Jumalanpalvelus elämäksi, seurakunta kodiksi!

Tampereen tuomiokapitulin päätös

Tampereen tuomiokapituli määräsi minut menettämään pappisvirkani 9.10.2013.

Mitä tämä merkitsee?

 

Papin virka ja pappisvirka

Papin virka on kirkon piirissä oleva virka, johon liittyy työsuhde toimenkuvineen, palkkoineen, lomineen ja eläkkeineen. Papin virkaan voidaan asettaa vain henkilö, joka on vihitty, ordinoitu papiksi. Tätä ordinaatiossa saatua yleistä, koko Kristuksen kirkkoa ”aina ja kaikkialla” koskevaa asemaa sanotaan pappisviraksi. Piispa Paavo Kortekangas ordinoi minut 29.12.1985 Tampereen tuomiokirkossa ja antoi minulle virkamääräyksen Kansanlähetyksen palvelukseen lähetystyössä. Työni lähetyssaarnaajana oli minun papinvirkani, kunnes siirryin eläkkeelle 2012 vuoden alussa. Eläkkeellä en siis ole papinvirassa, mutta minulla on edelleen ollut pappisvirka, siis pappisoikeudet. Tuomiokapituli katsoo siis nyt ottaneensa minulta tämän yleisen pappisviran. Tähän ei liity taloudellisia seikkoja – elän pääasiassa vanhuuseläkkeestäni.

Koska en viimeaikoina ole muutenkaan voinut toimia kansankirkon puitteissa – Lähetyshiippakunnan seurakunnilla kun ei ole asiaa kansankirkon tiloihin – ei tuomiokapitulin päätös vaikuta käytännön työhöni ja elämääni juuri lainkaan. Olen edelleen Lähetyshiippakunnan piispa, minua ei ole syytetty harhaopista eikä siveettömästä elämästä. Ordinaatio, joka luterilaisen ja koko kristikunnan alkuperäisen käsityksen mukaan on Kristuksen teko kirkon edustajien kautta, ei ole peruutettavissa, ei edes Tampereen tuomiokapituli voi sitä tehdä.

Tampereen emeritus-piispa Juha Pihkala on kirjoittanut dogmatiikan oppikirjassaan virkapappeudesta seuraavaa:

”Erityisen viran ominaisluonne perustuu vihkimykseen, ordinaatioon. Se suoritetaan seurakunnan kutsusta (vokaatio), mutta seurakunta itse ei ordinoi. Seurakunta ei myöskään voi panna ordinoitua viralta.

Virkaan vihkii viimekädessä Kristus, mutta välikappaleena on sellainen viranhaltija, joka myös on ordinoitu (piispan virka). Tapahtuma on hengellinen, ei juridinen. Sen olennaisimmat ainekset ovat kätten päälle paneminen ja rukous. Ordinoitu viranhaltija on sidottu Kristuksen ääneen. Sana ja sakramentit, joissa Kristus itse on läsnä, eivät leiju abstrakteina ilmassa vaan kulkevat viranhaltijan suun ja käsien kautta.

Vaikka viranhaltija on osa Jumalan kansasta ja sille solidaarinen, hänen asemansa poikkeaa yhteisen pappeuden edustajien asemasta. Jos Kristuksen ääni ja ihmisten äänet joutuvat ristiriitaan, viranhaltijan on vihkimyksensä sitomana pysyttävä Kristuksen rinnalla.

Suurina kriisiaikoina kysymys kirkosta keskittyy lähes aina kysymykseen virasta. Näin oli ensimmäisinä vuosisatoina, näin oli myös kolmikymmenluvulla Saksan kirkkotaistelussa. Yhteisen pappeuden edustaja on saattanut melko pitkälle väistyä ja säilyä anonyyminä, mutta ordinoidun viranhaltijan on täytynyt panna peliin koko eksistenssinsä. Vaikka ei katolisen kirkon tavoin puhuttaisikaan vihkimyksen antamasta lähtemättömästä leimasta, virka eittämättä merkitsee leimaa, joka ei lähde. Viranhaltija edustaa Kristusta ja kirkkoa, missä tahansa hän onkin.” (Juha Pihkala, Johdatus Dogmatiikkaan, Weilin-Göös, Tampere, 1992, s. 228)

