Pastori TT Anssi Simojoki,
Uusikaupunki
Olen hiljattain laatinut pari kirjoitusta LHPK:n sivustoille, yhden past. Jari Rankisen maaliskuun 2018 ”Kulmakivi”-pääkirjoituksesta, toisen TT Timo Junkkaalan puheesta ”Seurakuntalainen”-verkkolehdessä. Dos. Timo Eskolan ajatuksia nominalismista, realismista, merkityksistä ja ontologiasta olen myös seurannut. Ajatteleminenhan usein johtaa kirjoittamiseen, jonka ei tarvitse olla lyömäase, vaikka asioita kriittisesti selvitelläänkin. Jos olisin herkkä ja tunteellinen, voisin purkaa pahaa mieltä dos. Timo Eskolan kirjallisesta (linkki blogiin) yhden miehen käsirysystä ympärilläni.[1] Koska en ole herkkä enkä tunteellinen, en ole myöskään mieleni pahoittaja vaan koetan keskittyä asiaan.
Kirjoituksessaan dos. Eskola osoitti itse, että ns. ”näkyvän” ja ”näkymättömän” kirkon luonne ja rajat ovat kaikkea muuta kuin selviä: ”Myönnän toki, että jossain kulkee raja …” Autuutemme tähden meidän tulee kuitenkin varmasti tietää ”missä” eikä vain epämääräisesti ”jossain”. Lutherin sanoin Rotterdamilaiselle: meidän tulee olla varmojen väitteiden tekijöitä, koska jumalalliset asiat ovat varmoja. Tähän dosentti voisi sanoa: minähän kirjoitin, että kun evankeliumi ei voi enää toimia näissä puitteissa, tai että en halua enää edustaa tällaista yhteisöä jne. niin sitten tiedetään raja. Tällä tavoin koko suuri asia jää kristityn vapauden nimissä varmojen tosiasioiden sijasta horjuvien henkilökohtaisten arvelujen vapaaseen pudotukseen. Entäpä jos laskuvarjo ei avaudukaan oikeaan aikaan?
Kirkko on näkyvä
Tästä asiasta kirjoitin TT Timo Junkkaalan toukokuisen puheen johdosta, jossa tarjottiin kuulijoille ”näkymätöntä kirkkoa”. Sainkin yllättäen kiukkuisen vastauksen aivan odottamattomasta suunnasta dos. Eskolalta. Hän näki paljon vaivaa todistellakseen, että kuuluisa kirkko-oikeuden arvovalta Rudolph Sohm (+ 1917) olisi kirjoituksessani joutunut väärään valoon. Kirkko-oikeus on teologian tieteenhaara. Kirkko-oikeudessa ei hurskasta ja oppinutta Sohmia yksinkertaisesti voi ohittaa. Hän kuului samaan joukkoon kuin K. Holl (+ 1926) ja R. Seeberg (+ 1935): erityinen pappeus on järjestysasia.[2] Prof. Hermann Sasse on ottanut Rudolph Sohmin esimerkiksi riittämättömästä evankeliumiin vetoamisesta: hengellisen viran olennainen toiminta muodostuu ainoastaan evankeliumin saarnaamisesta ja sakramenttien toimittamisesta. Kaikki muu kirkossa, kirkko-oikeus ja hallinto, olisivat maallisia asioita, jotka eivät kuulu hengelliseen virkaan. Vastoin Sohmia kirkko ei kuitenkaan ole koskaan ollut vailla oikeusjärjestystä. Kirkko-oikeus on jo evankeliumeissa. Kirkko-oikeus onkin ensi sijassa teologiaa ja vasta sitten oikeusoppia. Sohmin käsitys alkukirkosta oli aatehistorian kannalta oman aikansa kirkkoidealismia, joka luettiin sisälle UT:iin.[3] Vaikka Sohm puhui näkyvästä kirkosta, hän kielsi aksioomansa mukaisesti kirkon hallinto-oikeuden: kirkolla ei ole mitään oikeudellista luonnetta. Tämä aksiooma leikkasi käytännössä kirkon näkyvyyden olemattomaksi, koska kirkot ovat täynnä kirkko-oikeutta kaikissa kysymyksissä, ja Sohmin mukaan ne asiat tulevatkin valtiosta ja yhteiskunnasta. Kirkko on näkyvä, ei kuitenkaan normaalin logiikan mukaisesti. Siksi kirkko on näkyvä siihen mittaan, että se ei lopulta olekaan näkyvä.
