Jumalanpalvelus elämäksi, seurakunta kodiksi!

Rutto vai kolera – harha vai hajaannus?

Palmusunnuntain viikonloppuna (24. ja 25.3.) oli Paavalin synodin perinteiset kirkkopäivät kutsuttu koolle Kansanlähetysopistolle Ryttylään. Aiheena oli ”skisma vai heresia” – hajaannus vai harhaoppi. Pääpuhujana oli Lontoossa sijaitsevan anglikaanisen Christ Church-seurakunnan kirkkoherra Mark Burkill. Minut oli kutsuttu kommentoimaan Burkillin alustusta.

Burkill kertoi Englannin anglikaanisen kirkon viimeisten vuosikymmenien kehityksestä. Kirkko on mukautunut yhteiskunnan menoon yhä nopeamalla vauhdilla. Naisten ordinaation hyväksyminen 1992 oli yleisen Raamatusta luopumisen oire. Naispappeutta yritettiin vielä puolustaa käyttämällä väärin Raamatun sanaa. Homoliittojen hyväksyntää ajettaessa ei enää edes vaivauduta puhumaan Jumalan sanasta. Kehitys on meille Suomessakin valitettavan tuttu.

Vaikka Englannin kirkko on omaksunut uusia, Jumalan sanan vastaisia käytäntöjä, se kuitenkin korostaa kaikkialla yhdessä vaeltamisen ja yhteyden tärkeyttä. Ykseyttä pidetään kaikkein korkeimpana hyveenä. Koskaan ei anglikaaninen kirkko ole kuitenkaan ollut sisäisesti ja osittain ulkonaisestikin niin pirstoutunut kuin nyt.

Burkillin seurakunta kuuluu muutaman kymmenen muun seurakunnan kanssa yhteen Lontoon rovastikunnista. Vain kaksi rovastikunnan seurakuntaa on päättänyt pitää kirkon tunnustetusta opista ja Raamatun sanasta kiinni myös virkakysymyksessä. Burkill ja hänen kollegansa ovat katkaisseet ehtoollisyhteyden rovastikunnan muitten pastoreiden kanssa juuri näiden omaksuman raamatunvastaisen virkakäsityksen vuoksi.

Burkill ja hänen kollegansa ovat siis yleisen käsityksen mukaan rikkoneet kirkon ykseyden. Mutta kirkon ykseys hajoaa jo ennen ulkoisia ratkaisuja. Kirkon yhteys ei ole ennen kaikkea yhteisen katon alle kokoontumista, vaan uskonyhteyttä, jonka Jumalan sana saa aikaan ja jonka ilmauksena on myös ehtoollisyhteys. Todellinen yhteys on mahdollista vain totuuden pohjalla. Uudet ja väärät opit hajottavat seurakunnan. Missä Jumalan sanasta luovutaan, on rikottu kirkon yhteys. Paavali varoittaa Efeson pastoreita niistä, jotka nousevat seurakunnan keskuudesta:

”Teidän omasta joukostanne nousee miehiä, jotka julistavat totuudenvastaisia oppeja vetääkseen opetuslapset mukaansa” (Ap.t 20:30). Paavali kehottaakin seurakuntiaan:

”kehotan teitä, veljet, pitämään silmällä niitä, jotka saavat aikaan erimielisyyttä ja pahennusta vastoin sitä oppia, jonka te olette saaneet; vetäytykää pois heistä” (Room. 16:17).

Apostolien ajoista asti on kristittyjen joukko ollut sisältä, omien joukosta nousevien harhojen uhkaamana. Kun valtakunnat vainoavat kirkkoa, on helppo ymmärtää, että on kysymyksessä vihollisen hyökkäys, mutta kun omien joukosta nousee niitä, jotka kyllä puhuvat kauniisti ja ovat fiksuja ja sympaatisia, mutta opettavat omiaan, on vaara paljon suurempi.

Englannin kirkon perustana ovat ns. 39 artiklaa, jotka laadittiin uskonpuhdistuksen aikoihin. Niissä esitetään lyhyesti, mutta selvästi anglikaaninen usko ja torjutaan harhat. Artikkelit samalla velvoittavat papistoa tunnustamaan ja puolustamaan ”oikeata uskoa”. Artikkelit ovat myös suoja kirkon uskollisille papeille. Ne kieltävät kirkkoa ja esivaltaa vaatimasta pappeja tunnustamaan mitään sellaista, mitä Raamattu ei opeta.

Englannin kirkko on kuitenkin vuodesta 1992 vihkinyt naisia pappisvirkaan vastoin Raamattua ja alkanut myös vaatia papistoltaan tämän raamatunvastaisen opetuksen ja käytännön hyväksymistä niin, että käytännössä kristillistä virkakäsitystä edustavien on melkein mahdotonta tulla vihityksi papiksi ja varsinkaan tulla valituksi piispan virkaan. Aivan kuten muissakin kirkoissa, joissa naispappeus on hyväksytty, keskustelu homoseksuaalisten liittojen hyväksymisestä on jo pitkällä myös anglikaanisessa kirkossa. Siihen liittyneet kannanotot ja päätökset ovat hajottaneet maailmanlaajan anglikaaniyhteisön.

