistavaa sukupuoliristiriitaa ja tuntea olevansa poika tytön ruumiissa. Siksi ajan muoti-ilmiö gender-ideologia haluaa repiä erilleen biologisen ja ruumiin ilmaisevan sukupuolen (sex) ja ihmisen mielen kokeman ja itsemäärittämän sukupuolen (gender). Vaikka ihmisen ruumiinkuva voi todellisesti häiriintyä ja se tulee vakavana kysymyksenä niin terapiassa kuin sielunhoidossa kohdata, niin ihmistä ei koskaan viime kädessä auta ruumiin ja sielun, mielen ja kehon vastakkainasettelun vahvistaminen. Kaikesta hyvästäkin tarkoituksesta huolimatta on turmiollista ajatella, että ihminen voisi vaihtaa sukupuolta. Se on biologinen mahdottomuus, vaikka ihmisruumista kuinka leikeltäisiin ja pumpattaisiin kemiallisilla aineilla. Jokainen ihminen sielullis-ruumiillisena kokonaisuutena on Jumalan ihmeteko, eikä sitä voi eikä pidä lähteä muuntamaan, vaikka nykyteologia mahdollistaakin mielettömiä yrityksiä.
Sinulla on joko sukupuolen määrittelevä XX- tai XY-kromosomi. Meidän ruumiimme geenit ja sukupuolielimet ilmaisevat luonnollisen lain todellisuuden: olemme miehiä tai naisia. Muita sukupuolia ei ole. Sukupuolten erilaisuus samanarvoisina on Jumalan luomistyön ihmeellinen lahja. On ihmeellistä, että olet juuri nainen! On ihmeellistä, että olet juuri mies!
Ruumiimme rakenne paljastaa luotuisuutemme tarkoituksen. On sanottu, että jos joku avaruudesta tulisi ja analysoisi superälyllä pelkästään naisen tai miehen ruumista ja toimintamekanismeja erillään toisistaan, niin hän ei käsittäsi, miksi ruumiimme on sellainen kuin se on. Miehen ruumiin salaisuus paljastuu vasta suhteessa naiseen ja naisen suhteessa mieheen. ”Sentähden mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa, ja he tulevat yhdeksi lihaksi” (1.Moos.2:24). Ihmisen ruumiillisuutta ilmaisevan luonnollisen lain ja Jumalan ilmoittaman luomisjärjestyksen mukaan yksi mies ja yksi nainen liittyvät julkisesti ja pysyvästi yhteen saadakseen ja kasvattaakseen lapsia. Tämä on luotuisuuden järjestys, vaikka kaikkien kohdalla näin ei toteutuisikaan. Avioliitto on siis se erityisesti naisten ja lasten kannalta ainut turvallinen paikka, jossa lahjaksi annettu seksuaalinen yhdyselämä on tarkoitettu toteutuvaksi. Siksi ei ole eikä voi olla mitään muuta avioliittokäsitystä.
On siten hyvin kummalista lukea, miten arkkipiispa Tapio Luoma on valmis hyväksymään ne perustelut, joilla avioliittokäsitystä voidaan laajentaa koskemaan myös samaa sukupuolta olevia. Tämä uuskielen ilmaisu ei vakuuttelusta huolimatta ”laajenna” avioliittokäsitystä vaan edustaa radikaalisti eri käsitystä. Se näkee ruumiillisuutemme ja sen tarkoituksen täysin toisin. Se ymmärtää avioliiton ja sen tehtävän täysin eri tavoin. Viime kädessä se ymmärtää Jumalan ja hänen ilmoituksensa toisin. Arkkipiispa Luoman markkinoima laajennettu avioliittokäsitys nousee niin luonnollista lakia kuin Jumalan ilmoitustahtoa vastaan. Kyse ei ole vain siitä, että kun luomisjärjestystä rikotaan, rikotaan järjestyksen Luojaa vastaan. Tällöin noustaan tiedostamattakin Jumalan kolmiyhteistä olemusta vastaan. Tämä on askel kristikunnan ulkopuolelle.