Uudenlainen pietismi
Jotkut ovat pitäneet Sohmia tiukan tunnustuksellisena luterilaisena, koska hän vastusti Rooman kirkkoa. Tunnustuksellinen luterilainen hän ei kuitenkaan ollut, sellainen kuin 1800-luvun opin ja liturgian uusluterilaisuus, jonka kirkas edustaja Suomessa oli F.G. Hedberg (+ 1893). Saksan 1800-luvun suuret herätykset kokivat vuosisadan loppua kohden muutoksen irtautuessaan yhä enemmän luterilaisesta tunnustuksesta ja opista. Virta vei pois Tunnustuskirjoista kohti protestanttien erilaisia yhteysliikkeitä, joissa Calvinin perillisten evankelisuus voitti, ja luterilainen vanhurskauttamisoppi ja ehtoollisoppi liturgioineen aina hävisivät. Hiukset nousevat pystyyn, kun lukee Kauko Pirisen selostuksia F.L. Schaumanin (+ 1877) komitean v:n 1863kirkkolakiehdotuksen puolesta pidetyistä puheenvuoroista. Tunnustuskirjoista erkaantuneen protestanttisuuden mukaan Apostolisen uskontunnustuksen piti sellaisenaan riittää kirkkokuntien ja ryhmien yhteyden pohjaksi. Svebiliuksen puhdasoppinen katekismus korvattiin Suomessa keveämmillä vihkosilla. Vanhempi erityinen pietismi muuttui yleisluontoiseksi uudeksi pietismiksi lukuisine protestanttisine variaatioineen, virraksi, jossa uivat niin Sohm kuin myöhempi valtakunnanpiispa Ludwig Mullerkin (+1945).[4] Sohmin kirkko-oikeus, joka nousi valta-asemaan, hämärsi näkyvän, konkreettisen kirkon epämääräiseksi, näkymättömäksi. Sohmin aikalainen, kirkko-oikeuden professori E. Friedberg (+ 1910) laukoi suoraan:
”Luterilaisen uskonpuhdistuksen opin lähtökohtana on ”näkymättömän kirkon” käsite. Sillä ymmärretään Jumalan perustama yhtenäinen laitos, joka käsittää kaikki Kristukseen uskovat ja tunnistetaan ulkonaisesti Jumalan sanasta ja sakramenteista. Sen sisällä ei ole mitään erityistä pappeutta, vaan jokainen kristitty kykenee raamatullisella uskollaan vaikuttamaan autuutensa.”[5]
Dos. Eskola kuvasi kiistakirjoituksessaan Rudolph Sohmin kasvu- ja kehityshistoriaa. Meidän kannaltamme tärkein on kuitenkin hänen suunnaton vaikutushistoriansa, koska se yhdistyi ajan muihin, yhteensopiviin teologian virtauksiin. Niiden virtausten lähteet olivat jopa toisiaan vastustaneiden miesten teologioista kuten Albrecht Ritschliltä ja Adolf von Harnackilta. Vaikutus on aina voimakkainta ja pitkäaikaisinta, kun oikeat nimet pysyvät paljastamatta. Suomessa monien Ritschliä vastustaneiden miesten teologia oli kuin olikin ritschliläistä Sohmilla ja Harnackilla sekoitettuna. Osmo Tiililä ja Erkki Kansanaho tekivät tutkimustyötään Ritschlin oppilaan Wilhelm Koeppin (+ 1965) ehdoilla. Uusi pietismi hylkäsi eri mitassa luterilaisen opillisuuden sen ajan protestantismin idealistisessa hengessä. Sellainen oli mm. Suomen Lähetysseuran teologinen paradigma. Sitä pietismiä, ja kirkollisuutta, jotka kielsivät esim. kasteessa uudestisyntymisen, oli Suomessakin joka puolella pappiloista piispankartanoihin. Myöhempi Viipurin piispa Yrjö Loimaranta (+1924) kirjoitti Luther-käännöksensä ”Kirkolliskokouksista ja kirkoista” johdannossa v. 1910 vastoin uskonpuhdistajan tekstiä:
”Luther ei tässä puhu sanaakaan kirkosta ulkonaisena laitoksena, ei sen lainsäädännöstä, järjestyksestä, tunnustuksesta, vaan ainoastaan kirkon sisällisestä olemuksesta, joka on pyhäin ihmisten yhteys Kristuksessa Jeesuksessa”.