Tuomiokapitulin syyte on raskas: se leimasi minut valapatoksi. Vaikka kirkko ei ole pitkään aikaan suhtautunut kovin vakavasti pappisvalaan tai -lupaukseen, samoin kuin ei aviolupauksiinkaan, joudun minä kuitenkin pitämään valaani äärimmäisen vakavana. Jumalan edessä vannottu vala on ehdoton. Jos todella olen valapatto, olen silloin tuomittu, ja minun tulee kääntyä, tehdä parannus ja saada tämä rikokseni anteeksi voidakseni pelastua. Taivaaseen ei mennä synnissä ehdoin tahdoin eläen.

 

Mihin vala sitoo ja ketkä siinä sitoutuvat?

Oikeustieteen ja teologian tohtori Arto Seppäsen Korkeimmalle hallinto-oikeudelle antamasta asiantuntijalausunnosta 21.1.2011:

Pappisvalalla kirkko sitouttaa pappinsa ensisijaisesti Jumalan pyhään sanaan ja luterilaiseen tunnustukseen. Koska ketään ei vihitä papiksi vastoin tahtoaan, pappisvalan antaminen merkitsee vapaaehtoista sitoutumista Pyhään Raamattuun ja luterilaisen kirkon tunnustuskirjoihin perustuvaan kirkon oppiin. … Tunnustuspykälän ja pappisvalan/lupauksen rikkumaton yhteys näkyy kirkon lainsäädännössä olevissa sanktiosäännöksissä. 

Pappisvalan antaminen on papiksi vihittävälle dramaattinen tilanne. Siinä pappi sitoutuu ylimmän ajateltavissa olevan auktoriteetin alaisuuteen ja sitomaksi. Pappisvalassa kirkko itse sitouttaa papin omaa hallintoaan korkeampaan auktoriteettiin. Siksi se tapahtuu Jumalan nimeen. Pappisvalaa tai -lupausta tehdessään ja sen pitäessään pappi joutuu ajattelemaan tilaansa aina sub specie aeternitatis, ikuisuuden kannalta. Kirkko-oikeudella ja sekulaarilla positiivisella lainsäädännöllä ei ole tässä asiassa yhteistä nimittäjää. Eduskunnan hyväksymä positiivinen kirkkolaki kuitenkin antaa kirkolle mahdollisuuden sitouttaa pappinsa ylipositiiviseen arvopohjaan, johon myös pappi valassaan/lupauksessaan sitoutuu.

Vala on lupauksen muoto, jossa valan vaatija sitoo vannojan johonkin henkilöön tai arvoon Jumalan tai muun korkeamman mahdin edessä. Valan vannoja vastaa omalla henkilöllään valansa pitävyydestä.

Henkilöön tai ihmisten muodostamaan instituutioon kohdistuvaa valaa ei voi pitää kristitylle sopivana, koska kristitty ja kirkko tietävät Jumalan sanasta, että ihminen on häälyvä. Vain Jumala ja Hänen sanansa pysyvät.

Pappisvala, jonka täydestä vakaumuksesta vannoin, ei sido minua henkilöön (esim. piispaan) eikä instituutioon (kirkkoon), vaan Jumalan sanaan. Tämä tulee esiin valan sanamuodossa hyvin korostetusti. On kristillisesti katsottuna itsestään selvää, että Jumalan sanan ja ihmisten ja jopa kirkon toiminnan välillä voi olla ristiriita. Jo Uuden testamentin kirjeet seurakunnille (Paavalin, Pietarin, Johanneksen kirjeet ja Vapahtajan kirjeet Vähän Aasian seitsemälle seurakunnalle) todistavat tästä. Siksi on edelleen itsestään selvää, että valan Jumalan sanaan ja tunnustukseen kohdistuva osa on eri asemassa, kuin sen jälkimmäinen, esimiehiin ja kirkkoon kohdistuva osa. Muussa tapauksessahan edellytettäisiin, että kirkon johto on erehtymätön.