Omaksi ryhmäkseen ovat järjestäytyneet Raamatulle uskolliset kirkot Afrikassa, joihin jotkut seurakunnat Pohjois-Amerikassa ovat liittyneet. Ovatko siis nämä anglikaaniyhteisöstä eronneet seurakunnat kirkon hajottajia? Siitä heitä syytetään, ovathan he lähteneet pois. Mutta todellisuudessa hajottajia ovat uusien oppien opettajat.

Suomen kansankirkon tilanne on monissa kohdin samanlainen kuin Englanninkin. Ensin tuotiin naispappeus – vielä Raamattuun vedoten, sitten homoliittojen hyväksyminen ja siunaaminen seuraavat perässä, mutta tässä kysymyksessä ei enää edes yritetä vedota Raamattuun. Aluksi tehtiin myönnytyksiä kristilliseen virkakäsitykseen pitäytyville niin Englannin kuin Suomenkin kirkossa. Molemmissa on sittemmin heidän toimintamahdollisuuksiaan vähennetty osittain jopa olemattomiksi.

Kumpi siis on valittava, harhaoppi (heresia) vai hajaannus (skisma)? Voisi myös kysyä, kumpi on parempi, kolera vai rutto. Evankeliumi, apostolinen ja tunnustuksemme mukainen opetus ei ole harhaa eikä se hajota kristittyjä. Väärä oppi hajottaa. Kuitenkin kristillisissä piireissämme pidetään yhteyttä ja yhdessä kulkemista arvossa, joka sille kuuluu vain silloin, kun todellakin kuljetaan samaa tietä, samaan suuntaan. Piispa Teemu Laajasalo puhui hiljattain STI:ssä konservatiivisille kristityille toivoen sellaista kirkkojärjestystä, jonka mukaan voisi tilaa olla eri näkemyksille, mutta voitaisiin kuitenkin olla ”yksi pyhä kirkko”. Tai niin kuin piispa Tapio Luoma kirjoitti Espoon hiippakunnan papeille, että ”mihin suuntaan kirkko avioliittokysymyksessä kulkeekaan, oleellista on, että sinne mennään yhdessä”. Luoman ehdotus kuullostaa kauniilta, mutta on pelkkää itsepetosta, jolla kirkkokansa pyritään liittämään kirkkoa sisäisesti tuhoaviin virtauksiin ajassamme.

Mikä on siis oleellista? Mikä on kirkossa sellaista, mistä se ei saa eikä voi luopua, jos se pysyy kristillisenä. Luoman sanojen mukaan ilmeisesti yhdessä pysyminen. Myös Englannin kirkon arkkipiispa puhuu ”yhdessä kulkemisesta” tai myös ”yhtä mieltä, eri mieltä” olemisesta aivan kuin kirkon varsinaisena hyveenä. Burkillin oma piispa sanoo, että homosuhteet hyväksyvä ja niitä syntinä pitävä ovat kumpikin kunnon anglikaaneja. Hän ei ole huomaavinaan asian ristiriitaa. Kirkollinen kielenkäyttö on samantapaista Suomessakin.

Englannin kirkon seurakunnat ovat pienempiä yksikköjä kuin Suomen kansankirkossa. Niiden sisäiseen elämään, jopa talouteen on kirkon johdolla vähemmän valtaa kuin Suomessa. Siksi Englannissa saattaa vielä pitkäänkin toimia Raamatulle uskollisia seurakuntia, joita piispat eikä yhteiskunta voi pakottaa muuttaman opetustaan ja elämäänsä Jumalan sanan vastaiseksi.

Vaikka Englannin kirkko kuvittelee voivansa pitää kansan kirkossa antamalla jatkuvia myönnytyksiä ajan hengelle, ovat kirkossakäyntiluvut laskeneet suorastaan dramaattisesti näihin päiviin asti. Englantilaisten elämässä kirkko on vajonnut yhä syvemmälle merkityksettömyyteen. Kirkossakäyntitilastot eivät Englannissa eivätkä Suomessa ole parantuneet naispappeuden myötä. Tosiasiassa kävi päinvastoin. Englannissa väestöstä vain noin yksi prosentti käy säännöllisesti kirkossa, Suomessa vielä vähemmän. Homokeskustelu ei suinkaan tule parantamaan asiaa.

Paavalin synodin Kirkkopäivillä käydyn keskustelun lopuksi pastori Timo Keskitalo totesi kooten, että jos on valittava heresian (harhaopin) ja skisman (hajaannuksen) välillä, on ehdottomasti valittava skisma. Tosin skismaan, hajaannukseen, ei ole syypää totuus, vaan lopulta kirkkoon tuotu harha. Siitä Jumala meitä varjelkoon.

Risto Soramies
Lähetyshiippakunnan piispa