Abstrakti ”näkymätön kirkko” eri vivahteissaan teki 1920- ja 1930-luvun papistosta helpon saaliin Akateemiselle Karjala-seuralle, joka henkistyneen kirkon sisällä tarjosi konkreettista, ryssän vihalla terästettyä isänmaa-uskontoa maan päällä. Rudolph Sohmin teologiset periaatteet hallitsivat kirkko-oikeutta siihen asti, että ne osoittautuivat Kolmannen valtakunnan hirvittävissä koetuksissa traagisen vääriksi. Kirkko-oikeuden etsiminen alkoi sen jälkeen alusta kuten Saksan jälleenrakentaminen raunioista. Kaikkein ensimmäiseksi oli selvitettävä välit Sohmin kanssa. Sen huomaa pian kirkko-oikeuden perusteoksia lukiessaan. Niinpä olinkin aivan ällistynyt, kun arvostamani TT Timo Junkkaala lähti perustelemaan teologian haudasta kaivamaansa näkymätöntä kirkkoa. Onko Suomen ev-lut. kirkon järjestöjen toimintaympäristö niin epätoivoinen, että parhaatkin miehet sortuvat tällaiseen säilyttääkseen järjestönsä kirkollisen aseman?
Näkymätön vai kätketty?
Sitä samaa säveltä soittaa dosentti Timo Eskolakin, kun hän kirjoittaa: ”Kuka siis keksi jaon näkyvän ja näkymättömän kirkon välillä? Se ei ollut Sohm, vaan uskonpuhdistajat 1500-luvulla. Tämän jokainen voi todeta Augsburgin tunnustuksen Puolustuksesta …” Sanon suoraan: ei voi, ei alkuunkaan! Uskonpuhdistajat eivät puhuneet näkymättömyydestä vaan piilossa olemisesta. Ne ovat aivan eri asioita. Kaasu on näkymätöntä toisin kuin kaasukeitin, joka voi olla piilossa muiden tavaroiden joukossa. Melanchthonin tekstiin ei voi vedota, koska se Lutherin tavoin puhuu siitä, että kirkko ja pyhät ovat maailmalta piilossa (abscondita, latere) olematta näkymättömiä (invisibilis). Annan vielä puheenvuoron itseäni paljon paremmalle oppineelle, Dietrich Bonhoefferille (+ 1945):
”Jeesusta seuraavat ihmiset ovat näkyvä seurakunta, heidän seuraamisensa on näkyvä teko, joka erottaa heidät maailmasta – tai se ei ole lainkaan seuraamista. Ja seuraaminen on todella niin näkyvää kuin valo yössä, kuin vuori tasangolla. Pako näkymättömyyteen on kutsun kieltämistä. Jeesuksen seurakunta, joka tahtoo olla näkymätön seurakunta, ei ole enää Kristusta seuraava seurakunta, … Vakka, jonka alle näkyvä seurakunta piilottaa valonsa, voi yhtä hyvin olla ihmispelkoa kuin tietoista maailmaan mukautumista minkä päämäärän varjolla tahansa – olkoonpa sitten lähetysmielessä tai nouskoon se väärin ymmärretystä rakkaudesta ihmisiin. Se saattaa kuitenkin myös olla – ja tämä on vielä vaarallisempaa – niin sanottua uskonpuhdistusteologia, joka uskaltaa käyttää itsestään vieläpä theologia crucis, ristin teologia, ja jonka tuntomerkki on siinä, että se asettaa ’farisealaisen’ ulospäin näkyvän edelle ’nöyrän’ näkymättömyyden sellaisessa muodossa, joka päättyy täydelliseen maailmanmuotoisuuteen. Seurakunnan tuntomerkiksi ei tässä tule erinomainen näkyvyys vaan pysyminen justitia civiliksen, kansalaishyveiden piirissä. Juuri se, että valo ei loista, on tässä kristillisyyden koetinkivi.”[6]
Missä ja millainen on näkyvä kirkko?