Vala ei sido ainoastaan valan vannojaa, vaan myös valan vaatijan valan kohteeseen. Koska pappisvala kohdistuu Jumalan sanaan ja kirkon tunnustukseen, ei valan vaatija, kirkko, voi mennä yksipuolisesti muuttamaan valan kohdetta, tunnustusta. Eihän valaa vannota sillä varauksella, että kirkko voi yksipuolisesti muuttaa valan kohdetta. Vala koskee itsestään selvästi kirkon tunnustusta siinä muodossa, kuin se on valan vannomishetkellä ollut. Valan vannomisessa (tässä tapauksessa ordinaatio) on kolme osapuolta: Jumala, johon vedotaan, valan vannoja ja valan vaatija.

Tuomiokapituli katsoo, että minun olisi tullut hyväksyä kirkon johdon uudet päätökset, jotka ovat ristiriidassa Jumalan sanan kanssa. Näitä päätöksiä on ainakin kolme: pappisviran avaaminen naisille, tunnustuspykälän muuttaminen niin, että kirkon elämää ei olekaan enää tutkittava Jumalan pyhän sanan valossa ja piispojen päätös olla nuhtelematta kirkolliskokousta, joka antoi piispoille Jumalan sanan vastaisen tehtävän laatia pastoraalinen ohje rukoushetkelle homoliittojen puolesta.

Miksi minun olisi pitänyt hyväksyä nämä päätökset? Tuomiokapitulin kummallinen perustelu on, että päätökset on tehty ”säädetyssä järjestyksessä”, jota edelsi ”pitkä teologinen työskentely”. Tällaiset perustelut ovat suorastaan absurdeja, kun on kysymys kirkon tunnustuksesta, jonka tarkoitus on nimenomaan olla selväkielinen, yksiselitteinen ja lopullinen. Juuri siksi tunnustus on olemassa, että varmasti tiedetään, mikä kirkon oppi on. Jos jonkun kirkon johto alkaa omavaltaisesti tehdä päätöksiä tunnustusta vastaan, se ei voi vaatia valan vannojalta kuuliaisuutta niissä asioissa.

On huomattava, että kirkon itse asettamat toimikunnat ovat aikanaan todenneet, ettei Raamattu anna lupaa naisten ordinaatioon eikä homoseksuaaliseen käyttäytymiseen. Jälkimmäisestä on olemassa melko tuore piispainkokouksen lausuntokin. Mutta kirkon johto (lopulta kirkolliskokous) on ylimielisesti katsonut voivansa poiketa Jumalan sanasta. Valaani vannoessani en voinut tällaista ajatellakaan eikä kukaan muukaan paikalla olleista.

 

Kirkon orvoiksi jättämät kristityt

Tuomiokapituli ei suhtaudu vakavasti siihen hengelliseen hätään, joka on syntynyt kirkon johdon poikkeamisesta Jumalan selvästä sanasta. Lähetyshiippakuntien pastoreita ei ole ordinoitu heitä itseään, vaan seurakuntia varten. Kun kirkon johto on tietoisesti poikennut kirkon omasta tunnustuksesta, monilla paikkakunnilla kristityille on käynyt mahdottomaksi osallistua kansankirkon jumalanpalveluksiin. Koska Jumala toimii armonvälineitten välityksellä (sana ja sakramentit), on pastoreittemme tehtävänä tuoda ne ihmisten ulottuville. Näiden pastoreitten tukemiseksi Lähetyshiippakunnalla on piispan virka, johon minut asetettiin toukokuussa 2013.

 

Kirkon yhteyden rikkomisesta

Piispojen tehtävä on varjella kirkon ykseyttä. Vaikka ulkonainen yhteys on arvokas asia, ei kirkon yhteys ole kuitenkaan ensisijaisesti ulkonainen.  Kirkon ykseys on ykseyttä totuudessa. Jos joku ei pysy totuudessa, Kristuksen omissa sanoissa, hän on rikkonut kirkon ykseyden. Totuudessa pysyminen on iankaikkisen kohtalomme asia. Siksi kirkko ei voi muuttaa totuutta, vaikka ajanhenki tai valtio sitä siltä vaatisi.

Kirkkomme johto itse on rikkonut kirkon ykseyden Jumalan sanan vastaisilla päätöksillään. Se on samalla rikkonut yhteyden menneeseen kristikuntaan, joka on lähes kaksituhatta vuotta opettanut mainituissa kolmessa kohdassa toisin. Kirkkomme johto on särkenyt yhteyden myös toisten kristittyjen kanssa samoilla päätöksillään. Suurin osa kristikuntaa pitäytyy mainituissa kohdissa edelleen Jumalan sanaan.

