Pastori Oskari Nummela
Satuin lukemaan muutama viikko sitten postissa tullutta Kulmakivi -lehteä. Lehti on Suomen Teologisen Instituutin julkaisu. Lehdessä oli artikkeli STI:n tiloissa käydystä paneelikeskustelusta. Luin tätä artikkelia suurella mielenkiinnolla, sillä STI on ollut, sekä on vieläkin minulle rakas paikka. Tämän paneelikeskustelun aiheena oli kysymys, onko kansankirkossa vielä tilaa konservatiivisille näkemyksille? Paneelin lopputulos oli mielestäni aika tyypillinen: Yhteyttä ja kompromissien tekemisen tarpeellisuutta painotettiin. Kirkossa pitää keskittyä oleelliseen. Kaikki kehällinen, kuten eettiset kysymykset saavat mennä.
Ajattelen, että moni teologian opiskelija varmasti pohtii näinä aikoina kysymystä: Kannattaako kansankirkkoon vielä mennä töihin? Mahtuuko sinne, vaikka uskoisi Raamatun olevan Jumalan sanaa? Olin itse kahdeksan vuotta kansankirkon pappina, kunnes irtisanouduin kappalaisen virasta toukokuussa 2018. Saman vuoden syksyllä siirryin Lähetyshiippakunnan pappiskollegioon. Tämän kirjoituksen tarkoituksena on tuoda esiin niitä syitä, jotka saivat minut luopumaan työstä, jota aikoinaan pidin niin rakkaana.
Tulin uskoon vuonna 2002, kun pyrin ensimmäisen kerran opiskelemaan teologiaa. Pääsykoekirja ”Johdatus Lutherin teologiaan”, avasi silmäni. Lutherin syvällisen opetuksen vaikutuksesta ymmärsin, että Jeesus Kristus on tullut rakkaudessaan maailmaan juuri syntisiä ihmisiä varten. Uskoin, että kaikki syntini on todella annettu anteeksi. Tuolloin en kuitenkaan päässyt vielä sisään tiedekuntaan. Myös juuri syntynyt uskoni kuoli, kun en ymmärtänyt etsiä seurakuntayhteyttä. Ajatus teologian opiskelusta ei kuitenkaan jättänyt minua rauhaan. Kahden vuoden päästä yritin uudestaan ja pääsin sisään. 2004 aloitin teologian opiskelut Helsingin Yliopistossa.
Ensimmäisenä opiskeluvuotenani myös Jumala kutsui minua. Ymmärsin jälleen syntisyyteni ja ennen kaikkea sen, että Kristus on sovittanut kaikki syntini. Sain elää taas puhtaalla omallatunnolla. Löysin myös seurakuntayhteyden Kansanlähetyksestä. Siellä sain kasvaa uskossani koko opiskelujeni ajan. Myös Suomen Teologisella Instituutilla oli iso merkitys opintojeni aikana. Siellä sain ymmärtää, että Raamatun kertomukset ovat ihan oikeasti tapahtuneet historiassa. Opiskelujeni mennessä eteenpäin mietin kovasti myös sitä, mitä alkaisin tehdä tulevaisuudessa. Mietin opettajan tai papin uraa. Papin työssä minua kuitenkin huolestutti kansankirkon tilanne; Voisiko tällainen perinteisen Raamatun tulkinnan kannattaja saada töitä kansankirkosta? Itse edustin jo tuolloin perinteistä käsitystä avioliitosta sekä pappisvirasta. Ajattelin kuitenkin tehdä kompromissin ja tehdä yhteistyötä naispappien kanssa. Näin pääsisin vaikuttamaan kirkkoon sisältäpäin.
Piispa Seppo Häkkinen vihki minut papiksi lokakuussa 2010. Olin saanut papin paikan Parikkalan evankelisluterilaisesta seurakunnasta. Alussa työ oli kaikkea sitä mistä olin unelmoinut. Sain toimia seurakunnan paimenena. Jumalanpalvelukset, seurat ja erilaiset kirkolliset toimitukset olivat paikkoja, joissa sain julistaa evankeliumia kirkosta vieraantuneille ihmisille. Kutsumukseni uudistaa kirkkoa sisältäpäin vahvistui päivä päivältä.
