Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispainkokous on päättänyt 12.3.2024 äänin 9-1 esittää kirkolliskokoukselle säännöstä rinnakkaisista avioliittokäsityksistä. Se tarkoittaa, että samanaikaisesti avioliitto yhtäältä ymmärretään miehen ja naisen välisenä ja toisaalta kahden henkilön välisenä. Tämä avaa tien samaa sukupuolta olevien kirkolliselle vihkimiselle. Vuosia jatkuneelle keskustelulle haetaan näin kompromissiratkaisua.
Omasta puolestani tunnustan, ettei minulla ole toiseen luterilaiseen kirkkoon kuuluvana varsinaista puheoikeutta Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisäisiin asioihin. Mutta kansankirkon yhä merkittävän aseman tähden Suomessa päätöksellä on kaikkiin meihin vaikuttavia seurauksia. Tunnen myös pettymystä ja huolta siitä, että hengellinen pimeys kastekirkossani syvenee. Kantava teema piispainkokouksen perusteluissa on kirkon ”ykseys”. Tämä käsite ulottuu teologisesti laajemmalle kuin yhden paikalliskirkon elämään. Siksi haluan nostaa joitakin huomioita päätöksestä.
Kristillinen ihmis- ja avioliittokäsitys ja viime kädessä Jumala-käsitys on historiallisella tavalla haastettu ajassamme. Kaikki tiedämme, miten yksilökeskeisessä kulttuurissamme kysymykset seksuaalisuuden pidäkkeettömästä toteuttamisesta, itsevalitusta sukupuoli-identiteetistä, suvaitsevaisuudesta ja hyväksytyksi tulemisesta ovat tärkeimpiä arvoja ja poliittisia teemoja. Siksi Suomessa, kuten monissa länsimaissa, on hyväksytty laki samaa sukupuolta olevien avioliitosta (2017) ja translainsäädäntö on muutettu vastaamaan selvemmin yksilön kokemuksia ja vapauksia (2023).
Kun yhteiskunnan arvot ja lainsäädäntö muuttuvat jälkikristillisessä ajassamme, kaikki kristilliset kirkot joutuvat linjaamaan, muuttuvatko ne mukana vai seisovatko ne omalla perustallaan muutosta vastustamassa. Monet kirkkokunnat ovat jakautuneet tämän kysymyksen äärellä. Kysymys erottaa henget toisistaan. Mikään kirkko eikä kukaan kristitty pääse pakoon tätä eksytystä eikä voi olla ottamatta siihen kantaa.
Suomen evankelis-luterilainen kansankirkko on päättänyt muuttua kansan ja yhteiskunnan arvojen mukana ns. naispappeuspäätöksen jälkeen myös tässä kysymyksessä. Ensin se lakkasi kutsumasta homoseksuaalista elämäntapaa synniksi. Sitten se hyväksyi rukouksen samaa sukupuolta olevien parien kanssa ja puolesta. Jo jonkin aikaa se vastoin omaa kirkkojärjestystään on sallinut ja suosinut sateenkaariparien vihkimisiä kirkoissa. Piispainkokouksen päätös on siis vain jatkoaskel valitulla tiellä. Tätä päätöstä vauhdittaa, että tutkimusten mukaan reilusti yli puolet papeista ja kanttoreista kannattaa ehdotettua askelta.
Päätös ei perustu hätiköintiin tai teologiseen kyvyttömyyteen. Päinvastoin aikaa ja voimavaroja on käytetty ja kaikki perustelut päinvastaiseen ratkaisuun ovat olemassa. Mutta piispainkokouksen esittelemään ensimmäiseen vaihtoehtomalliin ei haluttu liittyä. Sen mukaan:
”Kirkko pitää avioliittoa miehen ja naisen välisenä ja vihkii tämän mukaisesti. Samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin liittyviä toimituksia (vihkiminen, siunaus, rukous) ei tunnusteta eikä toteuteta.”
Tämä on kuitenkin kristikunnan yhteinen, luonnollisen lain, Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen mukaan ainut ja kaikki muut mallit poissulkeva avioliittokäsitys. Valittiin toinen malli, rinnakkaisten avioliittokäsitysten tie. Kun on avattu mahdollisuus rinnakkaisille avioliittokäsityksille, ei ole mitään pidäkettä sille, etteikö voisi tulla myös uusia avioliittokäsityksiä, kuten moniavioisuus.
Paastonaikana muistelemme Jeesuksen kiusauksia erämaassa. Mitä Saatana Jeesukselle ja hänen seurakuntaruumiilleen kaikkina aikoina lupasikaan: ”Tämän kaiken minä annan sinulle, jos lankeat maahan ja kumarrat minua”. (Matt.4:9) Mihin hyvään piispainkokouksen esitys on sitten tarttunut? Monet sanovat, että samaa sukupuolta olevien vihkiminen takaa kansankirkolle yhteiskunnan suosion, positiivisen mediajulkisuuden ja sitä kautta hupenevan jäsen- ja verovarojen kadon pysäyttämisen tai ainakin hidastamisen. Itse ajattelen, että pyrkimykset ovat jalompia kuin vain valta-asemaan ja veroeuroihin takertumista. Mitä kaikkea hyvää siis luvataan, kun suostuu kumartumaan ajan hengen vaatimukselle? Piispojen mukaan se on niin kaunis ja kallis asia kuin kirkon ykseys.
Piispainkokouksen päätös on reaalipoliittinen yritys saada kaksi eri käsitystä mahtumaan samaan kirkkoveneeseen ja vieläpä soutamaan samaan tahtiin. Piispainkokouksen päätöksessä todetaan:
”Tunnistamme jakautumisen ja epäonnistumisen vaaran myös omassa kirkossamme. Siksi kirkon vastuunkantajien tehtävänä on etsiä avioliittokysymyksessäkin ratkaisuja, joiden kautta kirkon ykseys voisi erimielisyyksienkin keskellä säilyä.”
”Ykseyden” varjeleminen on siis päätöksen kantava teema. Tämä päätös takaa piispojen mukaan omantunnon vapauden niille, jotka pitäytyvät perinteiseen avioliittokäsitykseen, mutta myös palvelut ja toiminnan vapauden niille, jotka haluavat siunata samaa sukupuolta olevat parit. Ei täydellistä kummallekaan, mutta ainoa tosiasiallinen tapa jatkaa matkaa samassa paatissa.
Mikä päätöksessä on sitten eksyttävää? Kirkon ykseyden vaaliminen on tunnetusti piispojen erityistehtävä. Ja se on kaikkea muuta kuin helppoa! Mutta piispan viran tehtävänkuvaan ei ensin ole annettu ykseys vaan oikean uskon opettaminen ja harhan torjuminen, jonka suloista hedelmää ykseys on. Nyt ykseysrattaat pantiin opin hevosen eteen! Kyse on ykseyden irvikuvasta. Kirkon ykseys on olemuksellisesti yhteyttä ja osallisuutta yhteen Herraan, kirkon päähän, Kristukseen Jeesukseen. Tämä yhteys ja ykseys Herrassa Jeesuksessa on hänen sanojensa kuulemista, omistamista ja seuraamista apostolisissa ja profeetallisissa kirjoituksissa. Tämä ykseys tulee julki yhteisessä tunnustuksessa ja liturgisissa kaavoissa sekä samassa ehtoollispöydässä: ”Te olette pyhien kansalaisia ja Jumalan perhettä, apostolien ja profeettain perustukselle rakennettuja, kulmakivenä itse Kristus Jeesus, jossa koko rakennus liittyy yhteen ja kasvaa pyhäksi temppeliksi Herrassa.” (Ef.2:19-21)
Herran asetuksen mukaan kirkon viranhaltijat Jumalan sanalla ja rukouksella pyhittävät yhden miehen ja yhden naisen avioliiton, joka heijastaa Kristuksen ja hänen seurakuntansa ykseyttä: ”Miehet, rakastakaa vaimojanne, niinkuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi itsensä alttiiksi sen edestä, että hän sen pyhittäisi, puhdistaen sen, vedellä pesten, sanan kautta” (Ef.5:25-26).
Kirkolla ei ole valtaa muuttaa ja laajentaa avioliittokäsitystä. Kirkolla ei ole jakaa mitään omaa siunausta ja vihkimystä. Kirkolla ei ole yhtään Herran lupausta ja sanaa, jolla pyhittää samaa sukupuolta olevien liitto. Kirkolla ei ole tarjota mitään yhteyttä ja ykseyttä Kristuksen ja hänen sanansa ulkopuolella. Piispainkokouksen päätös rikkoo ykseyden kaikkiin menneisiin kristillisiin sukupolviin ja myös suureen osaan kristikuntaa. Piispainkokouksen päätös ei ole kirkollisen ykseyden vaan lahkoutumisen ilmaus.