Leopardi näkyy pilkuissaan ja seepra juovissaan. Miten kirkko sitten näkyy ja missä? Suomessa 1970-luvun tunnustusrintaman työn eräänä tuloksena syntyi uusi tapa puhua kirkosta. Paavalin synodin seminaareissa nousi esiin ikään kuin tuntemattomuudesta ”tuntomerkkien kirkko” ja alkoi vallata alaa ”isien kirkolta”/”kansankirkolta”. Kaikkein selvimmin ”tuntomerkkien kirkkoa” pitää tällä hetkellä esillä Lähetyshiippakunta. Dos. Eskola kirjoitti, että kirkon tuntomerkeille on hänen jonkin verran sekavassa kaaviossaan kyllä sijaa. Ei kuitenkaan riitä, että on sijaa, jos makaa tomussa kuin Joosef vankikuopassa, ja varsinainen pelikirja on aivan toista maata. Kirkon tuntomerkeillä pitää ehdottomasti olla oikea paikkansa ja käyttönsä kirkossa. Kirkon tuntomerkit eivät elä vitriineissä vaan kirkon alinaikaisessa käytössä. Sitä paitsi väite, että kirkon tuntomerkeillä olisi sijaa, ei enää alkuunkaan pidä paikkaansa. Dos. Eskola, Räisäs-dialogin veteraani, tietää, miten huonossa hapessa kirkossa on ensimmäinen tuntomerkki, Pyhän Raamatun arvovalta ja käyttö. Arkkipiispa Tapio Luoman arvovalta on Raamatun sijasta kirkolliskokouksen enemmistö, ei Jumalan sana. Tuon enemmistön tähden mieheksi ja naiseksi luomisen hylkääjät odottakoot kärsivällisesti vielä vähän aikaa! Avaintenvalta poistettiin kirkko-oikeudesta viimeisimmässä uudistuksessa, kun apostolinen saarnavirka, kirkon tuntomerkki sekin, oli ensin särjetty v. 1986. Oikeassa luterilaisessa kirkossa tuntomerkit ovat konehuoneessa ja komentosillalla elämää ja toimintaa ylläpitämässä ja ohjaamassa, eivät vain katseltavina. Missä viipyy herätysliikejärjestöjen vetoaminen Augsburgin tunnustuksen (CA 28) lausumaan totuuteen piispojen vallasta:
”Tämän johdosta evankeliumin mukaan, tai kuten on tapana sanoa, jumalallisen oikeuden mukaan, tämä tuomio- ja hallitusvalta kuuluu piispoille piispoina, ts. henkilöinä, joille on uskottu sanan ja sakramenttien virka. Se sisältää oikeuden antaa anteeksi syntejä, hylätä evankeliumin kanssa ristiriidassa olevat opit sekä erottaa seurakunnan yhteydestä sellaiset, joiden jumalattomuus on yleisesti tunnettua, pelkällä sanalla ilman inhimillisiä pakkokeinoja. Seurakuntien tulee välttämättä jumalallisen oikeuden perusteella osoittaa siinä heille kuuliaisuutta tämän sanan mukaisesti: Joka kuulee teitä, hän kuulee minua. (Luuk. 10:16) Mutta kun piispat opettavat ja määräävät sellaista, mikä sotii evankeliumia vastaan, niin seurakunnalla on tukenaan Jumalan käsky, joka kieltää tottelemasta heitä: ”Kavahtakaa vääriä profeettoja” (Matt. 7:15); ”Vaikka enkeli taivaasta julistaisi teille toista evankeliumia, hän olkoon kirottu” (Gal. 1:8).
