Jumalanpalvelus elämäksi, seurakunta kodiksi!

Seurakunnan rukous kantaa

Nuorena aviovaimona tulin uskoon ja elämässäni alkoi uusi vaihe. Elämä toi paljon haasteita. Innokkaasti kuljin jumalanpalveluksissa ja raamattupiirissä.Avioliittoleiri oli käännekohta uskonelämässäni: sain eväitä tulevia, vaikeita päiviä varten.

Tarvitsimme ja saimme rukoustukea seurakunnasta. Ystävät kantoivat meitä ja perhettämme. Kotona rukoilimme yhdessä perheemme kanssa, lapsia meille siunaantui neljä. Minä luin Raamattua kuin henkeni hädässä. Jumala auttoi askeleen kerrallaan ja taas huusimme häntä avuksemme. Mieheni sairaus paheni jyrkästi.

Jumalalla oli minulle erityinen elämäntehtävä, johon hän alkoi minua kouluttaa kovalla, mutta rakastavalla kädellä. Mieheni alkoi oireilla pahasti heti avioliiton alussa. Epätietoisuus raastoi meitä, sillä emme tienneet, mistä on kyse. Monen vuoden jälkeen sairaus osoittautui MS-taudiksi.

Rukoilin kärsivällisyyttä. Kuvittelin sen lankeavan minulle kuin Mopelle illallisen sohvalla maatessani ja rukoillessani. Pelkästään niin se ei tapahdu. Kärsivällisyyteni kasvoi ehkä hiukan pitkässä juoksussa, 35 vuoden aikana. Arkiluovuuteni kylläkin puhkesi kukkaan ahdingon keskellä.

On helppo luvata rakastaa, kun puoliso kykenee osoittamaan vastarakkautta. Mutta kun pitää luottaa hänen rakkauteensa, vaikka hän ei kykene sitä osoittamaan, siinä tarvitaan uskoa. Tarvitaan sitoutumista ja luottamusta. Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy. -Hepr 11:1

Kun Luther-säätiön ja myöhemmin lähetyshiippakunnan messut alkoivat Vaasassa, kuljetin miestäni mukana niin kauan kuin jaksoin. Hän oli täysin puhe- ja liikuntakyvytön useita vuosia, mutta kommunikoi silmillään. Parina viimeisenä mieheni elinvuotena pastori vieraili sairaalassa, antoi ehtoollista ja rukoili. Ne olivat mieheni tähtihetkiä, niitä hän odotti.

Viimeisen kerran vietimme yhteistä ehtoollista solisevan suihkulähteen äärellä, lammen rannalla keväisenä toukokuun päivänä sairaalan puistossa. Taivas oli hyvin lähellä. Seuraavana päivänä sanoin miehelleni, että jos sinä olet tehnyt työsi, saat sinä lähteä; kyllä minä pärjään. Tulevana päivänä hän nukkui pois. Ja jälleen oli seurakunta tukena rukoilemassa ja siunaamassa perhettämme. Pastorin lohduttavat sanat kantavat minua edelleen. Minun on hyvä jatkaa rukoilevassa seurakunnassa veljien ja sisarien keskellä.

Paula Hakkola
Mikaelin luterilainen seurakunta
Vaasa