Piispainkokouksen päätöksen puhe ”ykseyden vaalimisesta” ei tarkoita sanan varsinaisessa merkityksessä hengellis-teologista ykseyttä Kolmiyhteisessä Jumalassa ja hänen ilmoitussanassaan vaan sosiologista ja organisatorista yhdessäoloa. Tämä ”ykseyspuhe” hyvistäkin motiiveista huolimatta on valheellista. Se tarjoaa näennäistä ja valheellista ”ykseyttä” lupaamalla elintilaa ja toimintamahdollisuuksia muutosta vastustaville. Mutta mikä on tämän yhdessäolon hinta samassa organisaatiossa? Kumartuminen tunnustamaan ja käytännössä siis hyväksymään samaa sukupuolta olevien vihkimys kristillisenä avioliittona. On siis valheellista väittää, että kirkkoon jäisi aidosti kaksi käsitystä, koska kaikkia ohjataan tavalla tai toisella käytännössä hyväksymään tämä uusi käsitys.
Piispojen mukaan käytännössä yhteiselo taataan orwellilaisella käsitteellä ”kunnioittava keskustelu”. Päätöksen mukaan kunnioittava keskustelu merkitsee tätä: ”Minkäänlainen toisen osapuolen motiivien epäily tai näkemysten leimaaminen vääriksi ei kunnioittavaan keskusteluun kuulu.” Suomeksi tämä tarkoittaa, että kunnioittavan keskustelun malli on yhtä kuin kieltää vastakkaisen käsityksen julkinen tuomitseminen ja hylkääminen. Kunnioittava puhe kunnioittaa enemmän ihmistä kuin Jumalaa. Se ei kunnioita keskustelijoita ja heidän vapauttaan ja vähiten se kunnioittaa totuutta ja sen tunnustamista. Tällä kunnioittavan keskustelun pakkopaidalla halutaan vain peittää valheellinen ”ykseys”. Mitä tapahtuukaan sille, joka ei näitä pelissääntöjä noudata ja rikkoo turvallisen tilan? Kuka määrittää, milloin pelisääntöjä noudatetaan ja milloin ei? Miten kunnioittavan keskustelun ajatukseen sopii sellainen, että joku julkisesti opettaa, että on Jumalan luomisjärjestyksen vastaisena synti ja häpeä elää homosuhteissa? Tai jos sanotaan, että pappi, joka yrittää siunata sellaisen liiton, rikkoo 2. käskyä ja pappislupaustaan, tai piispa, joka sellaista ajaa, on harhaoppinen? Eikö hänet häirikkönä pyritä vaientamaan joko työyhteisön tai tuomiokapitulin myötävaikutuksella? Siksi todennäköisemmin monet kristikunnan avioliittokäsitystä kannattavista vaikenevat seurakunnissa ymmärrettävistä itsesuojelusyistä. Turvallinen tila on tullut todella turvattomaksi perinteiseen avioliittokäsitykseen pitäytyville. Kunnioittavan keskustelun tilaan jää lopulta vain yksi sateenkaarta pitkin kaikuva ääni.
Aivan oikein piispainkokous kantaa huolta siitä, että myös niille, jotka kokevat seksuaalista vetoa samaa sukupuolta oleviin, on paikka kirkon yhteydessä ja osallisuus Jumalan siunauksesta. Tästä toiset ovat kuitenkin tehneet väärän johtopäätöksen väittäessään, että avioliiton siunaamisen epääminen muodostaa esteen evankeliumille ja haavoittaa yksilöiden lisäksi myös kirkkoa. Tässä käsityksessä katoaa ero yksilön ja avioliiton välillä. Meidän tulee kristittyinä rukoilla niiden puolesta ja siunata niitä, jotka arkoina kaiken elämän rikkinäisyyden keskellä tulevat Jumalan kasvojen eteen. Me saamme kutsua jokaista löytämään identiteettinsä kastettuna Jumalan lapsena ja elämään Jumalan käskyjen viitoittamaa tietä synnit tunnustaen ja armon omistaen. Mutta samaa sukupuolta olevien parien kohdalla siunauksessa pyytämisessä ei ole kyse vain yksityisestä ihmisestä vaan parista eli myös sen elämäntavan hyväksymisestä ja tunnustamisesta Jumalan tahdon mukaiseksi avioliitoksi. Tätä Raamattu ei lupaa vaan päinvastoin siitä varoittaa ja kutsuu siitä pois (1.Kor.6:8, 19). Siksi piispainkokous hyväksyessään samaa sukupuolta olevien avioliiton ei turmele vain avioliiton asetusta ja pyhyyttä vaan vaikenee homoseksuaalisissa suhteissa eläville Jumalan laista ja ennen kaikkea evankeliumista: syntien anteeksiantamisesta ja uudesta elämästä Kristuksessa Jeesuksessa. Piispainkokouksella on näin ”toinen evankeliumi” (Gal.1:6), joka perustuu ihmisen itsensä valitsemaan tapaan toteuttaa seksuaalisuuden lahjaa ja sen inhimilliseen hyväksymiseen ja kirkolliseen hyväksyntään.
Mitä tästä piispainkokouksen päätöksestä siis tulisi ajatella? Se on vasta esitys, joka menee kirkolliskokouksen päätettäväksi. Tuloksena voi olla pitkä äänestysten tie. Mutta selvää on, että kirkon paimenvirkaan asetetut ovat antaneet opetuksen ja suunnan kansalle ja Suomen evankelis-luterilaiselle kirkolle. Mieleen väistämättä nousee Jeesuksen vakavat sanat: ”Mene pois, saatana; sillä kirjoitettu on: ’Herraa, sinun Jumalaasi, pitää sinun kumartaman ja häntä ainoata palveleman’.” (Matt.4:10) Murheellista on sanoa, ettei piispainkokouksen päätöksessä kuulu Hyvän Paimenen ääni vaan susien, jotka eivät laumaa säästä (Ap.t.20:29). Kyse ei ole vain kirkkolainsäädännön yksityiskohdista eikä edes 6. käskystä ja avioliitto-opetuksesta vaan 1. käskyn noudattamisesta, johon Vapahtajamme viittaa. ”Minä olen Herra sinun Jumalasi. Älä pidä muita jumalia minun rinnallani.”
Raamattu varoittaa meitä kaikkia: ”Älkää eksykö, Jumala ei salli itseänsä pilkata; sillä mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää.” (Gal.6:7)
Tämä on kutsu meille kaikille parannukseen, syntien tunnustamiseen ja Kristuksen armon omistamiseen.
Tämä on kutsu valvomaan opetustamme ja elämäämme Jumalan sanan äärellä.
Tämä on kutsu jakamaan Kristuksen armoa ja rakkautta seurakunnissamme kaikille erotuksetta.
Tämä on kutsu meille Lähetyshiippakunnassa jatkaa luterilaisen vaihtoehdon rakentamista itsenäisenä kirkkona.
Tämä on kutsu meille itse pitää avioliitto kunniassa ja opettaa pelkäämättä avioliiton ihanaa lahjaa.
Tämä on kutsu rukoilla kansamme puolesta.
Martti Lutherin avioliiton vihkimiskaavasta löytyy meille sanat, joilla aloittaa rukoukset:
Herra Jumala, sinä joka olet luonut miehen ja naisen ja säätänyt, että heidän on solmittava avioliitto, sinä joka siunaat heitä antamalla kohdun hedelmää ja annat avioliiton kuvata rakkaan Poikasi Jeesuksen Kristuksen ja kirkon, hänen morsiamensa, välisen rakkauden salaisuutta, me rukoilemme sinua, että pohjattomassa hyvyydessäsi estäisit tämän luomuksesi, säädöksesi ja siunauksesi vääristymästä ja turmeltumasta ja että armossasi varjelisit sen keskuudessamme Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme kautta. Aamen
Juhana Pohjola, piispa
Suomen evankelisluterilainen lähetyshiippakunta
”Toimivatko armolahjat Lähetyshiippakunnassa?” Tätä minulta kysytään usein. Mitä sitten vastaan? Ilman muuta! Kirkkomme elää ja hengittää Pyhää Hengen voimasta! Mutta se ei tarkoita, että luterilaisena kirkkona haluaisimme omaksua uushelluntalaisuuden opillisia painotuksia tai karismaattisen liikkeen jumalanpalveluskäytäntöjä.
Miten sitten armolahjat käytännössä näkyvät seurakunnissamme? Juuri siten, miten mottomme ilmaisee.