Lainauksen alkupuolen piispuutta ei Suomen kirkossa enää ole. Siksi on toimittava lainauksen jälkipuolen mukaan kavahtamalla väärin opettavia kirkon johtajia, jotka kantavat piispan arvonimeä, vaikka ovat harhaoppisia. On etsiydyttävä oikean kirkon oikeisiin tuntomerkkeihin väärin opettavien ja toimivien piispojen ns. kaitsennasta, koska sen tien päässä ei kunnian kukko laula. Tunnustuskirjoilla ei ole mitään ihanteita kirkosta vaan Raamatun oppi, joka on uskottava ja pantava käytäntöön. Kirkon seitsemän tuntomerkkiä ovat evankeliumin oppia. Niistä toiset eivät ole toistaan ohjeellisempia, kuten dosentti lopussa harkitsemattomasti kirjoittaa. Kristuksen armotyön ja armo-opin ihokas on jakamaton.
Kirkkoa ei tee kirkoksi järjestöjä ja uskonnollisia yhdyskuntia valvova Patentti- ja rekisterihallitus, vaan Raamatun usko ja sen mukainen elämä ja toiminta. Sitä vapautta saakoon Lähetyshiippakunta nauttia hyvillä mielin, varsinkin, kun se itse maksaa käyttökulunsa! Miksi meillä ei saisi olla Kuningastamme ja hänen valtakuntaansa vain siksi, että monet muut ovat valinneet keisarin, vieläpä keisarin niissä kuuluisissa uusissa vaatteissaan?
Mistä siis kiikastaa, mistä kova kiukku? Vaikka on totta Lutherin lainaamin Hilariuksen sanoin, että ”ex causis cognoscitur acta” eli teot tunnetaan vaikuttimistaan, en pidä viisaana sitä, että dos. Timo Eskola yrittää päästä minun pääkoppani sisäpuolelle tai sydämeni sopukoihin arvailemaan tarkoitusperiäni. Siksi en arvaile mitään hänen kirjoituksensa vaikuttimista ennen kuin olen niistä aivan varma. Kannattaa pysyä paperilla ja tekstissä.
TT Anssi Simojoki
Uusikaupunki
[1] ”Lyömäase”, ”syyttävät”, ”suuria syntejä”, ”propagandaa”, ”aggressiivinen ulostulo”, ”asiantuntemattomuus”, ”virhetulkinta”, ”perusteeton soveltaminen”, ”aggressiivisen hyökkäyksen. ”sitovat omiatuntoja vaikka ei ole sellaista mandaattia”.
[2] Mannermaa, T., Kristillisen opin vaiheet. Dogmihistorian peruskurssi. Helsinki 1975, 145-147.
[3] Sohm, R., Kirchenrecht Erster Band Die geschichtlichen Grundlagen. Leipzig 1892, 4-6. Sasse, H., Church Government and Secular Authority. The Lonely Way I. Selected Essays and Letters Vol. 1 (1927-1939). Transl. ny M.C. Harrsion, et alii. With historial introductions and a biographical sketch by R.R. Feuerhahn. 2001, 211-218. Simojoki, A., Herran Kristuksen seuraaminen. Kuinka eteenpäin Suomen kirkossa? Helsinki 2004.
[4] Sasse, H., Der Ausgang der lutherischen Erweckung des 19. Jahrhuderts. In Statu Confessionis. Gesammelte Aufsätze und kleine Schriften von Hermann Sasse. Band II Hrsg.von F.W. Hopf. Berlin – Schleswig-Holstein 1976, 163-183.
[5] Friedberg, E., Lehrbuch des katholischen und evangelischen Kirchenrechts. 5., vermehrte und verbesserte Auflage. Leipzig 1903, 80-83.
[6] D. Bonhoeffer, Nachfolge 1937, suom. R. Virkkunen 1965.