Ajan mittaan eteeni tuli kuitenkin myös ikäviä asioita. Tuntui siltä, että pinnan alla kirkon agendana oli miellyttää kaikkia jäseniä mahdollisimman paljon. Tärkeintä oli se, että veronmaksajat pysyivät talossa. Oleellista ei ollut totuus. Tämä näkyi muun muassa jumalanpalveluksissa ja kirkollisissa toimituksissa. Jumalanpalvelukset pyrittiin tekemään viihdyttäviksi niin, että niihin tulisi mahdollisimman paljon ihmisiä. Oleellista ei ollut se, että jumalanpalvelus oli sanomaltaan oikeanlainen. Kirkollisissa toimituksissa jatkui sama agenda. Esimerkiksi avioliittoon vihkimisissä ei kysytty Jumalan tahtoa, vaan pyrittiin siihen, että kirkon jäsenet eivät loukkaantuisi. Papin oli esimerkiksi hyvin vaikea kieltäytyä vihkimisestä, jossa aviopuolisot olivat eronneet entisistä kumppaneistaan Raamatun vastaisesti. Jumalanpalveluksissa, häissä, kasteissa ja hautajaisissa oli kaikissa sama piiloagenda. Niissä ei saanut puhua synnistä tai mistään sellaisesta mikä saattaisi loukata ihmisiä.
Yksi asia, jota odotin kovasti työssäni, oli erilaiset kurssit ja seminaarit. Ajattelin, että kursseilla ja seminaareissa olisi hyvä mahdollisuus oppia uutta. Olihan työnantajallani isot resurssit. Valitettavasti jouduin pettymään ikävästi. Kursseilla ja seminaareissa perinteistä raamatuntulkintaa edustavat papit saivat kuulla kunniansa. Heitä pidettiin yleensä kirkon häpeätahrana. Vaikka noiden koulutusten tarkoitus oli voimaannuttaa, ne saivat aikaan täysin päinvastaisen reaktion: Kurssilta palasi aina vaan masentuneempana.
Ajan mittaan koin myös omassa seurakunnassani painostusta. Homoseksuaalisuuden harjoittamista ei saanut sanoa synniksi. Naispappeutta ei puolestaan saanut kyseenalaistaa julkisesti. Kaiken tämän keskellä aloin ymmärtää yhä syvemmin, miten suuresta luopumuksesta naispappeuden hyväksymisessä oli aikoinaan ollut kyse. Se oli ollut väylä sille suuremmalle Raamatun sanasta luopumiselle, joka nyt oli vallalla ja jonka kitkeriä hedelmiä minä sain nyt syödä. Tämä sai minut pohtimaan monenlaisia kysymyksiä: Toiminko sittenkään oikein, kun teen yhteistyötä sellaisten pappien kanssa, jotka eivät halua seurata Raamattua ja kirkon tunnustusta? Käykö minulle niin, että samalla kun yritän vaikuttaa kirkkoon sisältäpäin, se vaikuttaakin minuun ja minä muutun? Käykö minulle lopulta niin, että hylkään uskoni? Nämä kysymykset saivat minut ahdistumaan entistä enemmän. Ne painoivat raskaasti omaatuntoani. Toisaalta koin myös hyvin vahvasti, että minun oli vaikutettava kirkon sisällä. Ajattelin, että kirkkoon koittaa vielä uudistuksen ajat.