Uusi testamentti puhuu armolahjoista (kharisma) ja Hengen lahjoista (pneumatika). Pääpaino sanalla kharisma on Jeesuksessa. ” Sillä synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa.” (Rm.6:23, 5:15, 2.Kr.1:11). Jumalanpalvelus on elämäksi, koska Kristus antaa itsensä ja ristinansionsa lahjana meille armosta. Messussa toteutuu Paavalin opetus Hengen lahjoista: ”…söivät kaikki samaa hengellistä ruokaa ja joivat kaikki samaa hengellistä juomaa.” (1.Kr.10:3) Pastori palvelee, sillä hänelle on annettu Hengen viran armolahja (1.Tm.4:14). Seurakuntana vastaamme Hengen sanoin: ”Täyttykää Hengellä puhuen keskenänne psalmeilla ja kiitosvirsillä ja hengellisillä lauluilla, veisaten ja laulaen sydämessänne Herralle.” (Ef.5:18) Rukouksen läpäisemässä messussa toteutuu Jeesuksen lupaus jumalanpalveluksesta Hengessä ja totuudessa (Jh.4:24).
Jumalan perheenä eläminen merkitsee yhteistä vastuuta. Niin kuin jokaisessa kodissa, niin myös seurakuntakodissa pätee kaksi lainalaisuutta. Ensinnäkin jokaisella jäsenellä on oma erityinen lahja ja vastuu palvella. Toiseksi kaikki kyvyt ja lahjat tulevat yhteisen kodin hyväksi. Näitä arkisia totuuksia apostolitkin alleviivaavat: ”Palvelkaa toisianne, kukin sillä armolahjalla, minkä on saanut”(1.Pt.4:10) ja ”…kaikki tapahtukoon rakennukseksi”(1.Kr.14:26). Kysymys ei ole yksilökeskeinen, miten minä voin hengellisesti toteuttaa itseäni vaan yhteisöllinen, miten voin parhaiten palvella seurakuntaa ja sen tehtävää.
Missään kohtaa Raamatussa ei luetella, mitä kaikkia lahjoja ja tehtäviä seurakuntakodin rakentamisessa tulisi olla käytössä. Missään kohtaa ei liioin Isän luomisen, Pojan lunastuksen ja Pyhä Hengen pyhittämisen lahjoja aseteta vastakkain vaan päinvastoin Kolmiyhteisen Jumalan teot ovat meihin nähden jakamattomat (1.Kr.12:4-6). Isän monet luonnon lahjat Pyhä Henki ottaa käyttöönsä antaen myös uusia tarpeen mukaan. Toisten luontaiset vahvuudet Hengen käytössä auttavat johtamaan työtä (1.Pt.4:11). Toisilla on naimattomuuden armolahjan (1.Kr.7:7) myötä aikaa paremmin toisille. Toisilla on erityinen kutsu lahjoittaa seurakunnalle (Rm.12:8). Toisilla on viisauden sanat arvioida ajan virtauksia (1.Kr.12:8). Toisilla on kutsu rukouspiireissä rukoilla toisten puolesta (Rm.12:12), toisilla tehtävä ja lahja soveltaa Jumalan sanaa rakennukseksi, kehotukseksi ja lohdutukseksi (1.Kr.14:3). Nämä ja monet muut lahjat, tehtävät ja virat on käytössä seurakunnissamme yhteisessä rakennustyössä. Ja jos jotain puuttuu, sitä saamme anoa!
Lähetyshiippakunnassa emme seuraa maallistunutta ideologiaa, josta tuonpuoleisuus on karsittu ja Jumalan voimateot kadotettu. Mutta myös painotamme, että Jumalan voima on kätketty heikkouteen ja että hän toimii luotujen välineiden kautta. Siksi rukoilemme sairaiden puolesta todistaen ihmeitä toinen toisensa jälkeen. Välillä Herra antaa avun lääkärien kautta, välillä selittämättömästi. Välillä Jumala antaa yli ymmärryksen käyvän rauhan kohdata kärsimys ja kuolema. Mutta aina hän antaa armonsa sanan lupaukset hädän keskelle! Kirkon työssä tarvitsemme Pyhän Henkeä taistelussa pimeydenvaltoja vastaan, välillä aivan niin, että Jumalan sanalla karkotetaan pahat henget. Kuka voisikaan luetella, mitä kaikkia kokemuksia, sanoja ja näkyjä Herran Henki on vaikuttanut omiensa parissa. Mitä niitä vertailemaan, vaan kaikesta mikä vetää meitä lähemmäs Jeesusta ja Raamatun ilmoitussanaa, me yhdessä kiitämme Herraamme!
Mutta tärkein kysymys ei ole, miten lahjat toimivat keskellämme vaan onko Lahjanantaja omanamme. Tähän apostoli meidät kiinnittää:
Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, joka on siunannut meitä taivaallisissa kaikella hengellisellä siunauksella Kristuksessa. (Ef.1:3)
Vuonna 354 Rooman keisari Julius ilmoitti, että joulukuun 25. päivää tuli viettää voittamattoman auringon syntypäivänä (Natalis Sol Invictus). Julius pyrki saattamaan voimaan sitä pakanallista uskonnollisuutta, joka oli vallinnut aiemmin Roomassa. Kristinusko oli Kristuksen ylösnousemuksen jälkeen hiljalleen levinnyt valtakunnassa. Kristittyjä kuitenkin vainottiin monin paikoin. Tilanne muuttui vuonna 313, jolloin keisari Konstantinos I lopetti vainot ja teki kristinuskosta luvallisen uskonnon.
Keisari Juliuksen päätös asettaa pakanallinen juhla 25:nneksi joulukuuta oli harkittu teko. Kristityt olivat nimittäin pitäneet tuota päivää Jeesuksen syntymäpäivänä. Esimerkiksi kirkkoisä Hippolytos kirjoitti vuonna 204 Danielin kirjan selityksessään: “Sillä Herramme ensimmäinen tuleminen lihassa, kun hän syntyi Betlehemissä, oli 25. joulukuuta” (4.23.3). On kuitenkin ounasteltu, että kristityt olisivat puolestaan ensin asettaneet joulun vieton samalle päivälle, jolla olisi ollut Roomassa suosittu pakanallinen Saturnalia-juhla. Tuo juhla ei kuitenkaan osunut koskaan joulukuun 25. päivälle. Juhla alkoi 17. joulukuuta ja kesti muutaman päivän päättyen viimeistään 23.12. Tunnetut antiikin juhlat eivät siis ole kristillisen joulun taustalla.
Kuinka joulu sitten asettui juuri tähän ajankohtaan? Asiasta on olemassa kaksi teoriaa. Molemmat teoriat voivat pitää yhtä aikaa paikkansa. Ensimmäinen teoria pohjaa Luukkaan evankeliumin tietoon, että Johannes Kastajan isä Sakarias kuului Abian pappisosastoon (Luuk. 1:5). Juutalaiset lähteet kertovat, että kun Rooman armeija tuhosi temppelin Av-kuussa vuonna 70, oli Joojaribin pappisosasto palvelusvuorossa. Kun Raamatun (1. Aik. 24) ja juutalaisten lähteiden perusteella tiedetään osastoja olleen 24 ja näiden palvelleen viikon jakson kaksi kertaa vuodessa, on laskettu, että Sakarian palvelusvuoro oli syyskuussa. Sakariaan palattua kotiin, Johannes sai alkunsa ja syntyi kesäkuun 25. päivä. Jeesus puolestaan syntyi puoli vuotta myöhemmin 25.12. (vrt. Luuk. 1:36).
Toinen teoria nostaa esiin muinaisen näkemyksen, jonka mukaan ihmiset elivät kokonaisen elämänkierron ja kuolivat siis sinä päivänä, jona elämä oli alkanut. Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus oli juhla, jota kirkko oli viettänyt alusta lähtien. Ristiinnaulitseminen osui nykyisen kalenterimme maaliskuun 25. päivälle. Kun tuo sama päivä on Jeesuksen sikiämisen päivä, päädytään jälleen Jeesuksen syntymään 25.12.
Miksi siis on väitetty, että Rooman valtakunnassa valta-asemaan päässyt kristinusko olisi tarkoituksellisesti asettanut joulun vieton pakanallisen juhlan kanssa samalle ajankohdalle? Varhaisista lähteistä ei löydy tietoa, että kristityt olisivat jollain tapaa valikoineet hyvän ajankohdan. Päivä näyttää asettuneen siihen kohtaan, mihin perimätieto ja varhaisten kirkkoisien laskelmat osoittivat. 1800-luvulla kuitenkin nousi esiin halu osoittaa kirkon rappeutuminen jo varhaisesta alkaen. Niinpä erilaisten pakanallisten ajatusten nähtiin muun muassa joulun kohdalla hiipineen kirkkoon jo 300-luvulta lähtien. Tällaista rappioteoriaa pidetään nykyään vanhentuneena.
Jouluevankeliumissa mainitaan Jeesuksen syntyneen Rooman keisari Augustuksen aikana. Jouluevankeliumin keskuksessa ei kuitenkaan ole keisarin mahti ja loisto, vaan maailman Vapahtaja ja iankaikkinen Jumala, joka syntyi ihmiseksi halpaan betlehemiläiseen seimeen. Joulun vieton lähtökohta ei ole kuninkaiden tai keisarien tai edes kirkon mahtimääräys. Joulun vieton lähtökohta on Jumalan yhdistyminen ihmisyyteen, että hän, joka tuli ihmiseksi, tekisi kirkossaan meidät Jumalan lapsiksi.
