Jumalanpalvelus elämäksi, seurakunta kodiksi!

Varhaisnuoruuden liikenteenjakajalla

Vuosi pari takaperin minulta tiedusteltiin, onko seurakunnassamme nuorisotyötä. Vastaus oli silloin ei, sillä sitä ikäryhmää ei seurakunnassamme yksinkertaisesti ollut. Sen sijaan meillä oli, ja on edelleen, paljon lapsia. Teki mieleni lisätä vastaukseen, että kovaa vauhtia meillä tehdään pohjaa nuorisotyölle.

Nuorempien kouluikäisten mukaan tuominen on siinä mielessä helppoa, että lapset lähtevät sinne, minne vanhemmat vievät. Äidit tai isät voivat olla mukana, jos jännittää jäädä ilman vanhempia. Myös lapsen on tärkeää saada kokea, että hänellä on oma paikkansa seurakunnassa. Oma toiminta vahvistaa lastenkin osallisuutta seurakunnasta ja tuo osaltaan myös messua lapselle omemmaksi.

Nyt seurakuntamme lapsista vanhimmat ovat kasvaneet jo 11-15 -vuotiaiksi varhaisnuoriksi, ja niinpä meillä on aloitettu varhaisnuorten omat raamattupiirit. Siirtyminen omien ikätovereiden kanssa isompien ryhmään on luontevaa ja raamisporukan iloisesta tunnelmasta päätellen myös hauskaa, kun tarjolla on ikätasoista toimintaa.

Ei mene kauaa, kun meillä tarvitaan niitä nuorteniltojakin. Uskon, että isoa kynnystä ei pääse syntymään, kun polku lapsuudesta varhaisnuorten toiminnan kautta on olemassa.

Varhaisnuoruus kehitysvaiheena on usein merkittävyydestään huolimatta jäänyt vähän vähemmälle huomiolle. Puhutaan enemmän murrosiästä, joka kurkistelee nurkan takaa, ilmentyen hiukan sen jälkeen, kun kehitys on jo ottanut hyppäyksen eteenpäin. Tämä hyppäys on havaittavissa ajattelun muuttumisesta. Lapsuudessa ajattelu on konkreettista. Varhaisnuoruuteen siirryttäessä kyetään abstraktimpaan ajatteluun. Tämä vaikuttaa toki myös siihen, millaiseen opetukseen näillä eri ikäryhmillä on tarvetta seurakunnassa.

Jo ennen varsinaista murrosikänä koettua vaihetta alkaa henkinen irrottautuminen vanhemmista ja kodista. Varhaisnuori siirtyy, vanhempiensa sitä ehkä edes huomaamatta, ensin siihen viereiselle kaistalle, siirtyen pikkuhiljaa omalle polulleen.

Kehityspsykologiassa puhutaan kehitystehtävistä, jotka ovat niitä kehitykseen liittyviä tyypillisiä asioita, joita valtaosa ihmisistä juuri siinä vaiheessa läpi käy. 11-15 –vuotiaalla yksi tärkeä kehitystehtävä on omankaltaisten joukkoon liittyminen. Korostetaan vielä: varhaisnuorelle on tärkeää saada kuulua omankaltaistensa joukkoon.

Varhaisnuoruudessa identiteetin rakennus on kesken ja ollaan hyvin haavoittuvaisia. Osaltaan juuri siksi varhaisnuorten joukoissa usein vallitsee vahva normi, jonka mukaan toimiminen on niin tärkeää. Kun täyttää joukon normin, on osa joukkoa, porukkaa. Jos ei ole sitä välinettä, tai muuta yhdistävää asiaa joka löytyy kaikilta muilta, voi todellakin joutua ulkopuolelle. Ulkopuolelle jääminen… se taas aiheuttaa aivoissa samanlaista toimintaa kuin fyysinen kipu. Kuka nyt kipua haluaa kokea?

Saattaa joskus vaikuttaa liioitellulta, kun jälkikasvu välttämättä kertoo tarvitsevansa jotakin, ja käyttäytyy aivan kuin kuolisi siihen paikkaan, kun hänelle kerrotaan, ettei tässä edeltävälläkään sukupolvella sillä lailla tarvinnut asian olla.  En tarkoita, että kaikkea tarvitsee tehdäkään ryhmän normien mukaan, mutta on hyvä huomata, että se kipu voi kyllä olla ihan aitoa.

Kuinka monessa joukossa sitten saa olla uskovainen ihan vapaasti ja avoimesti?

Kaikkien muiden tärkeiden joukkojen rinnalla varhaisnuorille tarjottavalla toiminnalla, kuten vaikkapa omalla raamattupiirillä on tärkeä paikka siinä varhaisnuoruuden liikenteenjakajalla. Loistava mahdollisuus tukea lastemme kehitystä ja samalla kasvua kristittynä. Mahdollisuus tarjota puitteet joukolle, johon kuulua. Sellaiselle, jossa yhdistävä tekijä on yhteinen usko ja ehtoollispöytä. Jossa saa tutkia raamattua omalla porukalla ilman vanhempia, joista nyt halutaankin vähän olla jo erillään.

Siksi minusta on niin hienoa avata seurakunnan ovi tiistai -iltana. Asetella sipsit ja limpparit pöydälle, ja ennen varsinaista raamista keskustella varkkien omat asiat sohvilla lojuen. Kohta lauletaan alkulaulu, rukoillaan, ja sitten kaikki etsivät raamatuistaan tällä kertaa käsiteltävän tekstin. Kysymysten johdattamina he osallistuvat ja syventyvät pohtimaan raamatun tekstiä. Keskustelun aikana saa syödä ja herkutella.  Tämän ryhmän normeihin taitavat kuulua luterilainen usko, messussa käyminen ja viimeisimmän havaintoni mukaan kaverin ajatusten kunnioittava kuunteleminen raamattupiirissä.

Ymmärrän oikein hyvin, jos sinäkin haluat välttämättä alkaa pitää varkkiraamista! Minä ainakaan en halua luopua tästä aitiopaikastani varhaisnuoruuden liikenteen jakajalla.

Sini Oranen
Tiituksen luterilainen seurakunta
Mikkeli