Kirkon hajottamisesta on valitettavan selvänä esimerkkinä Tampereen piispan, Matti Revon toiminta tämän vuoden kesäkuussa Suomen Lähetysseuran puheenjohtajana, kun hän kävi puolustamaan Lähetysseuran päätöstä siunata lähetystyöhön avoimesti ja julkisesti synnissä elävä miespari. Päätös aiheutti kirkkokansassa hajaannusta.

Missä ei seurata totuutta, ei ole kristillistä yhteyttä, vaikka kuuluttaisiin ulkonaisesti saman kirkon piiriin.

 

Jumalan sana pysyy ikuisesti!

Keravalla 12.10.2013

Risto Soramies, Lähetyshiippakunnan piispa

 

Liitteenä pappisvalani ja Tuomiokapitulin tiivistelmä minun vastineestani, jonka lähetin sille heinäkuussa 2013. 

Minä Risto Matti Soramies lupaan ja vannon kaikkivaltiaan ja kaikkitietävän Jumalan kautta, että minä, toimittaessani Jumalan seurakunnassa saarnavirkaa, jonka nyt olen valmis ottamaan vastaan, olen uskollisesti pysyvä Jumalan pyhässä sanassa, joka on ilmoitettu Vanhan ja Uuden Testamentin profeetallisissa ja apostolisissa kirjoissa, sekä evankelis-luterilaisen kirkon siihen perustuvassa tunnustuksessa, niin etten julkisesti julista ja levitä enkä salaisesti edistä ja suosi sitä vastaan sotivia oppeja. Minä tahdon myös kaikin tavoin ahkeroida ja uskollisesti harrastaa Jumalan sanan oikeata opettamista sanankuulijoilleni ja pyhiä sakramentteja Kristuksen säätämisen mukaan hoitaa, sekä jumalisuuden harjoitusta keskinäisessä rakkaudessa ja kaikin puolin hyvää, rauhaisaa ja kunniallista vaellusta opilla ja esimerkillä vahvistaa ja edistää. Niin ikään tahdon uskollisesti noudattaa ja käyttää kirkon lakia ja voimassa olevia asetuksia, tunnollisesti täyttää virkatehtäväni ja osoittaa esimiehilleni velvollisuuden mukaista kuuliaisuutta, virkakumppaneille veljellistä hyväntahtoisuutta, sanankuulijoilleni altista palvelusta ja kaikkea kohtuutta. Kaikkea tätä minä tahdon rehellisesti noudattaa niin kuin oikean papin tulee ja sopii, niin että siitä voin vastata Jumalan ja ihmisten edessä. Tähän Jumala minua auttakoon.

 

Tuomiokapitulin kiitettävän uskollisesti ja korrektisti laatima tiivistelmä vastineestani:

Rovasti Risto Soramiehen vastine

Rovasti Risto Soramies katsoo 22.7.2013 päiväämässään vastineessa, että hän ei ole rikkonut pappisvirkansa velvollisuuksia ryhtyessään Suomen evankelisluterilaisen lähetyshiippakunnan piispan virkaan, vaan on päinvastoin toiminut pappisvalansa velvoittamalla tavalla.

Rovasti Soramies vetoaa siihen, että hänen antamansa pappisvala sitoo Jumalan edessä ensisijaisesti tunnustukseen ja sen konkreettisena muotona kirkkojärjestyksen ensimmäiseen, ns. tunnustuspykälään (KJ 1:1 §). Muut kirkkojärjestyksen pykälät palvelevat ensimmäistä pykälää. Siihen sitoutuminen on ehdotonta, kun taas sen jälkeisiin, menettelytapoja koskeviin kirkkojärjestyksen pykäliin sitoutuminen on ehdollista.

Rovasti Soramies katsoo pappisvalan kohdistuvan kahteen osaan kirkkojärjestystä,

”varsinaiseen” ja ”sekundääriseen”. Hän kiinnittää huomiota siihen, että tuomiokapitulin pöytäkirjassa hänen asiansa esittelyssä viitataan vain valan siihen osaan, joka kohdistuu kirkkojärjestyksen sekundääriseen osaan. Kuuliaisuus varsinaiselle osalle eli tunnustukselle voi joskus vaatia kuuliaisuuden epäämistä esivaltaa ja esimiehiä kohtaan.