Pastori Antti Leinonen,
Stefanoksen luterilainen seurakunta, Rovaniemi
Augustus, Quirinius, Joosef, Maria ja Jeesus. Nämä viisi toinen toistensa aikalaista evankelista Luukas mainitsee jouluevankeliumissaan nimeltä. Jos kysyisimme muilta heidän aikalaisiltaan, ketä edellä mainituista kutsutaan herraksi ja vapahtajaksi, vastaus olisi selvä: keisari Augustus on herra ja vapahtaja. Useammasta roomalaisesta keisarista on aikanaan käytetty arvonimeä ”koko maailman pelastaja” – tai vapahtaja, kuten raamatunkäännöksemme sanan kääntävät. Niin myös Augustusta kutsuttiin ”kreikkalaisten ja koko maailman pelastajaksi”. Keisari nähtiin jumalallisena hallitsijana, jonka jokaisen tuli tunnustaa herraksi.
Jos siis jouluyönä olisi levinnyt kaikkialle tieto vapahtajan syntymästä, ihmisten ajatukset olisivat suuntautuneet Roomaan ja keisarin palatsiin. Mutta tämä Vapahtaja syntyikin aivan jossain muualla kuin Rooman kaupungissa. Hän syntyi pienessä Betlehemin kylässä. Eikä hän syntynyt keisarin palatsiin, vaan karjasuojaan. Jos vapahtaja – keisari Augustus – olisi kulkenut niillä main, koko Betlehemin kylä olisi tarvittaessa tyhjennetty häntä varten. Mutta kun Vapahtaja – Jeesus Kristus – saapui, sai hän syntyä karjaeläinten sekaan, kun muualta ei löytynyt tilaa.
Näin jo pelkällä syntymällään Jumalan Poika saarnaa meille, kuinka erilainen onkaan taivaallinen Vapahtaja maallisiin vapahtajiin verrattuna. Hän saapui matalaan majaan, josta hänelle ei löytynyt edes omaa vuodetta, vaikka hänelle olisi kuulunut vielä suurempi kunnia ja ylellisyys, kuin yhdellekään keisarille. Maan päällä ei hänen syntymäänsä kuulutettu ympäri Rooman valtakuntaa, mutta taivaassa riemuittiin ja ylistettiin, kun Jumalan Poika syntyi ihmiseksi – meidän kaltaiseksemme.
Jos keisari olisi saanut lapsen, kukaan ei olisi lähettänyt sanansaattajaa Roomasta Betlehemiin. Mutta juuri Betlehemin kedolla valvoville ja unohdetuille paimenille lähetettiin taivaallinen sotajoukko viemään sanaa Jumalan Pojan syntymästä: ”Tänä päivänä on teille syntynyt vapahtaja! Hän on Kristus, Herra!”
Tämä paimenille kuulutettu vapahtaja ei ole mikään maallinen hallitsija, vaan hän on Kristus, Jumalan lupaama messias, ja hän on Herra. Keisari olkoon keisari, mutta Kristus on Herra. Augustus olkoon kreikkalaisten ja roomalaisten pelastaja, mutta Jeesus on koko maailman Vapahtaja. Tämä ilosanoma ei ole jäänyt paimenten omaksi tiedoksi, vaan se on julistettu sinullekin. Sinulle on syntynyt Vapahtaja Daavidin kaupungissa! Hän on Kristus, sinun Herrasi.
Herrana Hän tahtoi tulla alhaista alhaisemmaksi, koska hän tuli palvelemaan meitä eikä meidän palveltavaksemme.
Tämä Vapahtaja, joka syntyi jouluna ja laskettiin seimeen, nostettiin myöhemmin ristille meidän tähtemme. Hänet, joka Betlehemissä kapaloitiin liinoilla, käärittiin Golgatalla käärinliinoihin ja kannettiin hautaan. Kuolemallaan hän voitti synnin, kuoleman ja perkeleen vallan ja hän nousi sankarina haudasta.
Edelleen Herra ja koko maailman Vapahtaja saapuu luoksemme sanaan ja sakramentteihin ”kapaloituna”. Ei hän saavu kuin maalliset ruhtinaat omalla ylhäisyydellään koreillen tai meitä tavallisia ihmisiä vältellen. Eikä hän vaadi sinua ensiksi raivaamaan kaikkea syntiä ja saastaa pois elämästäsi, jotta hän voisi tulla luoksesi. Sinun sydämesi voi olla yhtä ahdas ja pimeä, kuin Betlehemin yön karjasuoja, ja silti Kristus on jo tullut sinne pyhässä kasteessa asumaan. Siksi tänäkin jouluna sinun uskosi oljilla aivan varmasti lepää sinun veljeksesi syntynyt Jeesus Kristus – Herra ja koko maailman Vapahtaja.
Pastori Jukka Peranto
Pyhän Marian luterilainen seurakunta, Rauma
Jeesuksen syntymäkertomus voi evankeliumin lukijalle näyttäytyä kauniina, mutta sattumanvaraisena tapahtumana syrjäisessä Beetlehemissä. Tarkemmin katsottuna näemme, miten kaikkien on tietämättäänkin palveltava seimen lasta. Keisari Augustus toimittaa Quiriniuksen kautta Juudeassa verollepanon. Kuningas Herodes kuuluttaa messiaan syntyvän Beetlehemissä. Avaruuden kiertoratojen tähti-ilmiötkin ajoittuvat palvelemaan kuninkaan tuloa. Mutta Itäisenmaan tietäjät ensimmäisenä asemoivat itsensä joulun lapseen: ”Olemme tulleet häntä kumartamaan.”(Matt.2:2) Kumartaminen on ulkoinen tapa ilmaista kunnioitusta. Viime kädessä se ilmaisee, ketä ihminen pelkää ja rakastaa. Keneen hän laittaa turvansa ja toivonsa?
Tämä on teema, jota Matteus kuljettaa läpi evankeliuminsa. Ensin Herodes vastaa siihen juonikkaasti ja murhanhimoisesti ”että minäkin tulisin häntä kumartamaan” (2:8), vaikka kumarsikin vain omaa valtaansa. Perkele puolestaan tarjosi Jeesukselle maailman rikkaudet ja nautinnot, ”jos lankeat maahan ja kumarrat minua” (4:8). Rooman armeijan upseeri ”tuli ja kumartui maahan hänen eteensä” (9:18). Hän oli polvillaan tyttärensä sairauden ja kuoleman uhan edessä eikä Jeesuksen itsensä tähden. Monet muutkin eri syistä kumarsivat, mutta evankeliumi päättyy Herransa kieltäneiden opetuslasten kohtaamiseen Ylösnousseen kanssa: ”Kun he näkivät hänet, niin he kumartaen rukoilivat häntä.” (28:9)
Matteus väittää ja kysyy: Jokainen kumartaa jotakin. Toiset tekevät sen tietoisesti, toiset tietämättään. Toiset kumartavat elävää Jumalaa, toiset epäjumalaa. Ketä sinä kumarrat? Tämä on joulusi tärkein kysymys. Kaikki muut aiheet ovat mitättömiä ikuisuuteen ulottuvan vastauksesi äärellä. Seimen lapsi kysyy sinulta: Oletko pannut toivosi minuun vai pian katoaviin ideoihin ja idoleihin? Laitatko turvasi minun sanaani vai ihmisten lupauksiin ja mahdollisuuksiin? Liitytkö sinä minun vai tämän maailman jumalan kumartajien joukkoon? (Ilm.4:8, 13:4)
Hän, joka kuninkaiden kuninkaana tätä sinulta kysyy, on myös syntiemme tähden ristiinnaulittu Kristus, joka ei tullut kumarrettavaksi vaan kumartumaan sinun puoleesi. ”Sillä ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi monen edestä.” (Mk.10:45) Hänen edessään emme kumarra orjallisesta pelosta tai kuuliaisuudesta emmekä imelästi saadaksemme häneltä jotakin. Kristillinen Kirkko kumartuu Herransa seimen ja alttarin ääreen rakkaudesta häneen, joka ensin rakasti meitä ja yhä rakastaa kantaen armollaan ja täyttäen lahjoillaan.
Siksi tänäkin jouluyönä kristikunta yhtyy riemulliseen virteen, joka kaikuu läpi kuoleman, pelon ja epätoivon pimeyden:
Herrojen Herra, valo maailmamme,
ihmisen lapseksi syntynyt.
Katsokaa lasta, taivaan kuningasta,
ja kumartamaan tulkaa
ja kumartamaan tulkaa
ja kumartamaan tulkaa Herraamme.
VK 27:2
Riemullista Vapahtajamme syntymäjuhlaa!
