Minulle on tullut aina vain keskeisemmäksi ajatus kirkosta syntisten sairaalana. Lutherin sanoin pastorin ei tulisi kuvitellakaan muuta, kuin että hänen seurakuntansa on parantola ja parantumattomien ihmisten sairaala, jossa hänellä on hyvin monia ja monenlaisia sairaita.
Seurakunnan tulee auttaa ihmistä, parantaa hänen haavojaan, keventää ja poistaa hänen taakkojaan sekä vapauttaa häntä ahdistuksesta, pelosta ja epätoivosta. Pastorin tulisi olla sairaalassa välittämässä Kristus-lääkärin lahjoja.
Mutta sitten pääsemmekin moniin haasteisiin. Esimerkiksi miten itsessään monenlaisia haavoja kantava kykenisi olemaan Kristuksen apulaislääkärinä? Toistuva rukousaiheeni on, ettei oma inhimillinen heikkous tulisi evankeliumintyön esteeksi. Ettei astian maku kätkisi evankeliumin aarteita, vaan voisi välittää lahjat kirkkaina ja väärentämättöminä.
Olen toisinaan vitsaillut seurakuntalaisille, että jos alan julistamaan höpöjä, niin ilmoitatte piispalle ja konsistoriin, ja sitten miehet mustassa pakettiautossa tulevat hakemaan minut pois ja tilalle lähetetään uusi pastori, joka julistaa kuten kuuluu.
Jokainen pastori on vain apulaislääkäri, jonka tulee julistaa Kristuksen evankeliumin mukaisesti. Työntekijän oma erityisyys rajoittuu vain saviastiaan, sen mittoihin, muodon epätarkkuuksiin ja sen kestokykyyn, johon usein pätevät sanat hauras ja puutteellinen.
Tietenkin me toivomme, että astian maku voisi olla mahdollisimman vähäinen. Pastori on sidottu johonkin itsensä yläpuolella.
Joskus sanotaan, ettei kristillisiltä yhteisöiltä enää odoteta normeja, vaan toivotaan vain haavojen parantamista. Mutta tähän se kysymys kätkeytyykin: mitkä ovat ne keinot, joilla ihmistä autetaan? Miten joku rohkenisi väittää, että jollakin seurakunnalla tai sananjulistajalla olisi itsellään niin suuri voima ja hankitut tiedot, taidot ja kyvyt, joilla ihminen poikkeuksetta tulisi autetuksi? Ei tällä pastorilla ainakaan!
Ihmisen auttaminen seurakunnassa perustuu johonkin aivan muuhun: siihen mitä Kristus tekee. Siksi myöskään mikään kristillinen yhteisö tai pappi ei voi päättää, millä välineillä se tapahtuu.
Yhteiskunnassa tehdään erilaisia päätöksiä, joilla ajatellaan, että se aina kulloisistakin vaivoista parannetaan. Valmentaja määrää urheilijalle harjoitusohjelman taitojensa perusteella.
Julistaja on kuitenkin toisenlaisessa asemassa. Hänen tulee työskennellä sillä sanalla ja niillä välineillä, jotka hänelle annetaan. Kristuksen antamat välineet taas ovat usein erilaisia kuin me luonnollisen järkemme pohjalta ajattelisimme. Siten kristillinen seurakunta jättäytyy siihen turvaan, että Kristus tietää mitä tekee. Vaikka se toisi haasteita, se antaa myös turvan.
Siksi kristillinen kirkko ei voi kysyä, millaista uskoa tai millaisia näkemyksiä siltä milloinkin odotetaan. Sen tulee syventyä siihen, mikä sille on annettu.
(Blogin innoittajana on S. Kivirannan teksti Augsburgin tunnustus uskon perusteiden opettajana.)
Joel Kerosuo
Pastori
Pyhän Nehemian luterilainen seurakunta, Joensuu