Jatkuva ristiriita seurakunnassa ja kutsumukseni ristipaine saivat minut lopulta sairastumaan työuupumukseen. Samalla minulla todettiin myös masennus. Elämästä oli kadonnut kauneus, mikään ei tuottanut iloa. Olin myös vihainen ja pettynyt Jumalaan. Hän ei ollut antanut sitä kirkon uudistusta, jota olin niin paljon rukoillut. Olin yhteensä yhdeksän kuukautta sairaslomalla. Sairasloman jälkeen yritin palata vielä töihin, mutta se ei onnistunut. Tällöin aloin pohtia kysymystä: Voisinko tehdä papin töitä jossain muualla kuin kansankirkossa?
Olin käynyt opiskeluaikoina Helsingissä Luther -säätiön messuissa. Olin pitänyt erityisesti näiden messujen saarnoista. Kuitenkin koin tällöin Luther -säätiön etäiseksi. Ajattelin, että heidän toimintatapansa oli väärä, kun he pitivät omia messujaan eivätkä rakentaneet kansankirkkoa. Koin myös, että Luther -säätiö oli liian korkeakirkollinen ja liikaa profiloitunut sivuseikkojen, kuten naispappeuden, esillä pitämiseen. Vuonna 2017 myös Parikkalassa alkoi Lähetyshiippakunnan toiminta. Olin asiasta aluksi hyvin vihainen. Koin, että tämä toiminta hajottaa seurakuntaa Parikkalassa entisestään. Kun työhön paluu sairaslomani jälkeen ei kuitenkaan onnistunut, aloin miettiä todella: Voisiko Lähetyshiippakunnan messut olla vaihtoehto myös meidän perheellemme? Voisinko ehkä toimia Lähetyshiippakunnassa jopa pappina? Otin yhteyttä Risto-piispaan ja vastaanotto oli yllätyksekseni hyvin ystävällinen ja armollinen. Tuntui siltä, että tässä kirkossa arvostettiin oikeasti sitä, että pappi halusi sitoutua Raamattuun. Sain myös kokea armoa. Vaikka olin tehnyt urallani kompromisseja, se kaikki annettiin nyt anteeksi. Nyt saimme perheenä uuden seurakuntayhteyden. Sain myös toimia taas pappina.
Kun kerroin Mikkelin piispa Seppo Häkkiselle siirtymisestäni Lähetyshiippakunnan papistoon, hän tuntui suuttuvan ja kutsui Lähetyshiippakuntaa lahkoksi. Olen paljon miettinyt noita piispan sanoja. Olemmeko me todella lahko? Itse näen asian seuraavalla tavalla: Lähetyshiippakunnalla ja Suomen evankelisluterilaisella kirkolla on sama tunnutus. Kummatkin pitävät kirkon ylimpänä ohjeena Raamattua ja Tunnustuskirjoja. Ajattelen kuitenkin niin, että vain Lähetyshiippakunta seuraa tuota tunnustusta käytännössä. Suomen evankelisluterilainen kirkko ei seuraa tunnustusta. Käytännössä Suomen evankelisluterilainen kirkko seuraa kirkolliskokousten päätöksiä ja laittaa ne Raamatun ja tunnustuksen edelle. Tämän pohjalta emme ole lahko, sillä kirkko on ennen kaikkea siellä missä on Jumalan sana. Suomen evankelisluterilainen kirkko on valitettavasti lahko, koska se ei seuraa Jumalan sanaa. Mielestäni on mielenkiintoista, että Tunnustuskirjoista itsestään löytyy toimintaohje tällaista tilannetta varten. Sen mukaan seurakunnan on itse vihittävä itselleen pappeja, kun piispat laittavat kirkolliskokousten päätökset Raamatun yläpuolelle. Ajattelen, että olemme valitettavasti juuri tässä tilanteessa Suomessa. Kaikki Suomen evankelisluterilaisen piispat laittavat kirkolliskokousten päätökset Jumalan sanan edelle. Vaikka jotkut piispoista kirjoittavat hyviä kannanottoja ja antavat hyviä haastatteluja, se ei muuta kokonaisuutta miksikään. Valitettavasti käytännön ratkaisut puhuvat karua kieltä siitä, että Raamatun mukaisille näkemyksille ei anneta tilaa. Tilaa saa vain ne, jotka poikkeavat Raamatusta. Ihmisviisaus on sivuuttanut Raamatun.