Kuinka usein pitää käydä kirkossa? Tätä kysymystä kysytään aina välillä papilta. Aika usein olen kuullut kristittyjen myös keskustelevan tästä keskenään. Moni tietää, että Lähetyshiippakunnassa arvostetaan ahkeraa messussa käymistä. Harvoin kirkossa käyvä kysyy otsikon kysymystä usein jo valmiiksi huonolla omallatunnolla. Pitäisihän tai olisihan sitä ainakin hyvä käydä useammin, mutta kun on nämä elämän realiteetit ja messukin on niin aikaisin/myöhään/ruokarytmin/harrastusten/reissujen kannalta huonoon aikaan, lapset/nuoret/aviopuoliso on niin vaikea saada mukaan ja perheenkin kanssa pitäisi joskus ehtiä viettää aikaa…
Toisaalta ahkeraa kirkossa kävijää usein surettaa, masentaa, turhauttaa tai jopa suututtaa toisten harva osallistuminen. Miksi minä vaivaudun joka sunnuntai, kun eivät nuo toiset? He kaivavat passiivisuudellaan maata jalkojeni alta, kun he näyttävät julistavan käytöksellään, että ei sinne kirkkoon tarvitse mennä, ainakaan joka sunnuntai! Tai sitten kannetaan hengellistä huolta niistä, jotka käyvät harvoin – joskus ehkä syystä, joskus ehkä syyttä.
Niin, kuinka usein kirkossa sitten pitää käydä? Martti Luther paini saman ongelman kanssa. Hän kirjoittaa Vähän katekismuksen esipuheessa papeille ja saarnaajille:
Joka ei hakeudu ehtoolliselle eikä kaipaa sitä vähintään kerran tai neljästi vuodessa, se on vaarassa halveksia sakramenttia ja lakata olemasta kristitty. Hän on yhtä vähän kristitty kuin se, joka ei usko eikä kuule evankeliumia. Kristus ei nimittäin sanonut: ”jättäkää se tekemättä” tai ”väheksykää sitä”, vaan ”niin usein kuin te juotte, tehkää se” jne. Hän tahtoo, että se otetaan täysin todesta ja ettei sitä yhtään laiminlyödä eikä halveksita. Hän sanoo: ”tehkää se”. Sakramentin vähätteleminen taasen on merkki siitä, ettei asianomaisessa ole ollenkaan syntiä, lihaa, Perkelettä, maailmaa, kuolemaa, vaaraa eikä helvettiä – toisin sanoen hän ei usko mihinkään niistä, vaikka on hyvinkin korviaan myöten niihin vajonnut ja kaksinkertaisesti Perkeleen oma. Hän ei myöskään tarvitse lainkaan armoa, elämää, paratiisia, taivasten valtakuntaa, Kristusta, Jumalaa eikä mitään hyvää. Jos hän nimittäin uskoisi, että hänessä on noin paljon pahaa ja että hän tarvitsee noin paljon hyvää, hän ei tällä tavoin hylkäisi sakramenttia, joka auttaa hänet sellaisesta pahasta ja antaa hänelle niin paljon hyvää. Mitään lakia ei myöskään tarvittaisi hänen velvoittamisekseen käymään ehtoollisella, vaan itse hän sinne juoksisi ja kiiruhtaisi, itse pakottaisi itseään ja vaatimalla vaatisi sinua antamaan hänelle sakramentin.
Tämän tekstin valossa voitaisiin sanoa, että kirkossa käyminen yhdestä neljään kertaa vuodessa on ehdoton minimi. Monissa seurakunnissamme onkin tapana, että pappi soittaa ihmiselle, joka ei käy pitkään aikaan kirkossa, ja kutsuu takaisin seurakuntayhteyteen.
Kuitenkin koko kysymys, kuinka usein pitää käydä kirkossa, on helposti hieman nurinkurinen. Kysymykseen sisältyy tahtomattakin oletus, että kirkossa käyminen on velvollisuus, joka ihmisen pitää täyttää. “Kuinka usein on pakko käydä kirkossa?” Parempi olisi kysyä, kuinka usein minulle tekee hyvää käydä kirkossa tai kuinka usein minä tarvitsen kirkossa käymistä. Siihen voi vastata: niin usein kuin mahdollista. Tulen joka pyhä, jos en ole sairauden tai matkan vuoksi estynyt, enkä ainoastaan siksi, että olen pappina “töissä siellä”, vaan myös vapaasunnuntaina. Kirkossa käyminen ei ole ensisijaisesti teko, jota minä suoritan Jumalalle, ikään kuin Hän tarvitsisi minun kirkossa käymistäni itsensä vuoksi, vaan ensisijaisesti käyn messussa, koska minä ja muut tarvitsemme sitä.
Minä tarvitsen sitä, koska olen syntinen ihminen. Tahdon saada syntini anteeksi, vahvistua Jumalan armossa, nauttia Herrani Jeesuksen ruumiin ja veren, rukoilla ja olla seurakunnan rukousten kantamana, kestää kaidalla tiellä ja kasvaa hyvissä teoissa. Mitään tästä en voi saada aikaan omasta järjestäni enkä voimastani, vaan tarvitsen siihen Pyhää Henkeä, joka juuri Jumalan sanan, ehtoollisen sakramentin ja seurakuntansa rukouksen kautta vaikuttaa kaikkea tuota hyvää minussa.
Käyn messussa myös perheeni tähden. Tahdon lastenikin oppivan, että kristitty käy sunnuntaisin kirkossa. Tämän olen oppinut omassa lapsuudenperheessäni, ja se on tärkeimpiä käytännön opetuksia, joita olen vanhemmiltani saanut. Olen siitä heille syvästi kiitollinen.
Käyn kirkossa myös muiden seurakuntalaisten vuoksi. Minun läsnäoloni, yhteinen evankeliumin kuuleminen, rukous, tunnustus ja ehtoollisen nauttiminen rohkaisevat heitä. Näin olen jo omalla esimerkilläni mukana ohjaamassa muitakin Jumalan lahjojen vastaanottamiseen ja kestävyyteen uskossa.
Lopuksi voin toki tietyssä mielessä sanoa käyväni kirkossa myös siksi, koska Jumala käskee. Pyhä Henki sanoo apostolin kautta: “Älkäämme jättäkö omaa seurakunnankokoustamme, niinkuin muutamien on tapana, vaan kehoittakaamme toisiamme, sitä enemmän, kuta enemmän näette tuon päivän lähestyvän.” (Hepr. 10:25) Tässä mielessä Luther selittääkin Vähässä katekismuksessa kolmatta käskyä “Muista pyhittää lepopäivä”: “Mitä se on? Meidän tulee pelätä ja rakastaa Jumalaa niin, ettemme halveksi saarnaa ja Jumalan sanaa, vaan pidämme sen pyhänä, mielellämme sitä kuulemme ja opimme.” Jumala ei kuitenkaan käske minun käydä kirkossa, koska Hän tarvitsisi minun kirkossakäymistäni, vaan koska minä tarvitsen sitä. Unohda siis kuva Jumalasta ankarana vaatijana, joka pakottaa haluttomat kirkkoon vastoin heidän tahtoaan. Sen sijaan katso Kristusta, joka levittää haavoitetut kätensä siunaamaan heikkoa seurakuntaansa, siunaamaan sinua, ja tule, koska Hän ottaa sinut vastaan ja tahtoo olla sinun kanssasi.
pastori Juuso Mäkinen
Ensimmäistä kertaa suomennettu Martti Lutherin kommentaari pastoraalikirjeisiin julkaistaan juhlakirjana pastori Eero Johannes Kaumille. Sen sivuilta luemme, mitä tarkoittaa käytännössä Augsburgin tunnustuksen (CA 5) määritys: ”Tämän uskon saamiseksi on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka.” Kastetut ja uskovat ihmiset ovat kuninkaallista papistoa erilaisine tehtävineen seurakunnassa ja myös yhteiskunnan elämässä. Mutta apostolisen paimenen viran perustana on apostolin virka. Tätä selvittävät seikkaperäisesti Uuden Testamentin ns. paimenkirjeet tai pastoraalikirjeet (ensimmäinen kirje Timoteukselle, Toinen kirje Timoteukselle ja Kirje Tiitukselle). Saarnaaja Eero Kaumin tie paimeneksi on ollut jännittävä.
