Jumalanpalvelus elämäksi, seurakunta kodiksi!

Lähetysblogi: Tälle kalliolle minä rakennan

Kandimun seurakuntalaiset tutustuvat uusiin kirjoihin

Valkoinen Toyota Land Cruiser saapuu ruskean pölyn peitossa Kandimun seurakuntaan Keski-Keniassa. Katolla on laatikkokaupalla luterilaisia kirjoja pölyltä suojaaviin muovikääreisiin pakattuna. Seurakuntaan ollaan tuomassa ensimmäistä kertaa katekismuksia, lastenraamattuja, opetusvihkoja, jne. Autosta kömpii ulos kahdeksan uupunutta matkustajaa. Matka on alkanut aamulla klo 7 ja saavumme kirkolle yhden, kahden maissa iltapäivällä. Asfalttitie loppui klo 7.30, joten lopun matkaa olemme ajaneet kuoppaisia hiekkateitä. Viimeinen tunti ajettiin maastossa, jossa tiestä ei voi oikeastaan enää puhua. Koviin olosuhteisiin suunniteltu nelivetoauto taiteilee kuoppien, kuivien joenuomien, piikkipensaiden ja kivikkojen lomassa. Matkustajat vuoroin huudahtelevat, vuoroin nauravat, kun pomppiva auto paiskoo väkeä kuin huvipuiston laite konsanaan.

Matka on oikea lähetysmatka. Olemme menossa tutustumaan kahteen uuteen luterilaiseen seurakuntaan, jotka ovat siirtyneet helluntaikirkon suojasta Mt Kenya Synodin luterilaisen kirkon alaisuuteen. Kirkon päätoimistolta matkassa on mukana piispa Bernard Kugeria, lähetysvastaava David Murunga, naistyövastaava Rosemary Kanyua, rahastonhoitaja Amon Nduyo ja lapsityövastaava Faith Kajuju. Lutheran Heritage Foundationin puolelta matkassa on itseni lisäksi pääkääntäjämme pastori George Ondieki, jolla on myös paljon opetusvastuuta.

Pitkän matkamme aikana jopa kirkon päätoimiston väki alkaa epäröidä, olemmeko yhä oikeassa paikassa ja löydämmekö seurakuntaa ikinä. Matkan edetessä tiet muuttuvat yhä huonommiksi ja kapeammiksi. Kun viimeinen osio alkaa, epäuskoinen nauru täyttää auton. Edessä on vain pieni karun maaston halki kulkeva polku, joka palvelee kyllä jalankulkijaa ja eläintä kohtuullisesti. Auto on tälle osuudelle tervetullut vain omalla vastuullaan. Piispa toteaakin, että hänen pienellä henkilöautollaan ei piispantarkastukset tässä seurakunnassa ole mahdollisia.

Kandimun luterilaisen seurakunnan kirkko

Kun vihdoin saavumme perille etsimme silmillämme kirkkoa, mutta emme sitä löydä. Sitten yksi seurueestamme huomaa mäen päällä puiset kepit, joiden päällä on säkkejä ja ruohoa. Olemme saapuneet Kandimun luterilaiseen seurakuntaan.

Kun astumme ilmastoidusta autosta ulos, polttava päiväntasaajan aurinko toivottaa meidät tervetulleeksi kuumalla syleilyllään. Samalla puskasta alkaa kuulua laulua, rummun lyöntiä ja naisten korkeita kurkkuääniä, kun seurakunnan naiset ja lapset tulevat vieraita vastaan. Hallelujan soidessa meidät ohjataan auringosta “kirkkorakennuksen” suojaan.

Kun kävelen kohti kirkkoa, mieleeni tulevat Jeesuksen sanat Pietarille Matteuksen evankeliumin 16. luvussa: ”ja tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani”. Tälle kalliolle, ei tästä kalliosta tai kivestä. Tämä seurakunta kokoontuu puukeppien välissä, säkkien ja ruohojen alla. Mutta kuten opetin seurakuntaa paikan päällä, heidän perustuksensa ei ole se ruskea pöly, joka heillä on jalkojensa alla. Heidän perustuksensa on Jumalan Sana ja sakramentit. Niiden päällä heidän seurakuntansa on hyvä elää, kasvaa ja vahvistua.

Tästä syystä meidänkin matkamme ohjautui kohti Kandimun seurakuntaa. Veimme näille tuoreille luterilaisille kirjoja, jotka auttavat heitä ymmärtämään Raamattua ja sakramentteja paremmin. Tarjoamme heille resursseja toimia elävänä ja rikkaana seurakuntana kaiken heitä ympäröivän köyhyyden keskellä.

Opetuksen ja kirjojen jakamisen jälkeen käänsimme illalla auton nokan takaisin kohti karua maastoa ja yösijaamme keskelle ei-mitään. Mielessäni oli päivän keskustelut kirkkorakennuksen kehittämisestä. Jos Jumala antaisi heille sadetta, he saisivat ehkä kolmessa vuodessa kerättyä rahat peltikattoon. Seinät yritettäisiin saada aikaiseksi mudasta. Ihastelen heidän kärsivällisyyttään. Väsyneenä, kuopasta toiseen ajaessani, rohkaistun niistä onnellisista ilmeistä, jotka heijastuivat näiden kristittyjen silmistä heidän palatessaan omiin koteihinsa uusia kirjoja kuin kalleimpia aarteitaan sylissään kantaen.

Tuomo Simojoki