Blogi: Salattu näkyväksi

 ”Jospa tietäisit sinäkin tänä päivänä, mikä rauhaasi sopii! Mutta nyt se on sinun silmiltäsi salattu.” (Lk 19:42 ) Vapahtajamme kärsimystie sisältää paradoksin. Mitä julkisemmin Jeesus ilmaisee itsensä, sitä enemmän hän kätkee itsensä. Mitä voimallisemmin hän toimii, sitä heikommaksi hän käy.  Vaikka hän asettuu Daavidin Poikana kuninkaallisena ratsunsa selkään. Vaikka hän puhdistaa Ylipappina temppelin. Vaikka hän Profeettojen Profeettana opettaa kansaa Jerusalemissa. Hän kuitenkin vetäytyy yksinäisyyteen. Hän antautuu pidättäjilleen. Hän vaikenee syyttäjien edessä. Hän heikkona sortuu ristinsä alle ja a kirottuna kuolee alastomana ristinpuulla. Kaikki näkivät hänet, mutta eivät nähneet!

Jos Kristus kätki voimansa ja kirkkautensa, niin sama koskee myös hän seurakuntaruumistansa. Oppi-isä Luther kirjoittaa: “Samoin kuin meidän päämme Kristus on kätkettynä Jumalassa, on myös Kirkko verhottuna näiden peitteiden alla, ja sen on kestettävä tässä maailmassa se, että sitä sanotaan kapinalliseksi, harhassa kulkevaksi ja lahkolaiseksi.” Kyse ei ole vain siitä, että maailma ei tunne eikä pidä minään Kristusta tai hyljeksii hänen Kirkkoaan. Ja jos se Kirkkoa arvostaa, niin omin ehdoin ja vain siltä osin kuin se sopiin maailman arvoihin ja päämääriin. Se sovintoveren tuoma rauha Jumalan kanssa, jonka Kristus seurakunnassaan julistaa ja alttarilla jakaa, jää monille salatuksi.

Jumalan teot jäävät usein salatuksi myös niille, jotka ne tuntevat. Luther jatkaa: ”Hän on kätketty, mutta siltikään hän ei ole kätketty. Liha on nimittäin esteenä, ettemme voi katsoa häntä. Liha murisee, murehtii, pauhaa, kiukuttelee ja huutaa: Minä olen kurjista kurjin, hylätty ja halveksittu.” Silmämme sokeana ihmettelee silloin, kun Herra tuntuu vetäytyneen: Miten tuo voi olla Jumalan siunaama, kun hänellä on murhetta murheen päälle? Miten tuo voi kutsua itseään Jumalan rakastamaksi, kun hänellä sairautta sairauden päälle? Miten voin luottaa Jumalan johdatukseen, kun rämmin juoksuhiekalla täytetyssä umpiossa? Opetuslasten tavoin sydämemme helposti hätääntyy ja järkemme pahentuu, kun Jeesus ei näytä olevankaan sitä, mitä hänen piti meille olla. Tarpeemme, hätämme ja syntikurjuutemme peittävät hänet meiltä.

Juuri siksi me kokoonnumme messuun pyhä pyhältä. Me tulemme yhteen, jotta näkisimme, mitä emme voi nähdä ja omistaisimme sen, mitä emme itsestämme löydä. Luther opastaa: ”Näyttääkin siltä, että Jumala heidät suorastaan jättää ja hylkää. Mutta hän on meiltä kätketty, ja me joudumme kätköön yhdessä hänen kanssaan. Mutta uskossa, sanassaan ja sakramenteissa verho poistuu hänen päältään ja hän tulee havaittavaksi.” Jokaisessa messussa tapahtuu ihme. Me kuulemme, ettemme olekaan vain pienellä joukolla koolla vaan pyhät ja taivaan enkelit ovat keskuudessamme. Emme näe itsessämme tai vierustoverissa hankalaa ihmistä tai vanhuuden painamaa vaan uudestisyntyneen Jumalan lapsen. Sanan lupaukset nostavat katseemme omista mahdottomuuksistamme Jumalan mahdollisuuksiin. Kirkon rukous kantaa minun huokaustani sydämeni kupolin läpi perille asti. Kristus ei ole kaukana eikä jättänyt minua, koska hän on minulle ojennettu ja suuni kautta sydämeeni painettu. Armo on totta ja tuoretta! Elämäni ei ole merkityksetöntä tai päämäärätöntä vaan Jumalan siunaamaa ja johdattamaa!

Kaiken elämän säröjen, lian, rihkaman ja haavojen peitteen takaa Pyhä Henki kirkastaa meille jotakin taivaan kotiin asti kantavaa. Lutherin sanoin: ”Tämän alla on kuitenkin piilossa ihana ja kallisarvoinen jalokivi, nimeltään: Minä uskon Jumalan Poikaan.”