Isä Eero syntyi Turussa 11.11.1943. Vaikka asuinpaikat ovatkin vaihdelleet, hän on aina pitänyt itseään turkulaisena. Perustettuaan armeijan jälkeen perheen Marja Helena o.s. Lintusen kanssa 1965 Eero lähti puolisonsa kanssa liike-elämään. Eero oli saanut kristillisen kasvatuksen, mutta maailma vei pian mukanaan. Mitä olisi tapahtunut, ellei Jumala olisi pysäyttänyt ja johtanut armossaan uskon tielle? Näistä vaiheista Eero on antanut Studio Kryptaan katseltavissa olevan puhuttelevan haastattelun. https://www.studiokrypta.fi/videot/paimenet-eero-kaumi-apostoli-johanneksen-luterilainen-seurakunta-salo/
Turun seudulla tapahtui 1970-luvun lopulla nuorten ja nuorten aikuisten heräämistä ja uskon uudistumista. Tähän vaikutti myös se, että monet ns. tunnustukselliset papit pitivät läheistä yhteyttä. Uskovia nuoria oli monissa seurakunnissa paljon. Mm. Martin seurakunnassa veti vapaaehtoisena maisteri Eeva Laato isoa nuorten raamattupiiriä. Turussa Evankelinen Ylioppilasliitto (EYL) oli eloisa. Turun Mikaelin seurakunnassa oli uudistumista ja sieltä kävi Naantalin pappilassamme pastori Pekka Huhtinen kertoen mm. tunnetun asekauppiaan eli Eeron tien vaihtuneen. Eero sai varsin pian kosketuksen myös rukoilevaisliikkeeseen, jonka hengellisenä johtajana toimi Lapin kirkkoherra Anssi Simojoki. Eero alkoi saarnata seuroissa. Sitten kirkkoherra Eeli Vuola kutsui Eeron Mikaelin nuorisotyöhön. Tällöin hänen seurakuntanuoriaan oli mm. nykyinen kirjakauppias Hannu Halonen. Siirryttyäni Naantalin seurakunnasta Helsinkiin Evankeliumiyhdistyksen työhön kutsuin Eero Kaumin saarnaajakurssille. Siitä Eeron tie johti pian vakituiseen työsuhteeseen Evankeliumiyhdistyksessä. Eero toimi eri puolilla Suomea saarnaajana ja evankelistana. Hän tahtoi kasvaa Jumalan sanan tuntemisessa ja johdin Eeron myös Simo Kivirannan yhteyteen. Koska Eeroa pyydettiin seurakuntien messujen saarnaajaksi, hän suoritti ns. saarnalupatutkinnon Lapuan tuomiokapitulissa ja myöhemmin Oulun tuomiokapitulissa. Piispa Olavi Rimpiläisestä oli tullut ystävä.
Työn painopisteet vaihtelivat. Yhdessä vaiheessa järjestimme kansankirkon seurakuntiin evankeliumijuhlien lisäksi raamattukoulutusta ja muita huomattavan suuria tapahtumia. Niinpä esimerkiksi Eero Kaumi ja pastori Heikki Haataja kiersivät ympäri Suomea järjestämässä seurakuntien kanssa evankelioimisaktioita. Eero osallistui myös Ruotsin ja Inkerin työhön. Tämä toimintamalli oli hyvä niin kauan kun kansankirkon oppiperusta pysyi ainakin muodollisesti pyhän Raamatun ja sitä oikein selittävän Tunnustuksen perustalla.
Mutta kansankirkko joutui suureen opilliseen kriisiin. Näkemyskonflikteja kaihtava kirkollinen eliitti oli irtaantunut varsinaisesta kirkkokansasta ja turvautui yhä enemmän maallistuneen enemmistön uskonnollisiin käsityksiin. Alkoivat raastavat kirkkotaistelun vuodet. Eero osallistui koko ajan ns. tunnustusrintaman (Paavalin synodi) toimintaan. Arkkipiispa John Vikström, media ja gallupit ratkaisivat uuden uskonopin! ”Kun kirkko päättää”-ideologia vei pian kansankirkon sisäiseen rikkoutumiseen ja ekumeeniseen umpisolmuun. Mutta muistamme, että itse Herramme Jeesus Kristus hävisi 100 prosenttisesti aikansa gallupin. Barabbas voitti!
Naispappeuden hyväksyminen jakoi kirkon ja muutti totaalisesti myös SLEY:n aseman kansankirkossa ja niin myös Eeron mahdollisuudet seurakuntia kiertävänä tunnustuksellisena saarnaajana ja evankelistana. Suuri osa tunnustusrintamaa uskoi sinisilmäisesti kirkolliskokouksen kirjoittaman ponnen olevan kansankirkon johdon totuudellinen kädenojennus meille, jotka aiomme pysyä Pyhän Raamatun selkeissä opetuksissa paimenviran miehisyydestä. Niin ei tapahtunut. Saarnaaja Eero ei enää kelvannutkaan. Kirkollinen suomettuminen jatkui järkyttävällä tavalla. Suomen ev.lut. kirkon piispainkokous kriminalisoi ”vanhauskoisuuden”.
Eihän meillä ole mistään perustavista uskon totuuksista muuta taetta kuin apostoliset ja profeetalliset Kirjoitukset. Myös SLEY:ssä koettiin vaikeita aikoja ja kipuilua erilaisten linjojen välillä. Tämä vaikutti työntekijävalintoihin ja myös Eeron aika siellä tuli päätökseen. Anssi Simojoki alkoi puhua itsestään ja meistä muista poispotkituista ”kulkurisaarnaajina”. Kirkon Herralla oli katsottuna kuitenkin parempaa Eeron elämään. Jumala avasi hedelmälliseen työhön, kun Simo Kiviranta vihki ”kulkurisaarnaaja” Eeron vastaperustetun Luther-säätiön katekeetaksi. Mutta tämäkin oli vain välivaihe. Säätiön työ laajeni herätyksen tavoin ja syntyi Lähetyshiippakunta. Olin jo kauan ymmärtänyt, ettei pappiskoulutusta saa sitoa yliopistoihin. Konsistorimme antamaksi tehtäväksi tuli vanhan ystäväni Eeron opettaminen ordinaatiota varten ja sitten seurakunnan paimeneksi. Piispa Risto vihki 4.3.2018 Eeron Turkuun Pyhän Paavalin seurakunnan pastoriksi avustamaan pastori Sebastian Grünbaumia. Jonkin ajan kuluttua tie vei johtavaksi pastoriksi Saloon Apostoli Johanneksen seurakuntaan. ”Kulkurisaarnaajasta” tuli paimen.
Apostolisen viran haltijoina isä Eero ja me hänen rinnallaan pastorit Harry ja Sakari olemme saaneet kokea apostoli Paavalin tavoin, miten seurakunnat ovat ottaneet vastaan ”niin kuin Jumalan enkelin, jopa niin kuin Kristuksen Jeesuksen”, Gal:4:14. Itse Herramme sanookin:” Joka kuulee teitä, se kuulee minua”, Luuk 10:16. Kun jubilaari isä Eero pysyy Jumalan pettämättömässä sanassa ja Kristuksen evankeliumissa hän saa tunnustaa: ”Minä ylistän virkaani”, Room 11:13. Tämä on Bibliasta. Sama kohta myöhemmän käännöksen mukaan kuuluu: ”Minä pidän virkaani kunniassa”
Sakari Korpinen
Pastori Apostoli Johanneksen lut. seurakunta
Kyseessä on lyhennetty teksti Sakari Korpisen esipuheesta juhlakirjassa.
Pyhän Paavalin lut. seurakunta järjestää pastori Eero Kaumin syntymäpäiväseurat Turkuun Betel-kirkkoon sunnuntaina 26.11 klo.14.30 . Seuroissa puhumassa mm. piispa Risto Soramies, Sakari Korpinen, Heikki Haataja, Pekka Huhtinen ja Ville Melanen. Ohjelmassa lisäksi musiikkia ja kahvitus.- Luther-Kirjat Oy julkaisee juhlakirjan Kirjeitä paimenille.
Lisätiedot ja ilmoittautumiset oheisen artikkelin kautta
Kun tulen koulusta, päällä on täysi härdelli. Kello on puoli neljä perjantaina, on siis täysin normaalia, että äiti istuu keittiön pöydän ääressä tekemässä viittäkymmentä täytettyä ruisleipää ja olohuoneesta kuuluu imuroinnin ääntä. Syksyn ensimmäinen koululais- ja nuortenilta on alkamassa kahden ja puolen tunnin päästä.
Hämeenlinnan Matteuksen seurakunta, kotiseurakuntani, järjestää illat, mutta lapsia ja nuoria tulee tänne hyvin monista paikoista. Toisille toiminta saattaa olla aivan naapurissa, toiset saavat istua autossa jopa puolitoista tuntia päästäkseen iltaan. Olen kuitenkin aivan varma, että nuortenillat ovat sen arvoisia. Sen lisäksi, että paikalla on muiden seurakuntien väkeä, on illoissa silloin tällöin myös muita vierailijoita. Itse olen useamman kerran pyytänyt iltaan käymään jonkun koulukaverini. Jotkut käyvät vain kerran eivätkä tule uudestaan, mutta jotkut saattavat käydä monta kertaa.
