Jumalanpalvelus elämäksi, seurakunta kodiksi!

Minä kuoletan ja minä teen eläväksi.

Katsokaa nyt, että minä, minä olen, eikä yhtäkään jumalaa ole minun rinnallani. Minä kuoletan ja minä teen eläväksi.” (5. Moos. 32)

Voiko uskoa ylösnousemukseen sen perusteella, mitä voidaan havaita luonnossa tai ihmiskunnassa? Pääsiäinen osuu täällä pohjolassa parhaaseen kevätaikaan, juuri kun luonto on virkoamassa. Kevään kukat ja vehreä ruoho ovat yleisiä pääsiäisen aiheita: elämä tulee väkevästi ja kuolema väistyy. Missä oli hanki ja jää, kukkivat nyt leskenlehti ja valkovuokko.

Mutta jos kevät todistaa elämän voitosta ja ylösnousemuksesta, niin sittenhän syksy todistaa kuoleman voittoa; kuolema ahmii kitaansa kaiken. On niin kuin Jeesus puhui: kukka, joka kukoistaa tänään, heitetään uuniin huomenna. Kevät voi olla kuin aavistus ylösnousemuksen ihanasta aamusta, mutta Jeesuksen ylösnousemus ei perustu tämän maailmanajan voimiin. Ylösnousemus on kokonaan ja ainoastaan Jumalan voimasta ja rakkaudesta syntynyt. Sitä ei ole saanut aikaan yleispätevä elämä voittaa -periaate, se ei ole perusteltavissa millään filosofialla eikä välttämättömyydellä.

Adamin synti vieroitti ihmiskunnan Luojasta ja veti kirouksen koko luomakunnan ylle. Luonnostaan ei kuolema kuulu elämään. Se on elämän vihollinen, synnin seurausta, ylpeyden hedelmä. Ihmiset ovat hengellisesti kuolleita ja synnin tähden joutuvat kuolemaan myös ruumiillisesti. Heitä ei pelasta mikään luonnonvoima eikä moraali tästä turmiosta.

Koska ihminen on siis synteihinsä kuollut, hän ei voi teollaan herättää itseään henkiin. Ainoa toivo kuolleelle on, että joku toinen toimii hänen puolestaan. Historiallinen teko oli meidän turmiomme, historiallinen teko on samoin ainoa toivomme. Mutta kuka sen olisi voinut tehdä? Vain Jumala itse, hän jota ihmisten synnit ovat häväisseet ja vastustaneet. Tiernapoikien joululaulu on totta: ”Synti suuri surkia kun särki taivahan, niin täytyi alas astua jo Herran Jumalan.”

Siksi on niin suurenmoista, että Sana, Jumalan Poika itse, tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme ja että meillä on sellainen Ylipappi, jota on kiusattu samalla lailla kuin meitä. Suurenmoista on myös, että hän ei langennut syntiin. Hän oli arvollinen maksamaan syntiinlankeemuksen seuraukset. Teurastettu Karitsa ja Juudan Jalopeura, Voittaja, joka lyö vastustajansa suunsa kaksiteräisellä miekalla. Suurenmoista, että hän oli valmis kuolemaan kuin pahin rikollinen maksaen kaiken omalla verellään. Ja suurenmoista, että Jumala kaikkivaltiudessaan otti vastaan Jeesuksen pelastusteon ja herätti hänet kolmantena päivänä kuolleista.

Kun Jeesus sitten astui ulos haudasta, hän ei mennyt Pilatuksen eikä ylipappien eteen osoittaakseen olleensa oikeassa, vaan omiensa luo, että he uskoisivat ja ymmärtäisivät, miten pelastus oli suoritettava ja tuli suoritetuksi. Sillä suurenmoisinta kaikesta oli, että Ylösnousemus tapahtui meidän tähtemme (2. Kor. 5:15 ja Room. 4:25).

Ei itsensä, vaan toisten tähden Jeesus teki kaiken. Hänen ylösnousemuksensa täytti ne lupaukset, joiden varassa pyhät ennen Kristusta olivat kuolleet autuaina. Lupaus oli kyllä ollut varma, mutta nyt vasta se oli toteutunut. Lukemattomat, joilla kyllä oli raskas syntivelka omasta puolestaan, saivat nyt nähdä, että tämä Sankari, jonka nimi on Uskollinen ja Totinen (Ilm. 19), vei työnsä loppuun saakka myös heidän edestään.

Meille kuuluvat Jumalan lupaukset, jos mahdollista, vielä varmempina. Onhan meidät kastettu Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen. Suuri kuolema on jo kärsitty Golgatalla; me joudumme vielä vähän maistamaan sitä. Varsinainen Ylösnousemus on jo tapahtunut, ja me saamme osamme siitä pian. Käärmeen pää on jo murskattu. Pian sen pyrstökin lakkaa huitomasta!

Totisesti, Kristus on ylösnoussut meidän tähtemme!

Risto Soramies
Lähetyshiippakunnan piispa