Soramies katsoo vannoneensa uskollisuutta Jumalan sanalle ja luterilaiselle tunnustukselle, ei kirkolle eikä esimiehille, vaikka hän jälkimmäisille kuitenkin myöntää olevansa velvollinen osoittamaan kuuliaisuutta. Sen edellytyksenä kuitenkin on, että nämä eivät itse toimi tunnustusta vastaan.

Rovasti Soramiehen mielestä kirkon johto on tehnyt kaksi päätöstä, joilla se on noussut Jumalan sanaa ja tunnustusta vastaan. Se on ensinnäkin v. 1986 päättänyt vihkiä pappisvirkaan naisia ja toiseksi v. 2010 antanut piispainkokoukselle tehtäväksi laatia pastoraalinen ohje vapaamuotoisesta rukouksesta parisuhteensa rekisteröineiden kanssa ja heidän puolestaan. Piispat ovat v. 2011 suostuneet tähän tehtävänantoon, vaikka heidän olisi Soramiehen mukaan pitänyt kieltäytyä siitä Jumalan sanan vastaisena tehtävänä. Näiden päätösten seurauksena ovat Soramiehen mukaan monet kristityt joutuneet kirkon suhteen kodittomiksi sekä menettäneet luottamuksensa piispoihin.

Koska rovasti Soramiehen mukaan kirkon johto on tehnyt osan kirkkokansaa kodittomaksi, vaativat Jumalan sana, tunnustus ja pappisvala häntä osallistumaan näiden kristittyjen kokoamiseen armonvälineitten ääreen. Sitä tarkoitusta varten ”on perustettu seurakuntia, jotka pitäytyvät luterilaiseen tunnustukseen”. Koska piispat hänen mukaansa kieltäytyvät vihkimästä näille seurakunnille pappeja, ”on tullut välttämättömäksi hoitaa asia muulla tavalla”. Siihen Soramiehen mukaan luterilainen tunnustus velvoittaa häntä, sillä Jumalan sanan ja luterilaisen tunnustuksen mukaan seurakuntia johtamaan, paimentamaan ja ruokkimaan on vihittävä pappeja.

Rovasti Soramies puolustautuu, ettei hän ole levittänyt harhaoppeja. Hän katsoo noudattaneensa virassaan kirkon lakia ja voimassa olevia asetuksia ja osoittaneensa esimiehilleen velvollisuuden mukaista kuuliaisuutta. Siksi hän ei näkemyksensä mukaan ole rikkonut pappisviran velvollisuuksia valan ja kirkkojärjestyksen tarkoittamassa mielessä, eikä hänen mielestään tuomiokapitulilla ole perusteltua syytä rangaista häntä, varsinkaan ”riistämällä” häneltä pappisvirkaa.

Rovasti Risto Soramiehen vastineen arviointia

Risto Soramiehen vastine sisältää merkille pantavia näkökohtia, joihin tuomiokapituli voi yhtyä. Tällaisia ovat pappisvalan (nyk. pappislupauksen) velvoittavuus sekä Jumalan sanassa ja tunnustuksessa pysymisen sitovuus. Niin ikään on oikein arvioitu, että kirkon lainsäädännössä ensimmäisenä on sitoutuminen uskon sisältöön ja muu lainsäädäntö noudattaa sitä. Voidaan myös pitää joissain poikkeusolosuhteissa mahdollisena, että tunnustukseen sitoutuminen ja esivallan tai esimiesten määräykset voivat joutua ristiriitaan. Sellaisessa tilanteessa uskollisuus Jumalan tahdolle olisi tuomiokapitulinkin mukaan asetettava etusijalle. Soramiehen muistutus siitä, että tuomiokapituli ei ole arvostellut häntä tunnustuksesta poikkeamisesta, pitää myös paikkansa.

(Tämä on arvioinnin alkuosa. Arviointi jatkuu vähemmän myönteisenä – muutenhan ei tuomiokapitulin päätös olisi ollut minua kohtaan kielteinen.)