Illat on jaettu kahteen osaan, koululaisiin ja nuoriin. Paikalla on kuitenkin myös paljon sekä aikuisia että alle kouluikäisiä lapsia. Koululaiset aloittavat iltansa opetuksella, me nuoret menemme ensin aktiviteettiin. Niinpä kellon lähestyessä kuutta siirryn läheiselle koululle, missä nuorien tämänkertainen aktiviteetti on. Aktiviteetit vaihtelevat joka kerta. On ollut pihapelejä, korista, jalkapalloa, sählyä, pimeäpiilosta, pesäpalloa, frisbeegolfia, lautapelejä, askartelua. Silloin, kun ilta on meillä, minä ja veljeni tavallisesti ohjaamme aktiviteetin. Näin alkusyksystä olemme ulkona ja pelaamme pihapelejä.
Aktiviteettien jälkeen palaamme takaisin meille syömään iltapalaa. Leivät, jotka äiti teki aikaisemmin, ovat isolla hopeisella tarjottimella. Meidän syötäviemme lisäksi tarjolla on ihmisten mukanaan tuomia herkkuja. Jo nyt pino on huvennut huomattavasti ja kippo, jossa oli suklaata, on melkein tyhjä. Eteinen on täynnä kenkiä ja ilma tuntuu kuumalta niin monen ihmisen ollessa samassa tilassa. Poskeni alkavat heti punoittaa kuumasta. Otan ruokaa ja menen kavereideni kanssa huoneeseeni syömään, koska pöydissä ei ole tilaa. Ajattelen kavereitani, jotka käyvät näissä illoissa. Yksi on jokaisessa illassa, yksi asuu kaukana, mutta tulee silti iltoihin aina kun voi, yhteen tutustuin juuri näiden iltojen vuoksi. En ole varma, millainen suhteeni heihin olisi ilman nuorteniltoja.
Kun olemme syöneet, luvassa on opetus. Syksyn ja kevään opetuksilla on aina jokin teema, jota kaikki opetukset noudattavat. Pienempien puolella on viime vuosina käyty muun muassa Raamatun eläimet ja Raamatun punainen lanka, meidän viimeisin teemamme oli Suuria kysymyksiä Raamatun äärellä. Opetuksen pitäjät vaihtelevat.
Koululaisillat ovat olleet minulle merkityksellisiä hyvin pienestä. En edes muista aikaa ennen iltoja. Vuosien aikana iltojen suosio on noussut, ja vaikuttaa siltä, että nyt tämä on tärkeää muillekin: kävijäkeskiarvo viime aikoina on ollut noin viisikymmentä henkeä. Se koostuu paitsi lapsista ja nuorista, myös aikuisista, jotka ovat tulleet paikalle paitsi kuskeiksi, myös kuuntelemaan opetusta ja keskustelemaan. Syksyllä nuortenillat ovat aina kiintopiste, jota odottaa. Joskus koulussa voi tuntea olonsa ulkopuoliseksi kristittynä, ja silloin nämä illat ja uskovaisten kaverien säännöllinen näkeminen auttaa. Sen jälkeen on aina helpompi muistaa, että ei ole ainoa.
Ester Nieminen,
Pyhän Matteuksen luterilainen seurakunta, Hämeenlinna
Satuin vuosia sitten kuulemaan junanvaunussa keskustelun, jota olen sen jälkeen pohtinut usein. Käytävän toisella puolella istuvalla, eläkeikäisistä naisista ja miehistä koostuvalla iloisella ystäväporukalla riitti juttua elämän eri osa-alueista. Keskustelu oli sen verran vilkasta, että sitä oli vaikea olla kuulematta ja kuuntelematta.
Loppumatkasta seurueen puhe kääntyi lapsuusaikoihin ja siihen, miten erilainen nykymaailma on verrattuna siihen maailmaan, johon he syntyivät. Yksi miehistä lausui sanat, jotka jäivät soimaan päässäni: ”Kun me olimme nuoria, me kunnioitimme vanhempia. Nyt, kun me olemme vanhoja, me kunnioitamme nuorempia. Meidän aikamme ei tullut koskaan.”
Meidän aikamme ei tullut koskaan – miten pysäyttävä ja viiltävä analyysi! Näiden sanojen lausuja ja hänen ikätoverinsa kasvoivat maailmassa, jossa lapsia ja nuoria opetettiin kunnioittamaan vanhempia ihmisiä ja arvostamaan heitä. He tyytyivät osaansa luottaen siihen, että heidän itse vanhetessaan tuo sama kunnioitus ja arvostus tulisi heidän osakseen. Vaan kuinka kävikään. Kaikki kääntyi päälaelleen, eivätkä nuoret enää pitäneetkään kiinni maailman sivu vallinneesta järjestyksestä: he eivät enää kunnioittaneet vanhuksia ja pyrkineet oppimaan näiltä, vaan vaativat tuon kunnioituksen itselleen ja ikäisilleen.
Synnyin itse 80-luvulla, aikana, jolloin vanhempien ihmisten kunnioittamisen kulttuuri oli jo suurelta osin murenemassa. Minulla oli onneksi viisaat vanhemmat, jotka opettivat minut niiamaan isovanhemmilleni, teitittelemään vanhuksia ja ottamaan kahvipöydästä vasta heidän jälkeensä. Nämä olivat vain ulkonaisia tapoja, mutta viesti oli selvä: vanhukset ovat kunnioituksen ja arvostuksen arvoisia. Samankaltaista tapakulttuuria tahdon opettaa omille lapsilleni ja toivon, että he opettavat sen vuorostaan omille lapsilleen.
Arki on täynnä hyviä tilaisuuksia harjoitella tätä järjestystä. Kerron esimerkin omasta perheestäni. Olen innokas sisustaja ja remontoija, ja pienet tyttäreni ovat selvästi perineet tämän ominaisuuden. Muistan hyvin ajanjakson, jolloin huoneesta poistuessani jouduin aina muistuttamaan heitä siitä, etteivät he siirtelisi huonekaluja, kerrossänkyä ainakaan. Tyttärilläni on myös vahvoja mielipiteitä makuasioissa ja he yrittävät usein vaikuttaa kotimme sisustusvalintoihin. Olen kuitenkin kertonut heille, että vaikka kuuntelenkin heidän ehdotuksiaan, teen päätöksen itse. Minulle on jo riittävän kova pala, etten voi toteuttaa kaikkia visioitani täysin vapaasti, vaan joudun ottamaan huomioon mieheni melko erilaisen maun. Olen selittänyt tytöille, että nyt on minun vuoroni ja aikani olla vastuussa kodista. Kun he kasvavat, he saavat oman kodin, josta he saavat olla vastuussa. Silloin on heidän vuoronsa.
Jumala on tahtonut turvata kunnioittamisen ketjun erityisesti antamalla neljännen käskyn: ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi, että kauan eläisit siinä maassa, jonka Herra, sinun Jumalasi, sinulle antaa” (2. Moos. 20:12). Lapset kunnioittavat vanhempiaan, ja kun heistä tulee vanhempia, käsky suojelee vuorostaan heitä. Tällaista järjestystä seuraa siunaus. Kaikki eivät saa vanhemmuuden kutsumusta tai pääse muutoin nauttimaan kunnioitusta johtajina tai esivallan edustajina. Mutta kaikki, jotka saavat Jumalalta elinvuosia, saavat elämänsä lopulla olla vanhuksia. Juuri tuohon elämänvaiheeseen, johon ei inhimillisesti ajateltuna sisälly suurta loistokkuutta, voimaa tai vastuuta, Jumala on liittänyt erityisen kunnian. Hän on tahtonut pitää huolta siitä, että kaikkien vuoro tulee joskus: myös niiden, jotka eivät elämässään ole saaneet osakseen kunniaa muissa rooleissa. En koskaan unohda, miten nyt jo edesmennyt isoisäni liikuttui kyyneliin, kun mieheni, silloinen sulhaskokelas, teititteli häntä ensi tapaamisella. Koko aikuisikänsä kartanonherran tyttären kanssa naimisissa ollut rekkakuski ei ollut tottunut ajatukseen, että hän kuuluisi teititeltäviin. Nyt hän kuului, sillä hän oli vanhus.
J.L. Runeberg on aikoinaan kirjoittanut näin: ”Kunnioita vanhusta, jos ei muun vuoksi, niin ainakin siksi, että hän niin kauan on kantanut elämän taakkaa.” Kristityllä on vielä parempi syy kunnioittaa vanhuksia. Se syy on myös parempi kuin toivo siitä, että oma vuoro nauttia kunnioitusta koittaa kerran. Kristittyinä kunnioitamme vanhuksia ennen kaikkea siksi, että niin tekemällä tunnustamme sen kunnian, jonka Jumala itse on vanhuksille antanut. ”Nouse harmaapään edessä ja kunnioita vanhusta sekä pelkää Jumalaasi”, opetetaan 3. Mooseksen kirjassa (19:32). Ihmisten kunnioittamisessa on lopulta aina kyse siitä, että heidän Luojansa saa kunnian. Kun kunnioitamme heitä, joita Jumala on käskenyt kunnioittaa, kunnioitamme itse Jumalaa.