Tällä hetkellä teen papin töitä Lähetyshiippakunnassa oman työni ohella. Tuuraan erityisesti Parikkalan kappelilla. Päätyönäni opiskelen uutta ammattia. Ajattelen, että kaikkien koettelemusten keskellä Jumala on pitänyt perheestämme huolta. Vaikka irtisanoutuminen vakinaisesta virasta huolestutti aluksi taloudellisesta näkökulmasta, perheeltämme ei ole kuitenkaan puuttunut mitään. Olemme saaneet levätä psalmin 38 totuudessa:
”Herra vahvistaa sen miehen askeleet, jonka tie hänelle kelpaa. Jos hän lankeaa, ei hän maahan sorru, sillä Herra tukee hänen kättänsä. Olen ollut nuori ja vanhaksi tullut, mutta en ole nähnyt vanhurskasta hyljättynä, enkä hänen lastensa kerjäävän leipää”.
Olemme myös kokeneet perheessämme Lähetyshiippakunnan messut hyvin hoitaviksi. Vaikka ennen vieroksuin liturgiaa, olen nyt oppinut pitämään siitä. Olen oppinut erityisesti sen, että jumalanpalveluksen liturgia on täynnä Jumalan sanaa, se ei ole vain jotain tyhjää muotomenoa, jossa tärkeintä on oikein suoritetut liikkeet. Erityisen hienoa on ollut myös se, että jumalanpalvelukseen mennessä ei tarvitse jännittää, mitä erikoista tänään kuulee. On hienoa viedä lapset paikkaan, jossa he kuulevat puhdasta Jumalan sanaa. Olen nauttinut myös jumalanpalveluksen yhteisöllisyydestä. Koen, että olemme kuin yksi perhe. Täydellistä seurakuntaelämä ei Lähetyshiippakunnassakaan valitettavasti ole. Välillä joudumme kamppailemaan pienten resurssien kanssa. Myös oma syntisyytemme vaikeuttaa seurakuntaelämää. Ajattelen, että me tarvitsemme Lähetyshiippakunnassa paljon rukousta, omista tarpeistamme luopumista ja ristin juurelle menemistä. Hienoa on se, että meillä on halu seurata Raamattua ja luterilaista tunnustusta.
Kysyin tämän kirjoituksen alussa: Vieläkö kansankirkossa on tilaa perinteisille näkemyksille? Oma mielipiteeni on, että ei ole. Olen toisaalta pohtinut, olinko vain liian herkkä, kun paloin loppuun? Olen tullut siihen johtopäätökseen, että vaikka pappi olisi varustettu minkälaisilla ominaisuuksilla hyvänsä, hänellä on viisi vaihtoehtoa suhteessa kansankirkkoon. Ensimmäiseksi: Hän mukautuu ja muuttaa omia näkemyksiään. Toiseksi: Hän menettää järkensä. Kolmanneksi: Hän joutuu täydelliseen ristiriitaan työyhteisössään. Neljänneksi: Hän lähtee pois. Viidenneksi: Hän saa potkut. Myös Raamatussa on monia kehotuksia lähtemään pois sellaisesta seurakunnasta, jossa opetetaan tietoisesti Raamatun vastaisesti. Ajattelen, että nämä kehotukset eivät ole Raamatussa turhaan. Niiden kautta Jumala haluaa suojella meitä ja oman Sanansa säilymistä.
Moni saattaa kuitenkin vieroksua kansankirkosta erillistä jumalanpalvelustoimintaa, koska ajattelee, että sen kautta ei voida tavoittaa ihmisiä. Ajattelen, että meidän ei tulisi luottaa liikaa omiin laskelmiimme. Jumala voi antaa meille resursseja, hän voi avata meille ovia, joiden luulimme olevan lukossa. Luottakaamme siis Herraan. Hän on hyvä!
Oskari Nummela