Mies ja nainen luotiin Jumalan kuvaksi. Jumalankuvallisuus koskee jokaisen yksittäisen miehen tai naisen jakamattoman aseman ja arvon lisäksi myös miehen ja naisen liittoa ja yhdeksi lihaksi tulemista. Tässä yhdeksi lihaksi tulemisessa he samanarvoisina ja erillisinä antavat itsensä vapaaehtoisesti toinen toisillensa rakkaudessa. Avioliitossa yhdeksi lihaksi tuleminen miehen, naisen ja lapsen kolmoissiteenä heijastaa siten yhden jumaluuden Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen ikuista yhteyttä, ykseyttä ja erillisyyttä keskinäisessä rakkaudessa.
Ruumiimme arvoa ja merkitystä emme sisäistä ainoastaan itsensä hyväksymistä ja kehopositiivisuutta kampanjoimalla, vaikka kenellekään ei tee pahaa enemmän hyväksyvästi hymyillä kuin arvostellen irvistellä peilin edessä. Oman ruumiimme arvon näemme kirkkaimmin uudessa Adamissa, Jeesuksessa Kristuksessa. Syvimmin ymmärrämme ihmisyyden salaisuuden ihmiseksi syntyneessä Jumalassa, jolla oli sekä ruumis että sielu. ”Sana tuli lihaksi” (Joh.1:14). ”Sillä hänessä asuu jumaluuden koko täyteys ruumiillisesti” (Kol.2:9). Todellisessa ja synnittömässä ihmisessä, Jeesuksessa, näemme Jumalan ja lähimmäiseen rakastamiseen tarkoitetun ihmisyytemme mutta ennen muuta Jumalan. Meillä ruumiillisina olentoina on pääsy Jumalan yhteyteen vain Jeesuksen ruumiin kautta. ”Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän” (Joh.14:9). Hän otti päälleen ruumiimme ja sielumme vammat ja haavat. Hän ”itse kantoi meidän syntimme ruumiissansa ristinpuuhun, että me, synneistä pois kuolleina, eläisimme vanhurskaudelle” (1.Piet.2:24).
Tässä ajassa Pyhä Henki antaa meille Kristuksen ruumiin jäseninä, John Kleinigin termiä käyttäen ”liturgista kehonhuoltoa”. Meidän ruumiimme pestään uudestisynnyttävällä vedellä. Meidän ruumiimme ravitaan Kristuksen ruumiilla ja verellä syntien anteeksiantamiseksi. Me olemme osa hänen jumalanpalvelukseen kokoontuvaa kirkkoansa, josta miehen ja naisen avioliittokin on kuva. ”Me olemme hänen ruumiinsa jäseniä. ”Sentähden mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa, ja ne kaksi tulevat yhdeksi lihaksi.” Tämä salaisuus on suuri; minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa” (Ef.5:30-32).
Sielun ja ruumiin ei vain ajallista vaan iankaikkista yhteenkuuluvuutta ja arvoa alleviivaa kristillinen toivomme. Vaikka ruumiimme kerran maatuu, me saamme uuden ylösnousemusruumiin. ”Niin on myös kuolleitten ylösnousemus: …kylvetään sielullinen ruumis, nousee hengellinen ruumis” (1.Kor.15:44). Silloin sielumme ja ruumiimme on täysin sovussa ehyenä ja kokonaisena!
Tässä ajassa me saamme vielä itse elää ja opetella sekä julkisesti opettaa ja tunnustaa Vähän katekismuksen kolmea luovuttamatonta totuutta:
Uskon, että Jumala on luonut minut sekä koko luomakunnan, antanut minulle ruumiin ja sielun, silmät, korvat ja kaikki jäsenet, järjen ja kaikki aistit.
Uskon, että Jeesus Kristus, Isästä ikuisuudessa syntynyt tosi Jumala ja neitsyt Mariasta syntynyt tosi ihminen, on minun Herrani.
Uskon, että tässä kristikunnassa Pyhä Henki joka päivä antaa minulle ja jokaiselle uskovalle rajattomasti kaikki synnit anteeksi, herättää minut ja kaikki kuolleet viimeisenä päivänä sekä lahjoittaa minulle ja kaikille uskoville iankaikkisen elämän Kristuksessa.
Tämä on varmasti totta.
Pastori John Kleinig kirja Ihmeellisesti tehty – Raamatun opetus ruumiillisuudesta julkaistaan hiippakuntakokouksessa 19.11. Tämän jälkeen sitä on saatavilla Lähetyshiippakunnan verkkokaupasta kauppa.lhpk.fi ja ajallaan myös seurakuntien kirjapöydiltä.