Olkoon siis seurakunta paikka, jossa kunnioittamisen ketju ei katkea ja jossa tämän päivän vanhukset saavat sen kunnioituksen, joka heille lapsina luvattiin. Olkoon se paikka, jossa lapsia ja nuoria rakastetaan, mutta jossa heitä myös opetetaan odottamaan omaa vuoroansa ja aikaansa. Olkoon se paikka, jossa vanhusten elämänviisaus ja koeteltu hurskaus pääsevät kuuluviin ja jossa nuoremmat haluavat oppia vanhemmilta. Ja olkoon se paikka, jossa kunniaa ei jaeta elinvoiman, yhteisön hyödyttämisen tai potentiaalin perusteella vaan Jumalan Sanan perusteella.
Ida Heikkilä
Hyvää valtakunnallista kuolleiden lasten muistopäivää!
Elämme ajassa, jota varjostaa kuoleman kulttuuri. Tämä kuoleman kulttuuri kuitenkin monesti piiloutuu elämänmyönteisiltä kuulostavien käsitteiden kuten erilaisten oikeuksien alle. Siksi kuoleman kulttuuria on välillä niin vaikea havaita.
Puhutaan naisen oikeudesta omaan kehoonsa. Tuolla positiiviselta kuulostavalla oikeudella tarkoitetaan kuitenkin lupaa lopettaa äidin kehon turvissa kasvavan pienen ihmisen elämä.
Puhutaan jokaisen oikeudesta syntyä haluttuna. Tuolla sinänsä kannatettavalla ajatuksella tarkoitetaan kuitenkin, että ne, jotka eivät ole haluttuja, voidaan kuolettaa ennen syntymäänsä.
Puhutaan laillisen abortin välttämättömyydestä äidin hengen säästämiseksi vaikeissa komplikaatioissa. Tämän kanssa useimmat vapaan abortin vastustajatkin ovat samaa mieltä. Samalla useimmiten vaietaan kuitenkin siitä, että äidin hengen säästämiseksi tehdyt abortit eivät juuri edes näy tilastoissa, joiden mukaan 94,8 % viime vuonna abortoitiin sosiaalisin tai niihin verrattavin syin ja loput 4,8 % ”mahdollisen tai todetun sikiövaurion” kuten Downin syndrooman perusteella (THL:n 2022 tilastot), jonka kanssa kuitenkin pystyy elämään.
Puhutaan oikeudesta turvalliseen aborttiin kuolemien vähentämiseksi puoskareiden käsissä. Tuossa elämän suojelemiseen tähtäävässä argumentissa unohdetaan kuitenkin, että abortissa kuolee aina vähintään yksi ihminen.
Abortti tarkoittaa Käypä hoito -ohjeen mukaan ”ihmisen toimin käynnistettyä raskauden päättymistä, joka ei ole synnytys ja joka johtaa (…) sikiön kuolemaan”. Kyse on siis virallisen määritelmän mukaan kuolemasta, jonka toiset aiheuttavat.
Tämä kuoleman kulttuuri on ollut rajatuissa tapauksissa laillistettua Suomessa jo 73 vuoden ajan, ja sosiaalisiin syiden verukkeella 12. raskausviikkoon saakka käytännössä vapaan abortin mahdollistava laki on ollut voimassa 53 vuoden ajan. Tämän kuun alussa voimaan tullut entistä liberaalimpi aborttilaki käytännössä poisti harkinta-ajan varhaisimmilta aborteilta. Yhden lääkärin lähete riittää aikaisemman kahden sijaan. Lakiin johtaneen kansalaisaloitteen johtoajatuksena oli naisten ”oman tahdon” ja itsemääräämisoikeuden lisääminen. Tuon oikeuden varjoon jäi kuitenkin syntymättömän lapsen oikeus elämään.
Kuoleman kulttuurissa sanat ovat harkittuja, koska väärä sanavalinta voi paljastaa sen, mistä todellisuudessa on kyse. Kun puhutaan ei-toivotusta raskaudesta, joka johtaa aborttiin, käytetään ihmisyydestä etäännyttävää lääketieteellistä termiä ”sikiö”. Kun puhutaan samalla raskausviikolla tapahtuneesta ei-toivotusta keskenmenosta, puhutaan kuitenkin lapsesta, joka menetettiin.
Kuoleman kulttuurissa ihminen ja hänen subjektiivinen kokemuksensa on kaiken mitta. Kuoleman kulttuurissa ihminen on ottanut itselleen vallan päättää elämästä ja kuolemasta. Kuoleman kulttuurissa ihminen on tehnyt itsestään jumalan.
Kuoleman kulttuuri jättää jälkensä niin yksilön kuin yhteiskunnankin tasolla. Suomessa aborttien määrä on viime vuosina asettunut n. 8 000:een vuodessa, joskin viime vuonna niiden määrä kasvoi 3,5 %:lla verrattuna edellisvuoteen (THL). Jos viime vuonna syntyneisiin lapsiin (44 933) lisätään silloin abortoidut lapset (n. 7 900), he muodostaisivat 15 % ikäluokastaan, mikäli heidän olisi annettu elää. 15 % ikäluokasta on iso luku. Vielä isommaksi tuo 15 % ikäluokasta nousee sen kehityksen valossa, että Suomessa syntyi viime vuonna ennätyksellisen vähän lapsia. Viimeksi yhtä vähän suomalaisia syntyi elävänä nälkävuonna 1868, siis yli 150 vuotta sitten, silloin kun maatamme asutti alle kaksi miljoonaa ihmistä nykyisen 5,5 miljoonan sijaan.
Nälkävuosina kuolema vaikutti nälänhädän ja köyhyyden kautta, joihin ihmiset eivät juuri voineet vaikuttaa. Meidän ajassamme kuolema vaikuttaa kuoleman kulttuurin kautta, jota yhteiskuntamme on itse valinnut toteuttaa ja seurata.
On kuitenkin olemassa myös vaihtoehto, jonka puolesta pidämme tänään ääntä täällä: se on elämän kulttuuri.
Elämän kulttuurissa ei puhuta vain naisten oikeudesta omaan kehoonsa, vaan myös syntymättömän lapsen oikeudesta omaansa. Kummatkin ovat yhtä tärkeitä.
Elämän kulttuurissa ei puhuta vain jokaisen oikeudesta syntyä haluttuna, vaan myös niiden oikeudesta syntyä ja elää, joita ei suunniteltu, haluttu tai joista biologiset vanhemmat eivät kykene huolehtimaan. Ei-toivotun lapsettomuuden lisääntyessä heille olisi kasvattajia ja adoptiovanhempia, jos tästä vain puhuttaisiin vaihtoehtona.
Elämän kulttuurissa entistä vapaampaa kohtulasten surmaamista ei puolustella harvinaisilla äidin hengen säästävillä poikkeustapauksilla, vaan elämää puolustetaan esivallan säätämillä laeilla, jotka rajoittavat muista syistä kuin lääketieteellisissä hätätapauksissa tehtäviä abortteja minimiin.
Elämän kulttuurissa ei määrätä kuolemaa hoidoksi tai ratkaisuksi sosiaalisiin ongelmiin, vaan tuetaan ja autetaan niin äitejä kuin isiäkin raskauden aikana ja lapsen syntymän jälkeen hoitamaan ja rakastamaan lapsiaan vaikeissakin olosuhteissa.
Elämän kulttuuriin on mahdollista kääntyä. Mutta mikäli aikain saatossa käy ilmi, että yhteiskuntamme on elämän kulttuurin lopullisesti hylännyt, silloin sen edistäminen on entistä tärkeämpää yksilöiden ja yhteisöjen kuten seurakuntien tasolla.
Pappina ja kristittynä näen tämän elämän kulttuurin kaikkein selkeimpänä Pyhän Raamatun lehdillä. Vanhassa testamentissa Kuningas Daavid lausuu elämän Herralle: ”Sinun silmäsi näkivät minut jo idussani. Minun päiväni olivat määrätyt ja kirjoitetut kaikki sinun kirjaasi, ennenkuin ainoakaan niistä oli tullut.” (Ps. 139:16) Ja Uudessa testamentissa kerrotaan, että Daavidin jälkeläinen Jeesus Kristus pyhitti ihmiselämän sen alusta alkaen, kun Hän sikisi ihmisalkioksi Pyhästä Hengestä Neitsyt Marian kohdussa.
Jeesuskin syntyi kuoleman kulttuurin keskelle Herodes Suuren miekan alaisuuteen, mutta vältti Betlehemin lastensurman. Hän kuoli ristillä syntisten puolesta ja nousi kuolleista antaakseen tälle kuolevalle maailmalle elämän. Ja mikä lohtu onkaan, että Hän on jo voittanut kuoleman – Hän on voittanut myös tämän kuoleman kulttuurin.